Kategoria: Kahvakuulaurheilu

Elämä tulee yllättäen ja vauhdilla aina välillä mukaan kun tietyt asiat loksahtelee kohdalleen. Jäätävän Kuusamon Kaamosmasennuksen jälkeen ja kun maajoukkuepaikattomuus varmistui niin on tullut tilaa mahtijutuille.

Just nyt on kaikki asiat päällekkäin mutta voisin kuvailla vaikka ensin valmentajuutta: aivan mahtavaa! Olimme muutaman Rautapuuman kanssa Laukassa nostamassa, kolme Puumaa ja itsekin innostuin hetkellisesti kisaamisesta.

Minna nosti ekan kisansa rinnallevetotyöntöä 22 kiloisilla. Lavalla vietetty aika (jotain yli 5 min) yllätti minut vaikka tiesinkin, että Minna on teknisesti yksi maailman parhaista long cycle- nostajista. Tästä on hyvä rakentaa nostokuntoa lisää koska no, ei tarvii koko ajan selittää, että kuinka rive kannattaa tehdä tai jotain muuta. Minna halusi myös jälkilämpätä vielä kevyen tempauksen ja nosti 16 kilolla 10 minsaa kivasti rullaten. Se oli tärkeä nosto sillä hengitysvaikeukset aiheuttivat jokin aika sitten paljon ongelmia. Hyvä myös nähdä miten tempaus on siellä olemassa vaikka painotus on ollut tuplissa. 

Marjo. Voihan pellenenä. Huomaa, että nämä kaksi naista treenaavat kimpassa. He saavat toisiltaan todella paljon jeesiä niin tekniikkaan kuin asenteeseenkin. Valmentajan unelmia siis. Marjolla kaikki on vielä vähän jännää koska nainen on harjoitellut tuplilla vasta muutamia kertoja. Täysi aika rauhallista, teknisesti laadukasta nostamista antoi itseluottamukseen paljon uutta voimaa. 22 kilon tempaus oli myös taattua laatua vaikka toistot ovat vielä vähissä. Marjolla voi kuitenkin teettää painavaa tempausta maltilla sillä tekniikka on niin hyvää: jokainen lavaesitys on askel eteenpäin.

Marjo ja Minna.

Helillä sattui pieni varvasonnettomuus pari viikkoa sitten, joten tempaus ei murtuneilla nakeilla onnistunut. Olin itse erittäin odottavalla fiiliksellä Helin yhden käden rinnallevetotyönnön suhteen sillä SM-kisoissa debyytti oli todella raakile. Mutta, nostoon on tullut rauhallisuutta hurjasti. Voimatreeni näkyy räkkiasennossa ja allemenoissa. Oikealla puolella kinnaa ja nostaminen on pääasiassa aika huononnäköistä mutta osteopaatin hoidoilla todennäköisesti saadaan Heli suoristumaan. Normijuttuja.

Tässä Marjo ja Heli nostavat molemmat. Laukassa on kiva aina nostaa koska homma toimii. Silloin kun tehdään niin tehdään eikä ihmetellä. Tykkään.

Itse olen myös aikataulussa, nimittäin juhannuksena lähdemme Helin kanssa Milanoon WKSF- liiton MM-kilpailuihin. Nostan siellä tempauksen 24 kilolla ja tarkoitus on ensi kuun vaihteessa saada 20 kilolla vähintään sama toistomäärä kasaan yhtä rennosti kuin Laukassa 16 kilolla, jossa hain hyvää tuntumaa ja ajoitukseen tarkkuutta (175 toistoa). Sitten tiedän että painavampikin nousee jussina paremmin kuin SM-kisoissa. Treenaan lähinnä voimaa tällä hetkellä, päivitimme Powerhouse Gymin Mikon kanssa jo jalkaohjelman. Kivaa se. On se.

Ensi viikon aikana muutan toiseen kämppään koska Milanosta kotiuduttuani talouteen tulee uusi jäsen. Hetki on kulunut pikkupentuajasta mutta mikäs sen ihanampaa. Tänään ajoin kesän ekan reissun prätkällä kun toin sen kotopuolesta Tampereelle. 

Ei siis vituta mikään. Paitsi veroilmoitus.

Irlanninsusikoira neliviikkoisena.

 

videokiitos Tomi Koivisto!

 

Uuh ja aah. Niin onnellinen Ja helpottunut.

Alkuvuoden olen pyörittänyt Rautapuumatallia (7 eritasoista kilpanostajaa ja yksi rinnallevetotyöntömiesmentoroitava), tehnyt toista työtä joko muutamia päiviä viikossa tai täyttä viikkoa sekä treenannut 4-6 kertaa viikossa kremppojen sallimissa rajoissa. Niin ja viettänyt hiukan muutakin elämää.

Ei mitenkään ole mahdollista tehdä tätä kaikkea siten, etteikö jostain falskaa ja nyt se on ollut oma tavoitteellinen treeni. Harmittaa se koska olen urheilija enkä kuntoilija.

Hyväksyin tilanteen kuitenkin jo Kuusamosta kotiin palatessani ja päätin, että mikäli lähden SM-kisoihin niin menen sinne tekemään ainoastaan päivän kunnon mukaisen noston. Jos sillä vielä tänä vuonna edustetaan Suomea EM- ja MM- kilpailuissa niin olkoon niin ja tavoitteet tarkennetaan Haapajärven jälkeen mutta jos ei niin sitten ei.

Olin SM-kisoissa naisten 24 kilon tempauksessa painoluokkani toinen ja sarjassani kolmas. Todella hienoa, että maajoukkueeseen nousi tälle vuodelle motivoituneempi nostaja kuin mitä itse olisin ollut.

Itse kisanosto oli ihana sillä se oli kivuton. Lääkitys kohdillaan tosin mutta kuitenkin. 90 toistoa on vaatimaton luku mutta kohtalonmukainen. Podiumin kärkipaikat irtosivat 105 toistolla.

Katsotaan kiinnostunko yrittämään parempaa lukemaa vielä tänä vuonna jossain.

Kisaviikonloppu oli kiva. Tosin nostin ensimmäistä kertaa elämässäni +63 kilon painoluokassa, tämä huomattiin sattumalta viikkoa ennen kisoja. Samassa luokassa nosti myös pari päälle satakiloista. Sekä pari päälle +75 kiloista. Älkää kysykö miten tämä on mahdollista. En osaa vastata. Sen ei pitäisi olla mahdollista kun osallistujamäärä oli ennen sairastumisia korkein naisten 24 kilon tempauksessa koko lajin SM-historiassa.

Rautapuumat tekivät kilokaupalla omia ennätyksiään. Sanna teki debyyttinsä mestaruussarjassa (24 kg) kahdessa lajissa. Kuula ei paina mitään mutta Sanna oli saatava lavalle, jotta kisakokemusta tulee ja nähdään mihin asti lähes pelkällä voimalla päästään kun oikeat kisapaineet pamahtaa päälle. Sannahan on Rautapuumien Vahvin ja tulen todennäköisesti pakottamaan hänet itseni ohella myös Voimalajien SM- kilpailuihin keväällä, jotta henkistä vahvuutta ja itseluottamusta saataisiin pikkuhiljaa hilattua samalle tasolle voiman kanssa.

Marjo loisti 24 kilon tempauksessa päälle 20 toistollaan vaikka koski ensimmäistä kertaa kyseiseen kuulaan vain muutamia viikkoja sitten. Ensi vuonna toistoja on jo paljon enemmän. Marjo nosti myös superkevyen 16 kilon rinnallevetotyönnön ja toivottavasti muut veivaajat tajusivat ottaa tekniikasta mallia. En muista että olisin koskaan nähnyt missään kisassa aiemmin noin hyvää nostotekniikkaa. Marjo on käyttänyt paljon aikaa räkkiasentonsa pohtimiseen ja saanut siihen mm. painonnostosta ajatusta eli tästä en valmentajana voi ottaa krediittiä juuri lainkaan.

Marjo rivissä oikealla.

 

Leena nosti hiukan vielä painavaa 20 kiloista sekä tuplilla kansallisessa sarjassa. Tuplat sopivat Leenalle hyvin ja eiköhän mummo siirry 16 kiloisiin seuraavaksi. Niin kauan kuin Leena valmennuksessani viihtyy niin Masterseissa häntä iästään huolimatta tuskin nähdään. Minnan piti nostaa rinnallevetotyöntö 24 kiloisilla mutta valitettavasti hän sairastui lomareissun jälkeen, myös tempaus ja maajoukkuepaikka jäivät myöhempään ajankohtaan. PikkuMinna paransi 20 kilon ennätyksiään molempina päivinä ja teki sen asenteella vaikka on opiskelun ja muun ohessa treenannut lähinnä satunnaisia kertoja viikossa. Minna tekee yhteistyötä Anni Vuohijoen kanssa ja on myös Urheiluakatemian listoilla. Tämän vuoden suurin tavoite hänellä on kuitenkin urheilun ulkopuolella. Taija teki pitkästä aikaa todella rennon ja teknisesti hyvän 24 kilon tempauksen vaikkei viimeisiä toistoja saanutkaan tällä kertaa irti.

Heli osoitti myös ennakkoluulottomuutta ja periksiantamattomuutta SM-kisojen ensikertalaisena ja paransi siis ennätyksiään joka toistolla. 16 kiloinen on vielä monilta osin haastava mutta tekniikka silti parempi jo nyt kuin osalla monta vuotta samaa kuulakokoa nostaneilla. Heli on tehnyt hyvällä intensiteetillä töitä Heikki Marinin kanssa ja peffasta alkaa jo löytyä puhtia hyvin. Kuulan hallinta kehittyy sen myötä.

Mitä tästä kaikesta voi sanoa? Oli ilo katsella kun naiset nostivat ja miettiä samalla itsekseen jo seuraavaa vuotta sillä kaikki menee kovaa vauhtia eteenpäin ja nämä SM-kilpailut olivat yksi pienen pieni mutta todella tärkeä askel monelle urheilijaksi kasvamisen tiellä. Kehitys kuitenkin loppuu tyytyväisyyteen eikä voima tai kestävyys edelleenkään korvaa nostotaitoa. Haasteita siis on vielä loputtoman paljon ennenkuin kukaan meistä voi sanoa olevansa hyvä. Suomen mittakaavassa hyvä oleminen ei vielä tarkoita että olet oikeasti hyvä.

Niin urheilija, toimitsija, huoltaja, valmentaja kuin kuka tahansa kilpailuissa toimiva henkilö on itse oma käyntikorttinsa. Pienessä lajissa se vielä korostuu. Voisi olla hyvä miettiä muutamia asioita:

• SM-kilpailuja ei kannata järjestää yksin eikä varsinkaan tehdä siitä numeroa
• se mitä ja millä tavoin urheilija kisalavalla tekee suoritustaan vaikuttaa itsensä lisäksi myös siihen miten lajia ylipäätään katsotaan. Myös se miten käyttäytyy muita urheilijoita kohtaan kertoo meistä paljon. Onnistumiset ovat tiukassa lajissa kuin lajissa ja siksi harvinaista herkkua. Muistathan kuitenkin, että kiekuminen hyvän suorituksen jälkeen seuraavaan erään valmistautuvien korvan juuressa on epäurheilijamaista ja itsekästä käytöstä muiden tulevaa suoritusta kohtaan.
• jokaisella on oma tavoitteensa: joku juuri ja juuri uskaltaa nousta ensimmäistä kertaa lavalle ja toisella on viisivuotissuunnitelma maajoukkuetasolla. Kunnioita näitä tavoitteita.
• lapset ovat erittäin tervetulleita kilpailuihin katsojina. Lämmittelyalueelle he eivät kuulu millään tavoin. Urheilijan ei pidä miettiä ennen suoritustaan, kuulosuojaimet päässään, sitä tuleeko takavasemmalta pokemon vai batman ja halkeaako sen pää jos kuula lähtee kädestä juuri siinä kohtaa. 
• jos ja kun olet rohkea ja mahdollisesti myös ylittänyt itsesi tuomariksi ryhtymällä niin tiedäthän, että omia maneerejaan dumaripöydän ääressä kannattaa välillä tarkastella kriittisestikin: sanotko 200 kertaa nostajalle yläasennosta kilpailusuorituksen aikana vai kiinnitätkö huomiota siihen onko nostajalla edes allemenoa. Tarkoitus ei ole löytää virheitä kokonaisuudeltaan hyvältä nostajalta vaan pitää kilpailu oikeudenmukaisena kaikille.
• Jenni Vartiainen ja muu Radio Nova- musiikki ei toimi urheilukilpailuissa
• kisapaikan mokkapaloista lähti järki koska olivat niin hyviä

Ei aina. Mutta antaa erinomaiset lähtökohdat.

 

Kun Jyväskylän matkakeskuksella halasin Puumat kotimatkalle ja istuin odottamaan junaa niin pieni itkuhan siinä tuli. Mietin miten onnekas olen – myös mökkiviikonlopusta. Olisin toivonut, että olisin saanut jakaa tunteen siinä hetkessä paikallisen sielunkumppanini kanssa, jonka jokin aikaa sitten menetin elämän kasvutaipaleelle. Hetken oli aika yksinäinen olo. Useinkin on mutta nyt eri tavalla. Hienoa se.

Kolme Rautapuumaa ja tasamasalukemat.

Olen onnekas myös siitä, että olen saanut jeesiä kaksinkertaiselta olympia-ampujalta lyhyellä matkallani ilmapistoolin SM-kisoihin, jotka käydään kahden viikon kuluttua. Alla on jo 100 laukausta. Tällä vahvalla lajikokemuksella tavoittelen finaalipaikkaa. Tietenkin.

Valmentaminen. Siinä vasta kasvun paikka.

Monessakin yhteydessä olen toitottanut vastuusta. Vastuusta ei pääse pakoon oikein missään. Haudassa pääsee. Ihmisellä pitää kasvaakseen olla kykyä ottaa vastuuta. Aikuisella siis. Lapselta sitä ei voi vielä ihan hirveään paljon vaatia. Eikä ehkä biologisesti aikuiselta mutta lapseksi taantuneelta. Tai ainakaan ei kannata pettyä kun sitä ei ennakko-odotuksista huolimatta löydy.

Valmentajalla on vastuu. Valmennettavalla on vastuu. Nämä vastuut poikkeavat joiltain osin toisistaan mutta kierrettyään oman tiensä, kohtaavat lopulta ja sitten on nähtävissä miten homma toimii.

Kuten kaikissa ihmissuhteissa, vastuuseen tarvitaan myös luottamus. Ilman luottamusta aletaan himmaamaan tunteissa, kapinoimaan ja keksimään omia juttuja sen sijaan miten yhteisesti on sovittu: käyttäydytään vastuuttomasti.

Valmennussuhteissa nämä ilmenee mm. siten, että jätetään kertomatta asioita. Sekä tehdään omia treenejä, näistä kahvakuulanostajan “salatempaus” on yleisin muttei onneksi vaarallisin muoto. Tai keksitään sijaistoiminto (osallistuin kaksi viikkoa ennen MM-kisoja “Kuka on nopein Suomen päästä päähän”- juoksukilpailuun) sille, että pää ei kestä maata sohvalla, jotta tulos olisi oikealla hetkellä tehtävissä. 

En käsitä miksi aikuinen ihminen ei voi maata yhtä päivää sohvalla jos hän saa kaikki muut päivät viikossa kouhottaa. Varsinkin kun varmasti on tiedossa, että jatkuva kouhottaminen ei vie maaliin.

Luottamus ropisee yllättävän helposti. Minulla on kokemusta luottamuksen katoamisesta ja kadottamisesta sekä urheilijana että valmentajana mutta tietenkin myös ystävyyssuhteissa, parisuhteissa, työpaikoilla tai perhesuhteissa. Meillä kaikilla on näitä kokemuksia ja toivottavasti olemme ottaneet niistä myös opiksi.

Luottamuksen rakentamiseen menee paljon aikaa mutta sen voi tuhota sekunneissa. Mutta luottamuksen voi rakentaa uudelleen. Siihen ei kuitenkaan riitä pelkkä tahto, tarvitaan myös tekoja. Paljon tekoja. 

Mikäli valmennussuhteessa on liikaa urheilusta ja luottamuksesta poispäin vievää negatiivista, vastuutonta energiaa niin on sekä valmennettavan että valmentajan vastuulla selvittää mistä se johtuu. Ehkä enemmän valmentajan vastuulla. Tai ainakin sen vastuulla joka tuntee pahaa oloa tai joka näkee toisen pahan olon.

Joskus jommankumman elämäntilanne tai aikuisena ihmisenä toimimisen taso ei sillä hetkellä mahdollista selvittämistä. Silloin on parempi hyväksyä tilanne, säästää kummankin aikaa ja jatkaa eri suuntiin. Toivottavasti kuitenkin edes jonkinlaisen keskustelun jälkeen. Tai sitten keskustelua ei ole lainkaan, luottamus on jo mennyt ja mitä sitä enää vatvomaan jos toisesta siltä tuntuu. Näissä tilanteissa toisen valintaa pitää kunnioittaa vaikka se olisi omasta mielestä miten väärä. Paljon kertoo, onko valmis kuulemaan ja käsittelemään sen, että yhteistyö ei voi jatkua.

Vastuu pysyy kuulijalla, huolimatta siitä onko luottamus jo menetetty.

Valmennettavan on oltava valmis siihen, että hän on valmennettava. Hänen pitää olla valmennettavissa.

Valmennettavissa oleminen tarkoittaa sitä, jos nyt oikein Sarasvuon Aamulenkistä enää muistan tai miten sen itse käsitin, että on valmis sekä ottamaan vastaan opettamista sekä oppia aktiivisesti itse.

Jos kahvakuulaurheilijan tekniikka pysyy samana vuodesta toiseen niin syynä ei välttämättä ole valmentajan taito, tai taitamattomuus, vaan urheilijan oma valinta olla ottamatta vastaan uutta tekniikkaa. Ei haluta edes oppia ottamaan vastaan. Kenenkään nostajan tekniikka ei voi olla muuttumaton vuodesta toiseen sillä kukaan ei osaa nostaa heti siten kuin hän siihen parhaimmillaan, kaikki palaset kohdalleen loksahtaen, kykenee.

Uuden oppiminen tarkoittaa todella radikaalia hyppyä epämukavuusalueelle ja siellä pysymistä. Se saattaa tarkoittaa, että pitää kysyä neuvoa ihmiseltä, jonka on aiemmin haukkunut selän takana.

Se saattaa tarkoittaa sitä, että pitää myöntää itselleen ja muille olleensa väärässä.

Jokatapauksessa se tarkoittaa sitä, että on tehtävä muutoksia.

On täysin urheilijan oma valinta, haluaako hän olla vuodesta toiseen mukavuusalueella ja ylläpitää sitä mitä jo osaa. Moni on tosi hyvä nostamaan päin persettä ja haluaa ylläpitää sitä. On vielä ylpeäkin siitä. Kyseessä on usein “Keisarin uudet vaatteet”- tilanne, jossa on mukana myös valmentaja.

Vai haluaako urheilija jopa vuodesta toiseen olla epämukavuusalueella ja opetella aktiivisesti ottamaan uutta tekniikkaa vastaan. Tehden samalla paljon virheitä ja saaden silloin tällöin säälittävän pienen onnistumisen aikaan. Se pieni onnistuminen, se on kuitenkin enemmän kuin mitä mukavuusalueella oleva ikinä voi kokea.

Vastuuta on, että tiedät millä alueella haluat toimia, elää. Jokainen on vastuussa omasta tontistaan.

Valmentaja on vastuussa siitä, että antaa urheilijalleen kaiken sen minkä hän sillä hetkellä pystyy ottamaan vastaan. Urheilija ei pysty ottamaan vastaan kaikkea tekniikkaoppia heti koska ei ole kone tai robotti vaan kehollaan ja mielellään omaan tahtiaan kulkeva elävä olento.

Valmennettava on vastuussa siitä, että ensinnäkin ymmärtää sen ettei kaikkea voi kerralla ottaa vastaan koska on elävä olento. Se mitä urheilija ottaa vastaan riippuu siitä miten valmis hän on tähän aikuisena, vastuullisena ihmisenä ja mitkä taidot hänellä on hahmottaa elämänsä kokonaiskuvaa – mitä hän itsestään ylipäätään ihmisenä ajattelee ja miksi.

Ajatus tähän tekstiin lähti äsken televisio-ohjelmasta, jossa puhuttiin espanjaa puhuvasta, ylösalaisin olevasta papukaijasta. Kuultuani tämän kuvauksen ja näky silmissäni koin hetken valmentajana olevani tuo papukaija.

 

Sinäkin voit tehdä näin.

Kahvakuulavalmentajana ja -urheilijana pidän kaikkein tärkeimpänä asiana, että osaa nostaa.

Ihminen on helppo saada hyvään kuntoon, ylikuntoon, alikuntoon tai huippu-kuntoon.

Ihmistä on välillä helvetin vaikea opettaa nostamaan.

Jos ei osaa nostaa, ei voi menestyä tai kehittyy vain tiettyyn pisteeseen. Huippu-urheilijan kunto ei missään lajissa riitä. Pitää osata tehdä sitä mitä laji vaatii. Paremmin kuin muut. Parhaiten Suomessa. Ja lopulta parhaiten koko maailmassa.

Pitää myös tajuta, että jos on urheilija vain fysiikaltaan muttei henkinen kapasiteetti riitä, ei voi menestyä. Tai kehittyä ilman, että jämähtää tietylle tasolle.

Viimeisten vuosien aikana valmennettavat ovat vuorollaan jokainen olleet huolissaan siitä, että “riittääkö kunto”. Tulee tilanteita, jolloin on ihan sama vaikka kuka sanoisi nostajalle, että kyllä se sinulle, juuri tässä hetkessä, riittää. Valmentajan tehtävään kuuluu ehdottomasti saada urheilija luottamaan itseensä mutta on todella turhauttavaa välillä pitää nostajaa kädestä kiinni ja vakuuttaa, että tottakai jaksat.

Yleensä en jaksakaan vaan sanon suoraan, että ongelma on ihan muualla kuin siinä jaksatko nostaa 10 minuuttia jotain saakelin palleroa.

Tällä hetkellä kukaan valmennettavistani ei osaa vielä nostaa niin hyvin, että minkään tason kilpailun lopputulos olisi kiinni fyysisestä kunnosta.

Lopputulos on kiinni siitä minkä verran löytyy munaa.

Löytyykö halua enemmän kuin selityksiä? Haluaako löytää heikkoudet, jotka estävät kehittymästä? Hyväksyykö nämä heikkoudet ja tiedostaa sen, että työtä on tehtävä paljon, jotta heikkoudet jäävät taakse?

Kävimme Rautapuumien kanssa joulukuun puolessa välissä Varalan urheiluopistolla tekemässä maksimihapenottotestit sekä nostamassa kuulaa videolle, jotta saadaan analysoitua tekniikkaominaisuuksia.

Kenenkään kohdalla ei itselleni tullut kestävyyskunnon kohdalla esiin mitään yllättävää. Tarkoitukseni olikin, että nostajat saavat itse paperille luettavakseen lukemat ja palautteen, jossa sanotaan millainen kunto on. Jotta he ymmärtävät itse lenkille lähtiessään tai kipuillessaan painonsiirron kanssa kokonaisuuden merkityksen.

Toivon, että tämä helpottaa omaa psyykkisen valmennuksen kuormaani tänä vuonna!

Saimme urheilijoina hyvää palautetta asenteesta, jolla testit teimme. Kaikki vetivät ns. loppuun asti ja maitohappolukemat olivat sen takia todellisia. En tiedä onko ketään kahvakuulaurheilijaa aiemmin tsekattu näin huolella. Tai jos on niin sitä tuskin on hyödynnetty lajivalmennuksessa.

Suomessa kaikkien kahvakuulaurheilijoiden suurin haaste tasosta riippumatta on nostoteknisissä asioissa eli riittävän hyvästä lajivalmennuksesta on pulaa. Omilla valmennettavillani on myös pitkä taival edessään: osa on viimeisen vuoden aikana joutunut opettelemaan kuulan käsittelyä kokonaan uudelleen ja se on koetellut uskoa koko touhuun.

Silloin juuri katsotaan miten oma pää kestää. Tämä on hyvää harjoitusta siihen kun joskus ollaan tiukassa paikassa lavalla – sitten on todennäköisesti muita valmiimpi ottamaan vastaan ne kaikista isoimmat henkiset paineet.

Kahvakuulaurheilijan henkinen kovuus ei tule loputtomista mäkijuoksuista vaan siltä taipaleelta minkä on joutunut käymään pelivälineen kanssa ja millä tavalla maali lopulta tulee.

 

Jos syö talonsa niin aina kannattaa tehdä uusi vielä paremmilla perustuksilla.

 

Montas viikkoa tässä on mennyt Etelä-Korean MM-kisoista, no, muutama. Oon pidellyt ilmoja ja vähän jo ajatellut treenaamista mutta käytännössä oon vaan tehnyt töitä ja ollut.

Hieman poikkeuksellinen kisareissuhan tämänvuotinen oli. Flunssat toki on vaivanneet suoritusta ennenkin mutta nyt oli haasteena muutakin.

EM- kilpailujen jälkeen toukokuussa pidin noin kuukauden mittaisen treenitauon ja aloin sen jälkeen voiman pariin. Kaikenlaisia voimajuttuja jatkui aina lokakuuhulle asti. Tänä vuonna kuulanostamisen motivaatio hukkui lähinnä huonoon lajijohtamiseen. Ilmoitin kuitenkin viimeisenä päivänä valiokunnalle, että olen mukana MM-joukkueessa.

Viikot ennen lähtölentoa:

5. viikko

Olin yhteydessä Ivaniin ja kysyin mielipidettä kannattaako lähteä ja voitko jeesata. Olin kokeillut pidempää kuulasarjaa painavalla ja se tuntui todella hyvältä kun poweria oli tullut lisää ja tempaus oli saanut huilata koko kesän ja alkusyksyn. “Yes, its possible” oli vastaus ja taas mentiin. Ivan suunnitteli kuulatreenini kisoihin asti. Voiman jätin vähemmälle.

4. viikko

Nostaminen tuntui fyysisesti hyvältä, henkisesti ensimmäinen isompi setti jännitti mutta tein sen kun hetki oli sopiva. Kokemukesta tiedän, että pystyn vaikka suorilta nostamaan 22kg täyden ajan mutta kyllähän se vaatii vähän muutakin kuin tahdonvoimaa.

3. viikko

Sieltä se flunssa kolkutteli. Oli pakko jäädä töistäkin sairaslomalle ja sain pahimmat kuumeilun torpattua. Koko viikko meni treenaamatta.

2. viikko

Kulkee taas. Tosi hyviä sarjoja ja tuntuma otteeseen oli ihana suorastaan. Tempaus oli sitä mitä toivoinkin sen olevan eli kevyttä ja ilmavaa. Tiesin että parannan omaa suomenennätystäni Koreassa 10-20 toistolla.

1. viikko

Noin. Flunssa taas ja täysin toisenlainen kuin edellinen. Kaaduin petiin suorilta. Töistä saikulla ja kevyttä treeniä vasta ihan loppuviikosta kun matkustin Helsinkiin.

Nämä tyypit toivottelivat hyvää kisamatkaa.

 

Kisaviikko

Maanantaina viimeistely 22 kilolla ja nousi semihyvin pienestä vapinasta huolimatta, ehkä siis olisin torstaina iskussa?

Tiistaina alkuillasta lento Souliin, perillä keskiviikkona kello oli 9.00, aikaero 7 tuntia. Koneessa en nukkunut yhtään mutta  lennon jälkeen olisin voinut vaikka nostaa kisanoston. Hotellin kautta punnitukseen, jossa olimme Suomen kuulahistorian pisimmän ajan, lähemmäs neljä tuntia. Vi**u että meni hermo totaalisesti käytävällä makailuun. Punnitsemisen jälkeen puolihölkkää metroon ja etsimään ruokaa, ampiainen persiissä vaati lähtemään yksin. Paino oli pudonnut kevään EM-kisoista noin 10 kiloa näköjään, tajusin myöhemmin. Hotellilta EI saanut enää ennen klo 18 ruokaa mutta löysin naapurista epämääräisen ravintolan josta ostin mukaan jotain saatanan nyyttejä. Väsytti niin paljon, että oli pakko mennä nukkumaan jotain klo 19.

Nyytit. En tiedä mitä sisällä oli.

 

Kisapäivä:

Torstaina heräsin klo 00.30 eli olin nukkunut illalla jotain viisi tuntia. En saanut unta ennen aamua. Hilluin hotellihuoneessa ja keräsin tattia otsaan. Yöllä somessa selvisi, että valmennettavani oli jäänyt koirineen auton alle ja joutunut sairaalaan. Ylijaja oli poistunut paikalta. Huoli oli iso ja itkeskelin kaikkea. Aamupala klo 8-9 oli ensimmäinen kunnon ateria maahan tulon jälkeen ja menin nukkumaan. Heräsin puoliltapäivin mutta jatkoin unia vaikka muut menivät syömään. Uusi herätys jotain klo 15 ja aloin tehdä normaaleja kisavalmisteluja. Söin mitä hotellihuoneesta löysin. En jaksanut lähteä etsimään kunnon ruokaa vaan söin hotellilla kanavatkulia. Melkein jo nauratti. Yritin herätä. Muutaman tunnin päästä pitäisi nostaa kauden päätavoitteena olevassa kisassa.

Kyllä vatkulilla jaksaa!

 

Kisapaikalla:

Olin saanut nollattu “yön tapahtumat” ja oli yllättävän hyvä fiilis lähteä nostamaan. Henkisesti. Fyysisesti olin raato mutta en ajatellut sitä vaan huijasin itseäni häpeilemättä ajattelemalla voittoa ja tepastelemalla lämppäalueella niinkuin olisin parhaassa iskussa. Olisi ollut hullua miettiä sitä faktaa, että tulisin jaksamaan ehkä viisi minuuttia ja ote loppuisi tällä kertaa aloittavasta kädestä jo alkutekijöihinsä.

+68 kiloiset nostivat kahdessa erässä ja olin ensimmäisessä, vierelläni joku kiva nainen, ehkä Australiasta? Jälkimmäisen erän naisista löytyi mitalikolmikko: Venäjälle vajaa 160 toistoa ja seuraavat sijat jotain päälle 130 toistoa. Koskaan ei voi tietää ketä on Venäjän takana, tällä kertaa sieltä jäi puuttumaan aiempien vuosien mitalistit, joten ei mennyt putkeen kellään.

Oli kuitenkin ihanaa päästä nostamaan. Lietsoin itseni kisafiilikseen puoliväkisin ja nautin nostamisesta niin kauan kuin sitä riitti. 100 toistoa 80 toiston sijaan olisi ehkä auttanut minut tuloksissa viidenneksi kuudenelta, joten kun tiesin että kone hyytyy niin en alkanut sairasta ja vanhaa ihmistä enempää kiusaamaan. Harmitus oli ollut jo edellisellä viikolla, joten toisaalta pääsin nauttimaan kilpailemisesta niillä avuilla mitä juuri siinä hetkessä oli. Nyt ei tarvinnut vääntää itkua ollenkaan. Nälkä nostamiseen jäi kun parastaan ei päässyt tälläkään reissulla esittämään.

Muistin pukea housutkin ennen hotellilta lähtöä.

 

Lauantaina kävin vielä antamassa oman vaatimattoman panokseni naisten tuplakuuliin enkä jaksanut hävetä sitä etten ollut edes treenannut. Asia oli kuitenkin tärkeä. Toivottavasti jatkossa daamit saavat nostaa tuplia IUKL:n arvokisoissa. Suoritukseni kokokohta oli lämpässä kun joku mies kuvasi puolen minuutin ajan kun nostin kahta 8 kilon kuulaa.

Suomeen palatessa nukuin ensimmäistä kertaa hyvin viikkoon sillä kelloni ei ollut vaihtunut ilmeisesti ollenkaan. Nukuin Soulissa 12 tunnin välein muutaman tunnin päikkärit ja olin siis promillen kännissä käytännössä koko reissun.

Mitäs nyt?

Olen kyllästynyt. Kyllästynyt siihen, että pitää painaa duunia ja jatkuvasti miettiä missä vaiheessa työn ulkopuolella treenaa ja minkä verran. Kyllästyttää, että joku perkeleen flunssa vaikuttaa kaikkeen niin paljon, että toimeentulo loppuu muutamaksi päiväksi ja sitä kautta stressi normielämän pyörittämisestä kasvaa. Kyllästyttää, että kun oikeasti olisi pitänyt urheilijan matkustaa kisapaikalle jo ennakkoon aikaeron vuoksi niin sitä ei voi tehdä koska se toimeeentulo vaikuttaa siihenkin.

Kyllästyttää olla joku saakelin harrastelija asiassa missä pitäisi olla ammattilainen.

No. Aion olla ensimmäistä kertaa elämässäni ammattiurheilija. Pidän Kuusamossa tammikuun mittaisen treenileirin itselleni. Sen jälkeen pohdin vaihtoehtoja jatkaa ammattilaisuutta pidemmälle kevääseen tai loppuvuodeksi. Kaikki tämä suunnittelu tulevasta vaikka on täysin avoinna kisaanko edes vuonna 2018. Näin en ressaa asialla liikaa itseäni ja voin nauttia kuukauden ammattilaisuudestani täysin rinnoin.

Tämän vuoden puolella tapahtuu kuitenkin kivoja juttuja vielä sillä parin viikon päästä Rautapuumat pääsevät Varalan Urheiluopistolle testeihin. Olen suunnitellut opiston testivastaavan kanssa tekniikka-analyysin toteutuksen eri nostomuodoista. Valmennettavat pääsevät siten näkemään omia voima, nopeus ja tehovoimiaan noston aikana ja videoanalyysin perusteella sen vielä ymmärtäneekin. Lisäksi tsekataan Rautapuumien perusominaisuudet nopeusvoimassa, tehontuotossa ja maksimivoimassa. Testipäivän kruunaa maksimihapenottotesti matolla. Tosin ei hiihtäen vaan lajiin sovellettuna “sauvakävely oksennukseen asti”. Näkisin, että rullahiihtäjiä ei Puumista tällä testikerralla tehdä.

Viikonlopun jälkiruokana on Liftareiden Joulutempaus, jossa saattaa olla liuta täriseviä mutta onnellisia Rautapuumia! Onnellinen Rautapuuma on kiva otus. Yksi liittyi Australiasta tiimiin Etelä-Korean kisojen jälkeen, joten silläkin mantereella on yksi Rautapuuma nyt. Lisäksi jeesaan vuoden 2018 SM-kisoihin erästä miesnostajaa, jonka nimeä en koskaan muista oikein. Mukavaa kun saa auttaa nostajia kehittymään. 

Hyvää 100- vuotiaan Suomen Itsenäisyyspäivää kaikille! Tehkää joku kiva sadan punnerruksen haaste somessa.