Rautapuumat takaisin luontoon!

Viikonloppuna oli Rautapuumien leiri. Koska jo kesällä vaikutti siltä, että naiset kaipaa muutakin kuin piiskaamista niin päätin järjestää heille tähän hetkeen vähän muuta tekemistä.

Kävimme toki sunnuntaiaamuna nostamassa kahvakuulaa. Jokainen oli tehnyt aiemmin yhdeksi treeniksi etukäteen ohjelmoidun mentaaliharjoituksen ennen nostosarjaa. Nyt teimme saman mutta siten, että saatiin käytönnössä vähän kisatilannetta mukaan kun nostot olivat pareittan. Puumat miettivät kisakuulan sarjan sellaiseksi, jossa ei vielä tarvinnut laittaa kaikkea peliin (Lahden kv-kisoihin on vain kolmisen viikkoa aikaa eli ei missään nimessä kovaa testiä enää) vaan jätti enemmänkin nälkää  ja itseluottamusta.

Esimerkiksi Taija meditoi ensin 6 min 24 kilon tempausta kisatahdilla ja nosti sen jälken oman ennätyksensä. Kävi myös niin, että joillekin paineet olivat toisten silmien edessä liikaa ja kuula putosi liian aikaisin tai nosto ei muuten tuntunut hyvältä. Nämä eivät kuitenkaan olleet epäonnistuneita nostoja vaan erittäin opettavaisia.

Harjoituksen jälkeen jokainen varmasti huomasi, miten isossa roolissa pää on. Jos lähdet nostamaan kuin lammas, häviät. Jos ajattelet etukäteen ettet onnistu, häviät. Kaikki se, mitä pelkäät, todennäköisesti tapahtuu.

Tämä toimii myös toisinpäin: kun päätät voittaa, tulos on hyvä, erinomainen tai saatat ylittää itsesi moninkerroin ja loppusijoitus riippuu lopulta enää siitä miten muut nostavat.

Kaikki se mitä nostaessasi ajattelet vaikuttaa otteeseen ja jos et osaa sopeutua noston aikana eri asioihin niin et voi kehittyä.

Pienen sanallisen herättelyn jälkeen lähdimme maalle. Kisailimme hiukan Virain Vahvin- kilpailua. Lajit olivat isäni kanssa keksittyjä, virallisia Virenojalaisia mittelöitä: heinäseipään pystytys (alkulämmittely), maitotonkien kanto, kuusitukin heitto, betonilaattojen kannattelu, tukkikärryn aisan nosto ja koivutukin lastaus tukkisaksilla.

Sanna pökkää pölliä, Minna ja kaikille liian kevyt koivutukki (keskimääräinen lastausaika vain n. 20s),  ja Jonnalla 60 litraa per käsi.

Isä oli yllättynyt kaikkien naisten voimista mutta tukkikärryn aisaa sai nostettua edes kerran vain Gentain Minna.

Seuraava harjoitus oli taas meditatiivinen. Pyysin jokaista käymään itsekseen kävelyllä lähimaastossa ja tuomaan päivällispöytään hirvikärp.. eikun jotain sellaista, jossa näkee itselleen jotain tärkeää.

Tarinat olivat ihania. Yksi oli mm. tuntenut suurta onnellisuutta juuri siinä hetkessä, tunkenut puolukoita suun täyteen sammalmättäällä ja poksutellut niitä suussa yksi kerrallaan, pari käytännöllisempää naista oli alkanut välittömästi etsimään sieniä. Myös heinien suhinaa oli kuunneltu. Mahtavaa, että kaikki saivat hetken olla yhtä universumin kanssa ja ennenkaikkea, antoivat itsensä humahtaa johonkin muualle.

Heli löysi tästä uuden alun. Värit tosin ehtivät väljähtyä ennen kuvanottoa. 

Söimme paljon äitini tekemää ruokaa, tarjolla oli juuri savustettua lohta ja päivän haudutettua peuraa. Sitten jokainen lähti omiin suuntiinsa, bussiakin oli ajettu autolla takaa kun oli oltu myöhässä asemalta.

Nämä ovat tärkeitä juttua. Jokaisen urheilijan pitäisi saada löytää itseään, jotta ymmärtää, mistä kaikessa lopulta on kyse ja että elämän tärkeysjärjestys pysyy vastoinkäymisistä huolimatta.

Mainokset

Se vähän virallisempi kannanotto

Toistaiseksi en ole kommentoinut Painonostoliiton johtokunnan päätöstä kahvakuulavaliokunnan päätökseen ja siihen liittyviä käänteitä virallisemmin missään. Teen sen nyt. On pakostakin sysipitkä kun on liitteitä. 

 

Vastineet valiokunnan päätökseen poistaa naisten 24 kilon tempaus ja 24 kilon yhden käden rinnalleveto-työntö

Halusimme vajaan kymmenen henkilön ryhmänä miettiä kuinka etenemme valiokunnan esityksen suhteen, joka mielestämme oli kohtuuton mm. toteuttamistavan suhteen. Ryhmässä oli molempien lajien nostajia eri seuroista, valmentajia että eri seurojen jäseniä. Osa otti yhteyttä valiokunnan päätöksen jälkeen.

Vaikutti valitettavasti siltä, että valiokunta ei olisi halunnut ottaa päätöstään omassa kokouksessaan uudelleen käsittelyyn, olimme tässä vaiheessa olleet yhteydessä valiokunnan seuran edustajaan. Kysyimme liitosta kuinka kannattaisi toimia sillä asia oli saatava uudelleenkäsittelyyn pian. Saimme ohjeeksi lähestyä johtokuntaa virallisesti vastineen ja myöhemmin lisävastineen muodossa. Näiden välissä siis liiton edustaja pyysi valiokunnalta myös vastineen asiaan. Näin molemmille osapuolille annettiin mahdollisuus tuoda näkökantansa esille käsittelyä varten.

Halusimme tehdä johtokunnalle osoitetut vastineet itsemme sekä kaikkien niiden urheilijoiden puolesta, joita lajipoisto koski mutta myös osoittaaksemme, että valiokunta ei voi tehdä päätöksiään näin ison asian kohdalla näin hätäisesti. Emme olisi halunneet, saatikka että siihen olisi ollut aikaa tai energiaa, kääntyä johtokunnan puoleen mikäli asia olisi ollut muutoin selvitettävissä. Moni meistä, ja allekirjoittaneista, tuntee niin valiokuntalaiset kuin paljon muutakin kahvakuulaväkeä, joten oli selvää alusta lähtien, että mitä todennäköisemmin johtokuntaan asian vieminen aiheuttaa suuttumusta. Tämä ei voinut kuitenkaan olla syy jättää asiaa käsittelemättä. Uskoisin, että ne jotka tämän ymmärsivät eivät myöskään välittäneet vaan halusivat allekirjoittamalla tukea asiaa.

Johtokunnan 26.8.2017 kokouksen pöytäkirja ja vastineet ovat jokaisen luettavissa täällä:

https://painonnosto.fi/sites/default/files/liitetiedosto/johtokunta_5_2017_poytakirja_nettiin.pdf

https://painonnosto.fi/sites/default/files/liitetiedosto/valitus_kahvakuulavaliokunnan_paatoksesta_koskien_smlajivalikoimaa.pdf

Kahvakuulaurheilun virallisella kanavalla ei ole tiedotettu johtokunnan kokouspäätöksestä. Urheilijat, joita lajipoisto olisi koskenut, eivät tiedä asiasta jolleivat ole suljetun facebook- ryhmän jäseniä. Valiokunta on tiedottanut johtokunnan kokouksen jälkeen ainoastaan kolmen jäsenensä erosta. Vastineen tai seuraavaksi käsittelemäni avoimen kirjeen laatijoihin ei olla oltu valiokunnan puheenjohtajan taholta yhteydessä vaikka toki sitä toivoimme. Valiokunnan puheenjohtaja ei ollut johtokunnan kokouksessa.

 

Avoin kirje johtokunnalle

Kevään 2017 EM- maajoukkuevalinnat SM- kilpailujen jälkeen olivat sekavat joidenkin urheilijoiden osalta vaikka säännöt valintojen suhteen Kahvakuulaurheilun kilpatoiminnan säännöissä ovat selkeät. Avoin kirje johtokunnalle sekä valiokunnalle otettiin työn alle EM- kilpailujen jälkeen.

Halusimme kuitenkin ymmärtää uuden valiokunnan työmäärää ja uskoimme, että kirjeenvaihto valiokunnan kanssa epäselvistä valintakriteereistä olisi riittänyt. Asiat eivät silti epävirallista tietä selvinneet, päinvastoin. Emme tiedä käsiteltiinkö mitään asiaa valiokunnan kokouksissa vai selvittikö asiaa pelkästään puheenjohtaja.

1.9.2017 kaksi naisten mestaruussarjan nostajaa on edelleen virallisesti nimeämättä MM- maajoukkueeseen. Heille ei ole ilmoitettu asiasta millään tavoin henkilökohtaisesti. Edustusasiaa ei voida kuitata facebookissa.

Koimme valiokunnan suhtautumisen hankalaksi kesän mittaan ja stressi maajoukkueen asioiden hoitamisesta kasvoi sillä valiokunta halusi myös saattaa urheilijoiden tietoon ja päätäntävaltaan talouteen liittyviä vaikeuksia, jotka koskivat tulevan MM- kilpailumatkan tukemista. Tämä olisi vielä alkuvuodesta ollut ihan ok. Tätä kaikkea ei auttanut luottamustehtävissä olevien henkilöiden käytös netissä. Emme enää tienneet mitä tapahtuu tai onko valiokunnassa sellaisia henkilöitä, joihin voi tiukan paikan tullen luottaa. Edelleen, kysyimme liiton edustajalta, voimmeko tehdä asialle jotakin. Tuntui silti vastenmieliseltä lähteä aprikoimaan kuinka näin ikävät asiat voitaisiin tuoda esille siten, että ne käsiteltäisiin asiallisesti, ilman väärinkäsityksiä.

Halusimme kirjoittaa kirjeen tästä huolimatta ja vaikka tiesimme entuudestaan, että osa valiokunnan jäsenistä ei pystyisi käsittelemään asiaa kuten valiokunnan tehtävässä kuuluu tehdä. Kirjeellä ei tarkoitettu tuovan eripuraa mutta edelleen, koimme tärkeäksi saattaa johtokunnan tietoon sen, ettei valiokunta vaikuttanut mm. hoitavan tehtäviään niinkuin hyvä hallintotapa velvoittaa. Asia meni ihmisten reaktioiden edelle ja olimme valmiita tähän. 

Tässä kirje luettavaksenne.

”Haluamme saattaa Suomen Painonnostoliiton johtokunnalle tiedoksi kahvakuulamaajoukkueen valintaprosessiin sekä kahvakuulavaliokunnan toimintaan liittyviä epäkohtia vuoden 2017 aikana. Vuoden 2017 valiokunta on halunnut kumota aiempien valiokuntien työryhmissä valmistellut päätökset koskien maajoukkuetoimintaa. Tämä on tehty ilman järkeviä perusteluja sekä ilman työryhmätyöskentelyjä.

Maajoukkuevalinnat keväällä 2017:
Valiokunnan laatimien valintaperusteiden mukaan “Maajoukkuevalinnat tekee SPNL:n kahvakuulavaliokunta. Maajoukkueeseen valittu urheilija on oikeutettu edustamaan Suomea yhden kalenterivuoden ajan EM- ja MM-kilpailuissa.”
(http://www.kahvakuulaurheilu.net/kahvakuulaurheilun-maajoukkuevalinnat-2017/ Valintojen ajankohta)
Kuitenkin valiokunnan kokouksessa 10.3.2017 päätettiin, että ne maajoukkueeseen valitut urheilijat, jotka eivät ole tehneet B-rajaa, kuuluvat maajoukkueeseen vain EM-kisoissa. http://www.kahvakuulaurheilu.net/wp-content/uploads/2014/12/muistio-2-2017.pdf
Tästä päätöksestä ei tiedotettu urheilijoita. Kun ristiriita huomattiin, asiasta kysyttiin valiokunnalta sähköpostitse ja valiokunnan Facebook- sivuilla. Saadut vastaukset olivat erittäin ristiriitaisia ja epäselviä, välillä jopa epäasiallisia. Kirjeenvaihto ei johtanut minkäänlaiseen konkreettiseen lopputulemaan. Vasta urheilijoiden nostaessa B-rajan EM-kilpailuissa ilmoitti valiokunta maajoukkuepaikasta MM-kisoihin, mutta vain Facebook-kommentilla eli virallista päätöstä ei ole syksyyn mennessä tullut.

Maajoukkueen tilanne ennen Korean MM-kilpailuja: Vuoden 2017 IUKL:n MM- kilpailut järjestetään Koreassa marraskuussa 2017. Valiokunta on pitkin vuotta kysellyt maajoukkueen edustajilta näkemyksiä valiokunnan taloudelliseen tilanteeseen. Nostajia on pyydetty miettimään, mistä he ovat valmiita tinkimään, jotta rahoitus onnistuisi. Budjettiasiat eivät millään tavalla kuulu maajoukkueurheilijoiden päätettäväksi, vaan valiokunnalla pitäisi olla riittävä kyvykkyys tehdä budjettia koskevat päätökset itse. Tällä hetkellä on epävarmaa saako A- rajan tehnyt urheilija liiton avustuksen MM-kisamatkaan.

Maajoukkueella ei ole joukkueenjohtajaa MM-kilpailuihin, eikä hakua tähän ole avattu. Kilpailuihin on aikaa kolme kuukautta, ilmoittautumisen sulkeutumiseen kaksi. Urheilijoilla ei ole henkilöä, jonka puoleen kääntyä maajoukkueen asioissa. Valiokunnalla on nimetty maajoukkuevastaava, mutta kielimuurin takia hänen ja kansainvälisen lajiliiton välinen kommunikointi on haastavaa. Parina viime vuonna joukkueenjohtajana on toiminut venäjän kielen osaava Johanna Seppälä. Seppälä on luonut hyvän suhteen IUKL:n suuntaan ja Suomen nostajia arvostetaan. Seppälä valittiin keväällä 2017 liian myöhään tehtäväänsä, jotta joukkueen ilmoittautuminen yms. olisivat sujuneet kuten aiempina vuosina. Lisäksi joukkueenjohtajan tehtävää toimitti myös valiokunnan maajoukkuevastaava ilman tarkempaa työnjakoa, joten maajoukkueurheilijoille oli epäselvää, kumpi joukkueenjohtaja-asiaa hoitaa. Maajoukkueleirejä ei ole vuonna 2017 järjestetty valiokunnan talouteen vedoten. Aiempina vuosina leirejä on järjestetty jopa nollabudjetilla, sillä leiri on koettu maajoukkueen yhteishengen rakentamisen kannalta.
Kokouksessaan 1.8.2017 valiokunta on päättänyt muuttaa maajoukkueen valintakäytäntöjä siten että maajoukkuepaikka on vain yhdeksi arvokisaksi kerrallaan.
http://www.kahvakuulaurheilu.net/wp-content/uploads/2014/12/muistio-5-2017.pdf
Aikaisemmat valiokunnat ovat päättäneet maajoukkuepaikan pituudeksi yhden kalenterivuoden sillä perusteella että maajoukkueeseen tulisi antaa näyttömahdollisuus siten, että urheilija saa mm. tehtyä vuosisuunnitelman sekä saa sen myötä harjoittelu- ja keskittymisrauhan. Uuden päätöksen myötä tämä on käytännössä mahdotonta. Ensi vuonna maajoukkuenäyttöihin vaaditaan jatkuvaa tuloskuntoa, sillä näyttökilpailuiden ajankohta voidaan julkaistaa vain kuukauden varoitusajalla. Vuoden 2018 SM-kilpailuiden suuntaa-antava päivämäärä on alustavasti tiedossa, mutta tämänhetkisen tiedon mukaan naisten mestaruussarjaan ei kv-näyttöjä voi ko. kilpailuissa antaa. Tämän päätöksen seurauksena kv-arvokisoihin naisten mestaruussarjaan lähetettävä edustaja (1/painoluokka) ratkaistaan kansallisen tason kilpailuissa. Vielä ei ole tiedossa, että miten valiokunta aikoo esimerkiksi ratkaista valinnan tasatuloksen näyttökilpailuissa antaneiden nostajien kesken. Arvostetuin kansainvälinen kahvakuulaliitto on IUKL (International Union of Kettlebell Lifting) ja IUKL:n kilpailuissa nostavat maailman parhaat kahvakuulaurheilijat. Tähän liittoon Suomen Painonnostoliitto kuuluu ja IUKL:n kilpailuissa nostavat suomalaiset maajoukkuenostajat. Vuoden 2017 kahvakuulavaliokunta on toistuvasti tuonut esille, että haluaa toimia toisin kuin IUKL. Muita kuin henkilökohtaisia preferenssejä tähän ei ole. Tämä on aiheuttanut hämmennystä niin maajoukkueurheilijoiden kuin muiden lajin parissa toimivien keskuudessa. Maajoukkueurheilijoiden osallistuminen kyseisen liiton kv-kilpailuihin ja kansainvälisen urheilu-uran luominen ei ole millään tavoin este kahvakuulaurheilun kehittämiselle myös muutoin.
Edellä mainitut asiat ovat vaikuttaneet paljon urheilijoiden motivaatioon. Urheilijat ovat joutuneet laatimaan vastineita ja pohtimaan valiokunnan asioita oman harjoittelunsa kustannuksella. Osa on myös harkinnut urheilu-uran lopettamista. Joitakin paljon aikaan saavia henkilöitä on jäänyt pois seuratoiminnasta lajin sisäisten ristiriitojen takia. Monet maajoukkueurheilijat ja seuratoiminnassa olevat henkilöt eivät luota tällä hetkellä juuri lainkaan valiokunnan toimintaan kahvakuulaurheilun parhaaksi. Luottamuspulaan on vaikuttanut muun muassa valiokunnan puheenjohtajan sekä erään valiokuntalaisen käytös sosiaalisessa mediassa sekä ristiriitaisuus tiedottamisessa. Valiokunnan kokouskäytännöistä on noussut negatiivinen mielikuva, päätökset viedään läpi liian pikaisesti. Suuristakaan linjanvedoista ei ole koottu työryhmiä pohtimaan vaikutuksia etukäteen eikä seuratoimijoita ole kysytty mukaan keskusteluun.

Toivoisimme johtokunnan puuttuvan kahvakuulavaliokunnan hätiköivään ja urheilijoille epäedulliseen tapaan tehdä päätöksiä.

Maajoukkueen mestaruussarjan nostajat:
Minna Salokannel
Kirsi Suomela
Taija Merisalo
Maajoukkueen joukkueenjohtaja Johanna Seppälä

 

Valiokunta julkaisi kirjeen netin yleisönosastoksi luokiteltavassa facebook- ryhmässä ennen johtokunnan kokousta, jossa lajipoistoasia käsiteltäisiin. Valiokunta ei tuonut esille millään tavoin, mistä kirje oli heille tullut, se vain buutattiin ulos. Kommentoinnit kirjeeseen postauksen jälkeen jätettiin valiokunnan osalta huomioimatta vaikka selvästi lukijoilla ei ollut käsitystä mistä on kyse. Osa facebook- ryhmäläisistä hermostui mm. siitä, että johtokunta tekisi päätöksiä kirjeen perusteella.

 

 

Miltä nyt tuntuu?

Huolimatta siitä, että vuosien varrella olen ollut tekemisissä suoraan tai epäsuorasti kahvakuulaurheilun aktiivien, nostajien, tuomareiden ja muiden lajin parissa harrastavien kanssa, ja tottunut milloin minkäkinlaiseen kiukutteluun tai vähättelyyn, olen todella hämmentynyt siitä, millä tavoin tämä on mennyt tunteisiin. Me otimme erittäin vaikeat asiat esille niin hyvin kuin ikinä osasimme koska ei ollut tarvetta muuhun kuin epäkohtien esille tuomiseen. 

Kukaan ei ole koskaan, missään tilanteessa, edes virheen sattuessa, vastuussa siitä miten toinen aikuinen ihminen käyttäytyy. Pohdimme esilletuotavat asiat viimeisen päälle, emme siis ole millään tavalla syyllisiä siihen, miten kukakin asiaan suhtautuu. Jokainen meistä seisoo sanojensa takana.

Tällä hetkellä meidät kuitenkin on syyllistetty siitä, että valiokunnassa luottamustehtävässä olevat, aikuiset ihmiset ovat loukkaantuneet ja jättäneet tehtävänsä ja netissä on jälleen vielä valiokunnan jäsenenä käyttäydytty toisin kuin mitä me toivoisimme valiokunnan jäsenen käyttäytyvän. En halua uskoa, että tekään toivotte.

Kuinka moni teistä, jotka nyt olette meitä syyllistämässä, haluaisitte esittää vaikkapa minulle, kuinka tämä kaikki olisi pitänyt hoitaa?

Oletteko todella sitä mieltä, että valiokunta on toiminut viimeistään nyt niinkuin sen kuuluu? 

Onko teistä hyvä asia, että valiokunnan puheenjohtaja jättää kahden henkilön kanssa jäljelle jääneet valiokuntalaiset hoitamaan kolmestaan tehtäviään tällaisen mekkalan jälkeen? Mitä jos kaikkien edellisten vuosien valiokunnat olisivat kiukuspäissään hajonneet kun esille on tuotu epäkohtia? Valiokunnassa tai muissa luottamustehtävissä vuosien saatossa olleet tietävät, että tehtäviin kuuluu hoitaa myös asioita mitä “kentältä” tulee omien ideoiden lisäksi. En itse voi kuvitella, että olisin eronnut tehtävästäni silloin kuin tulosrajatyöryhmän työtä arvosteltiin.

Te, samat ihmiset, olitte silloinkin äänessä.

Tuntuu käsittämättömältä, että kommentoitte asiaa julkisesti siten, että sekä allekirjoittaneet että avoimen kirjeen laatineet on asetettu lähes idiootin asemaan. Tuomitsette meidät ja loukkaannutte aikuisten ihmisten puolesta ja vielä kehtaatte tuoda sen käytöksellänne esiin eli ette lopulta ole yhtään sen parempia. Kysymättä lainkaan lähtökohtiamme.

Silloin kun epäselvyyksiä halutaan selvittää, ne tehdään mahdollisimman virallisesti, jotta vältyttäisiin huutelulta. Nyt tämän jälkipyykin pesee epätietoinen “kentän ääni” koska valiokunta ei ota tapahtuneesta mitään vastuuta.

 

Saanko pyytää jotain?

Korean MM- kilpailuihin on aikaa vajaa kolme kuukautta. Pyysimme johtokuntaa, ja sitä ennen valiokuntaa, käsittelemään asiat pikaisesti sillä urheilijoina ja valmentajina halusimme keskittymisrauhan päätöksen jälkeen. Meille on kunnia-asia edustaa Suomea ja haluamme tehdä sen aina mahdollisimman hyvin. Kaikille maajoukkueessa se on tärkeää. 

Ymmärrättekö, miltä urheiljoista tuntuu nyt kun pitäisi keskittyä kauden päätavoitteeseen ja mitätöitte netissä maajoukkue-edustajat ja kyseenalaistatte mm. matkakorvausasian?

Itseasiassa, kukaan ei ole kysynyt miltä meistä allekirjoittaneista tai avoimen kirjeen laatijoista tuntuu. Vaikka et olisi kv- tasosta haaveileva kahvakuulaurheilija, niin olisiko mahdotonta asettua hetkeksi meidän asemaan, jotta oikeasti käsittäisitte, mistä tässä on kyse? 

Tänä vuonna tehtävissään olleet, ja jääneet, valiokuntalaiset ovat erinomaisia jokainen omalla tavallaan ja olisi harmi mikäli näitä taitoja ei voitaisi valjastaa lajin parhaaksi. Valiokunta 2017 on ollut esimerkillinen lajin markkinoinnin parantamisessa ja mm. virtuaaliliiga on ehkä parasta mitä kahvakuulakuntoilijalle voidaan tarjota. Avoimuus, jota tuotiin esille suunnitelmassa alkuvuodesta, olisi vain pitänyt pitää maaliin asti. Edellisen vuoden valiokunnan puheenjohtaja sekä liiton edustaja olisivat myös varmasti olleet käytössä esim. budjetin laatimisen suhteen.

En halua kommentoida johtokunnalle toimittamiamme vastineita tai avointa kirjettä netissä missään tämän jälkeen. Olen valmis puhumaan asiasta kasvotusten tai puhelimitse MM- kilpailujen jälkeen. Antakaa maajoukkueelle keskittymisrauha ja ottakaa minuun yhteyttä mikäli vielä tämän postauksenkin jälkeen jokin on epäselvää. Minä kyllä kannan vastuun siitä mitä teen ja sanon. Olen halukas puhumaan ja jakamaan ajatuksia kisapaikoilla silloin kun en itse ole keskittymässä suoritukseen. Olen oikeasti käytettävissä mikäli vain jossain asiassa urheilun suhteen voin auttaa. Pitää vaan olla pokkaa tulla jutuille, loppu sujuu itsestään.

Lisäksi pyydän, ettei kukaan tykkää tästä postauksesta. Olen ihan hullun väsynyt nappuloiden takana huuteluun.

Urheilua ja kuntoilua.

Mietin otsikoksi ensin “Urheilua vai kuntoilua?”.

Toivon kuitenkin, että vastakkainasettelu jo loppuisi. Mielestäni “ja” kuvaa huomattavasti paremmin sitä kimppaenergiaa, joka jokaisessa urheilulajissa pitäisi olla. Siihen ei silloin kuulu myöskään kysymysmerkki.

Kirjoitan nyt kuitenkin kahvakuulaurheilusta, jossa noin kymmenvuotisen kisaharrastelun ja kosteiden ulkomaanmatkojen jälkeen osa on alkanut kilpailemaan ihan tosissaan ja se on tuonut jostain syystä mukaan omituisia käytöstapoja.

Henkilökohtainen mielipiteeni on, että kun on olemassa kahvakuulaurheilu niin on olemassa myös kahvakuulakuntoilu. Urheilussa tavoitellaan korkeimmillaan palkintosijoja maailman huippujen kanssa ja jos oikein lykästää niin myös haastetaan heitä. Kuntoilija taas saa harrastaa terveysliikunnan muodossa samaa lajia, joko huippujen kanssa tai itsekseen. Seurassa tai ilman. Pikkukisoja käyden tai olohuoneessa nostaen.

On olemassa lajiliitto. Jokaisessa urheilulajissa on lajiliitto, pitäisi olla, ja sen tehtävä on toimia niin urheilijoiden kuin kuntoilijoiden mutta myös lajin hyväksi. Kahvakuulaurheilussa toimitaan Suomen Painonnostoliiton kanssa. Liiton kanssa taas tekee yhteistyötä kahvakuulavaliokunta. Liiton johtokuntaan on mahdollista hakeutua kuka vain ja johtokunnan kokouksissa olisi vähintään oltava lajin ja valiokunnan edustaja paikalla, jotta avoimuus ja selkeys, ja kaikki mitä nyt kommunikoinnissa tarvitaan, säilyy. Kuntoilijoiden, lajin ja urheilijoiden hyväksi.

Huomaatte varmaan, että sanajärjestyksen voi muuttaa.

Simple as that.

Tätä kaikkea pyörittää ihmiset. Tässäkin vaiheessa ollaan vielä hyvässä pössiksessä.

Sen jälkeen kun ihmiset ovat tekemisissä toistensa kanssa alkaa väistämättä kolisemaan. Kolina johtuu siitä, että meillä kaikilla on oma historiamme ja siitä muodostuneet asenteet ja mielipiteet ja mitä kaikkea. Se on normaalia ja se on elämää. Ilman erilaisuutta oltaisiin jotain muuta kuin ihmisiä. Näillä matkan varrella saaduilla avuilla joko tulemme toimeen toistemme kanssa tai emme. Siitä seuraa väistämättä lisää kolinaa, suuntaan tai toiseen. Useimmiten vedetään vielä mukaan niitä, jotka kolinaan helposti on vedettävissä. Osa ihmisistä osaa enemmän kuin toiset, niin itseilmaisussa kuin virkkaamisessakin. Kaiken voi kuitenkin oppia – jos haluaa. Elämänkoululainen ja kaikenkoululainen.

Pelottavinta mielestäni kaikessa on mustavalkoisuus. Kun ajatellaan että on olemassa joko urheilu tai kuntoilu niin ollaan metsässä. Minkä takia urheilua ja kuntoilua ei voisi kehittää yhtäaikaa? Jos huipulle tavoittelevat urheilijat koetaan uhkana niin miksi? Kokeeko kuntoilijat, tai jopa lajiaktiivit, että he jäävät paitsioon? Paitsioon mistä? Kuntoilija on kuntoilija niin kauan kuin sitä itse haluaa. Hän voi olla myös urheilija ja kokeilla miltä se tuntuu. Moni urheilija taas kaihoaa kuntoilun perään kun tavoitteet tuntuvat lohduttomilta saavuttaa.

Niin kauan kuin kahvakuulaurheilun parissa toimivat näiden kysymysten riivaamina – niin kauan kolisee. Kun kolinassa on kyse kateudesta, vittuilusta, seläntakana dissaamisesta, silmien pyörittelystä, tervehtimättä jättämisestä, kannustamatta jättämisestä, superfeminismisyydestä, kusipäisyydestä, neitimäisyydestä, suvaitsemattomuudesta, vastuuttomuudesta, pikkumaisuudesta, munattomuudesta, lapsellisuudesta, tykkäysnappuloista, kostamisesta, marttyyrinviitoista ja ennenkaikkea, yhteen hiileen puhaltamattomuudesta, kaikilla on paha olla. On kuitenkin inhimillistä tuntea näitä tunteita, jopa käyttäytyä siten. Mutta kun se mitä olet, mitataan käyttäytymisen eikä sanojen perusteella.

Opin tämän yhdestä Batman- elokuvasta kun krapulainen Batman sai hotellin aulassa viisaalta naiseltaan pari valittua sanaa.

Kun kilpaurheilija tai huippu-urheilija haluaa menestyä niin hän laittaa siihen paljon enemmän paukkuja kuin kuntoilija omaan harrastukseensa. Tätä faktaa ei voi poistaa vaikka miten haluttaisiin ja jos tätä näkökulmaa pelkästään katsotaan niin urheilija ja kuntoilija ei silloin ole samalla viivalla. Mitä sitten?

Lopulta urheilussa ei kuitenkaan ole kyse urheilusta vaan ihmisenä kasvamisesta. Siihen kuuluu kaikki päinvastainen mitä aiemmin luettelin. Kaiken sen vahvistaminen ihmisessä itsessään. Silloin kuntoilijasta voikin tulla urheilijan esikuva ja aiemmin mustavalkoisena ajateltu muuttuu sateenkaaren väreiksi ja mahdollisuuksiksi.

Ei sillä maailma vielä pelastu mutta aika pitkälle jo päästään.

Se mitä omissa Rautapuumissani arvostan paljon, on ensinnäkin heidän käsityksensä siitä, mikä on oikein ja väärin mutta myös ymmärrys pitkästä matkasta. Enkä se ole minä joka valmentajana on heitä aivopessyt. Olen vain ollut onnekas, että olen saanut valmennukseen aikuisia ihmisiä. Olen otettu siksi, että saan auttaa heitä eteenpäin unelmissaan ja kunnioitan paljon kaikkien unelmia: joku haluaa olla maailman paras kahvakuulaurheilija ja toinen saada kuntoilun avulla elämänsä järjestykseen.

Painonnostoliiton johtokunta päätti kokouksessaan 26.8.2017, että SM-kilpailuista ei poisteta naisten ammattilaissarjoja (suokaa että sanon “ammattilainen” niin saadaan edes vähän uskottavuutta tähän touhuun) vuonna 2018 vaikka kahvakuulavaliokunta esitti asian toisin. Laadimme muutaman kymmenen henkilön kanssa vastineen valiokunnan esitykselle ja oli huojentavaa huomata, että moni muukin ajatteli lajipoiston olleen tässä kohtaan väärin.

Tulevaisuus lopulta näyttää missä vaiheessa naisten ja miesten lajit ovat samanlaiset – edelleen se on edellytys mikäli olympiahaaveet lajin parissa elää. Toistaiseksi mennään niin, että kansainvälisissä arvokisoissa olevat lajit saavat pitää myös SM-arvon.

Samalla voimme kuitenkin kehittää olympiahaavetta ja toivotaan, että se tapahtuu ilman mustavalkoisuutta. Ilman, että ne tunteet, joita emme vielä osaa käsitellä, vaikuttaa lajin parissa viihtymiseen.

Täydellisen toiston metsästys

Kahvakuulaurheilussa ei ole yhtäkään samanlaista toistoa. Edes maailman huippunostajilla ei ole. Ihmiskeho ei ole robotti, joka tekee liikkeen tietyn kaavan mukaan kun sen kaavan ensin joku sille keksii.

Silti monet hakevat sitä täydellistä toistoa, jolla toisto toiston jälkeen olisi optimaalisin tulos mahdollista.

Olen huomannut kahvakuulaurheilijoita ja -kuntoilijoita valmentaessani, että naiset lähtevät helposti analysoimaan jokaikistä hetkeä nostaessaan. Harjoituspäiväkirjassa saattaa olla novellin verran analyysiä siitä miten treenisarja sujui, alkaen edellisen viikonlopun sukulaisvierailusta ja sen vaikutuksesta parisuhteeseen. Mikäs siinä, olen aina tykännyt lukemisesta.

Ja kyllä miehetkin analysoi. Se tapahtuu kisapaikalla äijäryhmässä viisi minuuttia ennen lavalle nousua.

Omien nostojen analysointi vie kuitenkin helposti mukanaan. Silloin saattaa unohtua se, että treenin kuuluu olla kehittävä myös muuten kuin lajinomaisesti. Sekin voi unohtua, että vaikka osaisit nostaa hienosti autotallissa tai virtuaaliliigassa niin mikäli et saa toistoja itsestäsi irti väsyneenä arvokisojen kisalavalla tuomarin silmien alla, häviät.

Kannattaako siis täydellistä toistoa metsästää?

Ei tässä lajissa. Korkeushypyssä kyllä. Mutta se mitä kannattaa metsästää on sarja sellaisia toistoja, joilla mestaruus voitetaan. Tärkeimpiä asioita kahvakuulaurheilijalle on kyky keskittyä niin, että pystyy perusnostamisen tai oman nostotyylinsä lisäksi reagoimaan kehon väsymykseen ja ennakoimaan esimerkiksi otteen loppumisen. Eikö ole huojentavaa, että kaikki kilpailusuorituksessa tai treeneissä tekemämme toistot ovat erilaisia? Ei tarvitse enää kuin hyväksyä se niin olet jo henkisesti pitkällä urheilijana.

Kilpailutilanne on eri asia kuin harjoitukset mutta tietenkin harjoituksissa on tehtävä toistoja, jotka vahvistavat itseään. Ei niitä toistoja, jotka vievät hyvästä kilpailusuorituksesta kauemmas.

Jos otetaan esimerkiksi muutamia ammattikahvakuulaurheilijoita, jotka ovat moninkertaisia maailmanmestareita, heitä kaikkia yhdistää rentous. Ei nostotekniikka. Nostotapa voi olla mitä tahansa. Oli se sitten Aristoteles, Platon, Newton tai Duudson, joka on määritellyt jotain fysiikasta, niin nostajasta itsestään riippuu se millaisen tuloksen hän kisalavalla lopulta tekee.

Valmentamisessa koen todella vaativaksi sen, miten saan urheilijan ymmärtämään sen, että korvien väli ratkaisee. Kaikki Rautapuumat ovat fyysisesti hyvällä tasolla jos mietitään keskivertoa suomalaista kahvakuulaurheilijaa. Osa nostaa maajoukkueessa ja todellakin osaavat nostaa. Heillä on nostotekniikkaa mistä valita ja reisissä jerkkua pienen kylän sähköntuottoon.

Mutta sitten meillä kaikilla on se pieni, tai suurempi, Itseluottamaton Suorittaja sisällämme, joka alkaa ottamaan liikaa roolia. Silloin häviää rentous ja yhtäkkiä vapaa käsi on kuin jäätynyt kobra ja naamalla loistaa Tutankhamonin kuolinnaamio. Tämä paketti yrittää epätoivoisesti löytää sarjan aikana sen täydellisen toiston mutta aika on siihen aina liian lyhyt ja taas saan harjoituspäiväkirjasta lukea kuinka treeni meni päin persettä.

Ei se mennyt. Tiedän että aina tapahtuu jotain kehitystä mutta eihän valmennettavat sitä halua uskoa sillä kehittymisen pitää tuntua siinä hetkessä!

Hyvät naiset ja herrat. Pyrkikää rentoutumaan kun treenaatte. Treenin voi rentoudesta huolimatta tehdä kovaa. Mutta kaikkia tehoja ei irti saa jos ei osaa tehdä liikettä rennosti. Kun rentous löytyy niin treeni alkaa mennä perille ihan eri tavalla.

Mä mistä löytäisin sen rentouden?

Hengityksestä. Siitäkin toiste.

 

Neiti Kesäheinä

Yllättäen treenitaukoon tuli pituutta enemmän kuin etukäteen suunnittelin sillä väänsin vasemman polveni auktoriteettipainissa töissä asiakkaan kanssa. Ortopedin mukaan mitään ei onneksi hajonnut mutta kovasti jalka otti itseensä. Vanhat vammatkin tietysti heräsivät osittain henkiin. Vasta viime viikolla tein ensimmäisiä voimatreenejä ja tänään pääsin viimein myös osteopaatti Lassi Karhusen vastaanotolle.

Lassi huomasi, että pohjeluuni oli “siirtynyt” (ilmeisesti myös se joku ääni johtui tästä) ja vaikutti siten sekä polven että nilkan toimintaan. Hetken jalkaa käsiteltyään polvi menikin koukkuun huomattavasti paremmin ja eiköhän nyt ala toipuminen olla loppusuoralla. Työntöjä en kunnolla vielä pysty tekemään ja tempaustakin vain varovasti. Ei haittaa. Kohta taas pystyn.

Lisäksi päivitettiin kropan toimintaa laajemmin ja koska lonkka on ollut hyvä niin katsotaan mitä seuraavaan ongelmakohtaan saataisiin aikaiseksi. Lassilla käynit eivät koskaan ole mitään intialaista päänhierontaa. Ihan joutuu itte tekemään asioita oman hyvinvointinsa eteen.

 

Matkalla jämäkämpiin olkapäihin tasapainolaudalla kiertäen ja millintarkalla kylkipidolla. Kokeilkaa ihmeessä.

 

Mutta koska kaikki tapahtuu oikeaan aikaan niin tällä reilun kuukauden totaalilevollakin oli tarkoituksensa. En olisi pystynyt intensiivisiin treeneihin samalla kun aloitin uuden työn. Ei vaan olisi riittänyt kapasiteettia kaikkeen. Olenkin siis kaiken vapaa-ajan nukkunut ja syönyt ottamatta lainkaan paineita kahvakuulaurheilusta.

Vaikken näköjään ihan helposti päässytkään edellisestä ammatistani irti uuden myötä niin olen henkisesti ollut kuin eri ihminen. Kevään mittaan tullut hyvä fiilis nostamisesta, ja etenkin kaikesta muusta, on tuonut paljon rauhaa elämään. Toistan itseäni mutta päätös laittaa kuvioita uuteen, erilaiseen kuosiin on ollut paras ratkaisu pitkiin aikoihin.

Tämä kaikki tietenkin vaikuttaa suoraan tempauksen tekniikkaan. Uskokaa tai olkaa uskomatta mutta edelleen, ryskäämällä pääsee tiettyyn pisteeseen ja sitten sekin ilo loppuu. On pakko laittaa itsensä seuraavalle levelille.

Itselläni se tarkoittaa viimein enemmän fysiikkaan keskittymistä kun päässä on jotain loksahtanut urheilijana, kahvakuulaurheilijana, kohdalleen. Olen Ivanin kanssa pohtinut niin paljon tempausta, että siinä ei itselleni enää ole mitään uutta, joka vaatisi suuremmin paneutumista. Tarvitsen vain toistoja paljon lisää. Toki olisi voinut kehittyä fyysisesti tässä vuosien mittaan myös, ja olenkin, mutta minulla ei vaan ole ollut voimia tehdä kaikkea sitä mitä elämässä pitää ilman, että jokin asia alkaa kuitenkin falskata. Ja onhan tuota kremppaa sen verran että yksi ihmiselämä menisi jo senkin hoitamiseen.

Nyt voin nauttia nostamisesta eri tavalla koska se sujuu teknisesti. On todellakin kannattanut opetella kärsivällisesti tempaamaan. Toistoja ja kehitystä tulee varmasti kun lisään vielä pökköä pesään muuten.

Toki, mutkia on matkassa edelleen oikealla puolella mutta tiedän mitä asialle tehdä. Ei tarvitse etsiä ongelmaa ja siihen ratkaisua. Tekeminen riittää. Se on vapauttavaa: homma toimii jos vaan teen kovasti töitä.

On myös vapauttavaa kun voi hyödyntää eri nostotapoja kulloiseenkin hetkeen. Tempauksessa on oltava läsnä itselleen täysillä koko ajan jos haluaa otteen kestävän. Tätä kuuntelua ei opi heti vaan se vaatii paljon itsetutkiskelua ja oikeiden ihmisten apua. Se, että jatkaa nostamista tietyllä tavalla ja joka treenissä tai kisassa toivoo, että yhtäkkiä jokin olisikin muuttunut, on itsensä huijaamista: oman nostotyylin löytäminen vaatii työtä nostajalta itseltään. Pitää uskaltaa muuttua ja luottaa itseensä. Jos pelkää koko ajan sitä, että ote kohta taas loppuu niin se tulee loppumaan aina samassa kohtaa. Ja jos pelkää mitä muut sanoo tai jättää ottamatta oikeasti hyvät vinkit vastaan niin taas jää vain toivomaan. 

Ikuinen toivoja on myös ikuinen kakkonen.

Pelkkä henkinen läsnäolo ei tietenkään riitä. Sen takia minulla on Lassi ja nyt myös oman treenisalin Powerhouse Gymin Mikko Mellberg, jonka avulla kuntoutetaan polvea ja vahvistetaan yläkroppaa ja ylläpidetään lonkan toimivuutta. Voimatreenini on edelleen haastavaa, haastavampaa kuin tempaus, koska liikkeet ovat niin erilaisia kuin lajitreenissä. En voi tuottaa liikettä fysiikan lakien mukaan vaan siten kuin voima kuuluu kehossa tuottaa. Liikkeen biomekaniikka on kiinnostanut itseäni aina ja bodarit jos ketkä ovat perillä jokaisen ihmisessä olevan lihaksen toiminnasta. Joten nyt bodataan!

 

Suurpiirteisen ihmisen painajainen: kun iso mies vieressä käskee viemään käsipainoa sentilleen oikeaan kohtaan. Fuskaamatta.

 

Onneksi marraskuun MM-kisoihin on vielä aikaa. Saan “tekeytyä” rauhassa ja käydä joissakin pikkukisoissa nostamassa jos siltä tuntuu. Paineet menestymisestä ovatkin jääneet jo taakse, samoin paineet oppimisesta tai “oikein tekemisestä”. Tiedän mitä teen ja jos en tiedä niin kysyn viisaammilta.

Rautapuumilla oli leiri hetki sitten ja postaan siitä oman juttunsa kun viitsin. Huomasin jälleen, että mikäs se olisi ohjelmia tehdessä mutta kun pitää löytää jokaiselle nostajalle muutakin annettavaa! Miten saan itseluottamusta luotua lisää? Tai jonkin teknisen asian toimimaan kun nykyinen tai kokeilussa oleva ei toimi? Miten saan nostajan ymmärtämään, että jokin juttu ei kannata vai annanko hänen huomata se itse ja oppia ihmisenä jotain?

Valmentaminen on vaikeaa. Mutta ihan kivaa.

Suominostaja maailmalla, nyt ja tulevaisuudessa.

Viime postauksen tiimoilta käytiin lyhyt keskustelutuokio somessa ja haluankin kiittää kaikkia osallistujia. Arvostan paljon asiallista sanallista tulkintaa sillä peukuttaminen on jäänyt meikäläiseltä vähän ymmärtämättä silloin kun halutaan seistä jonkun asian takana. Myös hiljaisuus on valinta, joka suotakoon.

Paskan maku jää suuhun yleensä vähän aina, joten tuon esille juttuja, mitkä ovat mielestäni erityisen hyvin suomalaisessa kahvakuulaurheilussa. Ja tietenkin juttuja, jotka voisivat olla vielä paremmin.

Tiesittekö, että maailmalla arvostetaan suomalaista nostotekniikkaa?

Tiedän tämän sillä siitä on minulle usein suomalaisnostojen yhteydessä sanottu. Etenkin yhdenkäden lajit, jotka olivat viimein tempauksen vaihtoehtona naisille viime syksynä MM-kisoissa ja tänä keväänä EM-kisoissa, osoittivat sen, että meillä on nostoteknisesti homma hallussa erittäin hyvin verrattuna muihin maihin. Viime syksynä Unkarin kurssilla Ivan Denisov mainosti Suomea asian tiimoilta ja aiheutti kurssilaisissa ihastuksen sekaista kateutta.

Olemme parempia yhdenkäden lajeissa kuin Venäjä. Miettikääpä sitä!

Hassua onkin se, miten tähän on päästy. Nimittäin, kun oikein yksinkertaistetaan, voimme kiittää tästä venäläistä kahvakuulaurheilijaa.

Valery Fedorenko lähti Venäjältä jenkkeihin suivaannuttuaan riittävästi maansa urheilutouhuihin. Tämä tapahtui siinä 2000-luvun kieppeillä.

Fedorenko tietenkin halusi elää osaamallaan alalla ja alkoi rapakon takana markkinoimaan kahvakuulaurheilua niin, että siihen olisi sieltä Prisman kassajonostakin mahdollista lähteä mukaan. Yhdenkäden nostaminen on helppoa, joten kahvakuulakuntoilu tuli suosituksi Amerikan maalla.

Tuli suomalaisten aika lähteä ulkomaille kilpailemaan kun ensin lajia oli otettu haltuun pienen porukan voimin. Valveutuneimmat jo tietävätkin Suomen kahvakuulahistoriasta tärkeimmät asiat. Ne ovat tärkeitä jokaisen tietää, jotta ymmärtää, minkälaista historiaa itse tänäpäivänä on tekemässä kun kansainvälisissä kilpailussa edustaa Suomea.

Näillä asioilla on siis merkitystä meille tänään, sillä mm. Kukka Laakso reissasi pitkään Fedorenkon porukoissa ja alkoi opettamaan oppejaan suomalaisille naisille. Myös muut ensimmäisessä maajoukkueessa olleista opettivat ympäri Suomen. Toki myös miesnostajia tuli kuvioihin lisää. Oli paljon kahvakuulakursseja ja ilosanomaa vietiin voimalla eteenpäin. Saimme lisää nostajia lavoille ja laji kehittyi hyvin.

Kaiken tämän noin kymmenen vuoden positiivisen pöhinän jälkeen olemme kuitenkin tilanteessa, jossa valmennus ei kohtaa suomalaisen sisun kanssa. Naisnostajamme ovat vahvistuneet monipuolisen kahvakuulaharjoittelun ansioista, joten tuplakuulat tulevat olemaan helppo rasti. Mutta, meillä on tänäkin vuonna maajoukkueessa lupaavia, melko nuoria nostajia, jotka kipeästi tarvitsisivat ammattitaitoista valmennusta kehittyäkseen. Annamme nostajien keski-iässä hurjasti tasoitusta huippumaille ja mitä vanhemmaksi nostajamme tulevat tahkotessaan samaa kuulakokoa, sitä selvemmin voimme luovuttaa kärkisijat muille.

Perusnostaminen, mitä meillä on ollut pitkään, ei enää riitä menestymiseen mestaruussarjoissa. Vielä muutama vuosi sitten laadukkaan kahvakuulanostamisen peruskurssin käynyt ja ulkopuolista ohjelmointia saanut menestyi kohtuullisesti amatöörisarjoissa. Nytkin amatöörisarjoissa menestytään jopa ilman valmennusta.

Mutta mestiksessä se ei ole mahdollista koska vaatimukset ovat erilaiset. Pitää oikeasti panostaa laadukkaaseen harjoitteluun joka osa-alueella. Pitää tietää millä tavoin oma keho ja oma nostotekniikka yhdistyvät tuloksiin, joiden pitää olla parempia kuin perusvoimalla nostettu rääpäisy. Pitää urheilla muutenkin kuin vain somessa. Ei tulostaso parhaiden osalta ole noussut vaan suomalainen kahvakuulaurheilu on jämähtänyt. Silloin toiseksi parhaiden on helppo mennä ohi oikealta ja vasemmalta.

Ehkä emme vielä ymmärrä harrastamisen ja oikean urheilun eroa ja siksi emme myös osaa vaatia, jotta pääsisimme harrastelusta eteenpäin?

Valmentaja-lehdessä Susanna Rahkamon mukaan huipun ja hyvän ero on merkittävä. Hyväksi voi tulla kovalla työllä mutta huipuksi tulemiseen tarvitaan jotain muutakin. “Tarvitaan jotain lisää, seurailu ei riitä. Tarvitaan luovuutta. Huipuksi ei tulla vain seurailemalla muita.”

Edelleen Rahkamo kehotti valmentajia miettimään ratkaisuja ongelmien työstämisen sijaan, avaamaan itseä uudenlaiseen ajatteluun. “Katseen kapeus rajoittaa ratkaisujen löytämistä. Ratkaisuja on joka puolella. Tietoa leijuu, mutta sitä ei saada kiinni.”

Suomen lentopallomaajoukkueen valmentaja Tuomas Sammelvuo saatteli äskettäin joukkueensa seuraaviin MM-kilpailuihin upeassa turnauksessa Tsekeissä. Hän kiitti lentopalloväkeä siitä, että hänen ei tarvinnut kuin “tulla paikalle” sillä seuratyö ja liiton maajoukkueporukka olivat jo tehneet urheilijat valmiiksi MM-tasolle.

Tottakai Sammelvuo osoitti suurta ammattitaitoa luotsatessaan joukkueensa peleissä voittoon. Ja tottakai joukkueessa oli ammattilaisia myös Sammelvuon omasta joukkueesta Venäjältä. Ja alla maajoukkueleirejä yms. normaalia maajoukkuetoimintaa.

Mutta missä on Suomen kahvakuulaurheilijoiden ammattitaitoinen valmennus seuratasolla ja ennenkaikkea, maajoukkuevalmennus? 

Ohjelmien teko ja valmentaminen ovat eri asia. Kuten olen tuonut esille jo monesti, amatöörisarjojen nostajien valmentamisen pitäisi olla sellaista, että nostajalla on valmius nostaa hetken päästä mestaruussarjassa jonkunlaista tulosta. Eikä jämähtää siihen vaan tietenkin mennä vielä eteenpäin. Se ei ole kuitenkaan  käytännössä mahdollista sillä tätä valmennuksen ammattitaitoa ei seuroissa ole. Sitä ei myös haluta kun olen tarvetta kysynyt. Ja samalla kun kahvakuulavaliokunta miettii yhdenvertaisuusasioita, tärkeitä asioita nekin, niin maajoukkuenostaja rämpii tekniikkaongelmiensa kanssa yksin  – tai valmentajansa kanssa, joka ei osaa auttaa. 

Millä tavalla itse haluan kehittää suomalaista kahvakuulaurheilua?

Minulla on nyt kuusi naista Rautapuumissa. Kaksi edusti Suomea EM- kilpailuissa ja lisää tulee tänä vuonna. Ja seuraavana. Kaikki nostajat ovat erilaisia: elämänkokemukseltaan, elämäntilanteeltaan, lajitaidoiltaan, iältään, fysiikaltaan, psyykkisiltä ominaisuuksiltaan, asenteeltaan ja tavoitteidensa osalta. Kunnioitan heitä kaikkia paljon ihmisenä sekä urheilijana.

Meillä on leiri ensi viikolla. Olen tänä vuonna käynnistänyt Rautapuumille valmennussysteemin, jolloin urheilijan on mahdollisuus kehittyä siten, että hän pääsee ihan niin pitkälle kuin rahkeet riittävät.

Tämä ei ole mahdollista pelkästään ohjelmoinnilla. Saan panostaa ammattitaitooni tosissaan, jotta voin antaa Rautapuumille parhaat mahdolliset eväät. Minun pitää kehittää itseäni paljon, jotta pysyn mukana lajin kehityksessä: pitää hakea lisää tietoa ja edelleen itse kehittää uusia tapoja valmentaa sillä yksi tapa ei toimi toiselle. Amatöörisarjalaiselle pitää esimerkiksi löytää uusi tapa nostaa, jotta mestaruussarjan kuulakoko nousee eikä se välttämättä ole se tekniikka miten itse olen nostanut. Häntä pitää samalla valmentaa myös urheilijana sekä itseään löytävänä ihmisenä eikä vain kuulannostajana.

Ensi viikolla teemme kaksi testiä: maksimaalisen kestävyystestin ja lajinomaisen testin. Lisäksi myös voimatasot tsekataan. Nämä tehdään tällä kertaa ns. kenttäolosuhteissa mutta syksymmällä menemme Varalan urheiluopistolle laboratorioympäristöön. Tuolloin teemme testit, jotka parhaiten palvelevat kahvakuulaurheilijan seurantaa.

Pidän tärkeänä, että Rautapuuma saa asiantuntevan avun myös muualta. Kolmella nostajalla on oma ravintovalmentaja. Kahdella ja puolella on oma voimavalmentaja. Toistaiseksi olemme pärjänneet valmentajan omilla psyykkisen valmennuksen perustaidoilla mutta jokainen hakee tähänkin tietoa myös itse.

Rautapuumien valmennuksen taso on siis mielestäni melko kova ja siitä saavat nauttia niin veteraanisarjalainen kuin maajoukkue-edustajakin. Se jos mikä on yhdenvertaisuutta. Nähtäväksi jää mihin tämä taival johtaa. 

 

 

*****************

Jos olet kiinnostunut olemaan Rautapuuma niin ota yhteyttä. Tiimiin pääsee matalalla kynnyksellä mutta sieltä lähdetään voittajana.

Yksityistunnit ovat myös mahdollisia. Tottakai jaan tietoani sitä haluaville. Mukaan voi ottaa, ja pitääkin, oma valmentajan jos sellainen on. Valmentajalla, joka toivoo sinun kehittyvän, ei ole mitään sitä vastaan, että haluat laajentaa omaa nostotietouttasi.

 

 

Maailmanmestari. Torille!

Olen jo pitkään pohtinut, miten ottaisin seuraavan asian esille mutta koska en voi patoa sisällänikään pitää niin tässä tulee.

Vähän taustaa omasta kahvakuulaurheilijan taipaleesta.

Olen nostanut aina kahvakuulaa kilpailumielessä. Ensimmäisen salikisan 12 kilon biathlonissa (2011) nostin Kukka Laakson valmennuksessa kolmisen kuukautta sen jälkeen kun olin alkanut treenaamaan säännöllisesti. Osallistuin tästä noin parin kuukauden päästä ensimmäisiin SM-kilpailuihini. Taisin olla +68 kg biathlonissa 16 kilolla toinen. Tai kolmas, juuri nyt en enää muista.

Seuraavana keväänä veivasin edelleen 16 kilolla tempausta biathlonin +68 kg sarjassa niin, että lukemat olivat SM-kisoissa 234 toistoa. Saman vuoden syksyllä osallistuin veteraanien MM-kilpailuihin +68 kg temmaten edelleen 16 kilon kuulaa tuloksena 231, tai jotain sinne päin. Nämä olivat ensimmäiset ulkomaan kilpailuni kahvakuulaurheilussa. Samoissa kisoissa mm. Kaisa-Liisa Turunen (tuolloin Kaikkonen) nosti ensimmäisen naisten mestaruussarjan tempauksen (24 kg) mitalin Suomeen, väriä tai tulosta en muista, olen pahoillani tästä Kaisa!

Tämän jälkeen olen keskittynyt mestaruussarjan tempaukseen, joka on ollut ainoa naisten nostomuoto kv-kilpailuissa. Olen saavuttanut muutamia kansainvälisiä +68 kg mestaruussarjan (24 kg) arvokisamitaleita joko “lavalle nousemalla” tai “lucky looserina” mutta myös oikeasti nostamalla ja kilpailemalla. Olen hakenut vuosien ajan lajiosaamiseeni apua maailman parhaalta miesnostajalta Ivan Denisovilta ja käynyt loputtomia keskusteluja hänen ja muiden huippujen kanssa niin tempauksen, työnnön kuin rinnalleveto-työnnön (yhdellä tai kahdella kuulalla) biomekaniikasta. Tiedän kahvakuulaurheilusta ja valmentamisesta paljon ja tiedän pystyväni auttamaan maajoukkuetason mies- ja naisnostajia menestykseen. Opittavaa on silti vielä paljon enemmän enkä ole koskaan valmis valmentajana enkä urheilijana. Enkä ihmisenä.

Vähän taustaa suomalaisesta kahvakuulaurheilusta.

Suomea edusti ennen vuotta 2010 naisten amatöörisarjassa 16 kilon tempauksessa Kukka Laakso, ja hän voitti tuolloin ensimmäisen naisten kultamitalin. Miesten tuloksista alkuajoilta en muista, käykää katsomassa kisatietokannasta.

Sen jälkeen kun Suomen kahvakuulaurheilussa on ollut maajoukkue, on poikkeuksetta tullut menestystä amatöörisarjoissa sekä veteraanisarjoissa. Mestaruussarjoissa mitalin voittaminen on ollut aina harvinaisempaa ja vaikeampaa jo senkin takia, että sarjoissa saa olla edustettuna vain yksi nostaja per maa. Riippuen siitä minkä verran nostajia maailmalta on ollut niin menestystä on voinut tulla kuten itsellenikin eli joko palkintopallille nousemalla tai vähän tiukemmissa taistoissa.

IUKL (International Union of Kettlebell Lifting) on ollut liitto, jonka kilpailuissa Suomen maajoukkue on pääasiassa edustanut. Maratonkilpailuilla on ollut oma liittonsa ja joitain kisoja järjestää myös muut, pienemmät liitot, joista on käsittääkseni jokunen suomalaisnostaja tuonut jotain väriä kotiin.

Viimeistään siinä vaiheessa kun aloin harjoittelemaan tosissani 24 kilon tempausta (eli aika pian 2011 jälkeen), tuli selväksi, miten vaativasta urheilumuodosta on kysymys. Sitä ennen olin keulinut veteraanien maailmanmestaruudella. Taisin jopa vähän luulla, että kyseessä on helppo homma. Tai jos nyt en keulinut niin ainakin olen muistanut mainita olevani maailmanmestari, ja riippuen vastaanottajasta, on veteraanius joko muistettu mainita tai sitten ei. Ja olihan se hienoa olla maailmanmestari vaikka samalla arvellutti “huijata” kuulijaa, joka ei välttämättä ymmärtänyt asian taustaa. Toki, olen tyytyväinen tämän mestaruuden tulokseen, nostin päälle 230 toistoa sääntöjen mukaisesti. Olenkin ehkä ollut ylpeämpi tuloksesta kuin saavutuksesta enkä usko että olisin koskaan maininnut olevani maailmanmestari 150 toiston tuloksella.

Tällä maailmanmestaruudellani ei ole kuitenkaan paskankaan merkitystä tässä lajissa tai omalla nostourallani. Veteraanien maailmanmestari? Haloo.. Vaikka tuloskin on hyvä? Ei, merkitys on samaa luokkaa kuin SM-kisojen viestimitaleilla.

Entä miksi en alkanut nostamaan amatöörien sarjassa 16 kilolla tuon mestaruuden jälkeen?

Koska kahvakuulaurheilussa on oikeasti hyvä sitten jos on tempauksen, biathlonin tai longcyclen mestaruussarjan maailmanmestari tai mitalisti. Huipputuloksella.

Amatöörisarjat ovat IUKL:n kilpailuissa aloittelijoiden sarjoja. Nämä aloittelijoiden sarjat ovat olemassa, jotta aloitteleva nostaja pääsisi kokeilemaan kansainvälistä kilpailemista, jonka jälkeen seuraava kilpailu mestaruussarjalaisena ei olisi ensimmäinen lavakokemus. Tämän takia mestaruussarjalainen ei saa enää nostaa amatööreissä sillä, no, se olisi epäreilua aloittelijoita kohtaan (omituista, että pari viikkoa sitten EM-kisoissa sai kuitenkin naiset nostaa toista lajia amatöörinä, miehille tämä ei ole mahdollista).

Nykyään lajin päämaa Venäjä ei viitsi edes lähettää huippunostajiaan muihin kuin MM-kilpailuihin. Muissa kisoissa heillä on siis tavallaan mestaruussarjan amatöörit nostamassa sillä materiaalia on niin paljon. Menestys pienemmissä arvokilpailuissa ei anna huippunostajille juuri mitään. Syynä tietysti on ehkä myös erää muut syyt harjoitteluun liittyen. Huiput keskittyvät parantamaan maailmanennätyksiään ja antavat muiden hoitaa maalleen pienemmät mestaruudet. 

Minulla ei olisi päälle 230 tempaustuloksella ollut mitään järkeä nostaa amatöörinä vaikka todennäköisesti olisin joko voittanut tai ollut mitaleille jokaisessa kilpailussa mihin osallistun. En kuitenkaan tuloksen perusteella ollut enää aloittelija ja loogisesti urheilijan tulevaisuus tapahtuisi seuraavaksi mestaruussarjassa 24 kilolla. En myöskään halunnut olla aloittelija, amatööri. Halusin nähdä mihin minusta on oikeasti. Ja yli 22 minuuttitoiston tempauksessa ei ole mitään tolkkua.

Nyt tulemme hetkeen, jossa herne saattaa mennä nenään.

Suomen kahvakuulaurheilusta saa ulospäin sellaisen kuvan, että olemme lajissa huippumaa. Todellisuudessa mitalisade, jota kilpailuista toiseen tulee, on amatöörien eli aloittelijoiden aikaansaamaa. Meillä on todella onneton tilanne mestaruussarjan tulostasossa. Mestaruussarjan taso on kuitenkin se joka määrittää millä tasolla laji missäkin maassa on. 

Miksi kirjoitan tästä?

Sen takia, että tänä päivänä nostajat antavat ulospäin väärän kuvan Suomen kahvakuulaurheilusta.

Jokainen mitali ja lavalle nouseminen ovat upea juttu ja vaatii nostajalta aina jotain kapasiteettia. Mutta olen ihmetellyt jo monta vuotta, että missä vaiheessa amatööri eli aloittelija on alkanut hehkuttaa hulluna sillä, että on maailmanmestari tai mitalisti vuodesta toiseen eli antaa kuvan olevansa joka ikinen vuosi ihan helvetin hyvä. On kahvakuulan maailmanmestaria (missä vaiheessa kahvakuulasta tehtiin henkilö), hehkutetaan kävelymitaleja ja jätetään paikallislehdessä (myös isommissa) kertomatta, että sarjassa oli vain yksi tai kaksi nostajaa. Jos samalla paikkakunnalla on samassa maajoukkueessa ja samoissa kisoissa menestyneitä nostajia niin heitä ei mainita vaan mennään oma perse edellä lukijoiden aamukahvipöytiin.

Toimittajat eivät tiedä ja nostajat eivät kerro eivätkä oikaise riittävän ponnekkaasti, että aloittelijoiden tai veteraanien maailmanmestari tai mitalisti on vielä melko kaukana kahvakuulaurheilusta. Toisaalta jos ei ymmärrä tätä eroa niin hiljaisuus on ymmärrettävää. Tai jos ei halua oikaista vaan olla hetken valokeilassa niin mikä ettei. Ja toisaalta, jos vain mitali on tärkeää, niin ei kai siinä sitten.

Avaan naisten 16 kilon tempauksen harjoittelua niin ymmärrätte mitä tarkoitan. 

Ajatellaan, että otan valmentajana Prisman kassajonosta keskivahvan, suomalaisen naisen, joka on ehkä parisen vuotta tehnyt kuulajumppaa ja päässyt hieman jo päälle siitä, miten kuulan saa ylös-alasliikkeeseen. Alan tehdä hänelle ohjelmaa tavoitteena nostaa parin kolmen kuukauden päästä 16 kilon tempausta 10 minuuttia 20-22 toiston minuuttitahtia. Ensin tavoitellaan 6-8 minuuttia vaikkapa 16 pacella. Sitten 18-20 pacella. Kun tämä sujuu niin nostetaan välitavoite 8 minuuttiin samalla kaavalla ja höylätään tätä jotta itseluottamus otteeseen tulee. Kun treeneissä on tahkottu 6-8 minuuutin sarjoja viikossa noin 4-5 kertaa, niin nostaja on melko pian valmis nostamaan 10 minuuttia 20-22 toiston tahdilla. Ei siinä kuntopiirejä tai juoksulenkkejä tarvita vaan yksitoikkoista tahkoamista. Edistymiseen tietysti vaikuttaa se, antaako nostaja vaan mennä vai ajautuuko hän pohtimaan liikaa. 16 kilon tempauksessa ei tarvitse ajatella. Lihasvoima komppaa puutteellista nostotekniikkaa jos sitä ilmenee. 16 kilon kahvakuula on naurettavan kevyt jos on treenannut kuten yllä kerroin.

Noin. Siinä on tempauksen 16 kilon maailmanmestarin harjoitusohjelma.

Yhden käden rinnalleveto-työnnössä treeni on sama kuin yllä mutta kisoihin haetaan noin 14 toiston tahtia, jonka pystyy vielä sääntöjen mukaan nostamaan. Jos 14 tahdin yli nostaa niin pitää tehdä hauiskääntö sekä jättää ainakin heiluri, ehkä myös allemeno pois. Tämä ei ole sääntöjen mukaista. Tässä nostomuodossa voi kisata vaikka olisi harrastanut vasta hyvin lyhyen ajan sillä erityistä nostotaitoa ei vaadita.

Siinä on OALC:n 16 kilon maailmanmestarin harjoitusohjelma.

Mitä eroa sitten on naisten amatöörisarjan tempauksella ja OALC:llä nostomuotona?

Kuin yöllä ja päivällä:

Tempauksessa loppuu homma kesken jos ote pettää. Tämä voi tapahtua siis myös 16 kilolla, riippuu nostajasta, mutta 10 minuuttia saa kyllä täyteen vaikka nahat lähtisivät.

Rinnalleveto-työnnössä ei homma lopu koskaan – voi nostaa 16 kilolla 10 minuuttia, tai niin kauan kuin haluaa, kunhan saa happea vedettyä keuhkoihin sillä rinnalla otetta voi hetken lepuuttaa ja heiluri on superpieni. Jos nahat lähtevät rinnalleveto-työnnössä, minkä painoisen kuulan kanssa tahansa, niin nostotekniikka on pahasti pielessä. Mutta edelleen, pieni kipu ei orvaskesissä haittaa 16 kilon tulosta.

Saitte siis hieman tolkkua siitä, mitä 16 kilon nostomuodot lopulta vaativat. Eivät juuri mitään, anteeksi vain.

Seuraavaksi naisten mestaruussarjan eli 24 kilon vaatimukset:

Tempauksessa on sama kipupiste kuulakoosta riippumatta: jos ote loppuu niin loppuu nostaminenkin. Naisten 24 kilon tempauksessa ei kuitenkaan voi voimalla paikata nostotaitoa kuten 16 kilolla. Johonkin asti voi. Mutta jos et osaa nostaa niin jäät junnamaan ikuisesti noin sadan toiston kieppeille. 10 minuuttia ei pariin ensimmäiseen vuoteen välttämättä ole edes mahdollista. Riippuu jälleen niin nostajasta, treenin laadusta kuin valmentajastakin, miten homma etenee. Laatimassani lajianalyysissä asiasta tarkemmin.

Rinnalleveto-työnnössä 24 kilolla homma loppuu vain jos nostaja tekee toistoja liian nopeasti ja kunto pääse loppumaan. Tämä on kuitenkin melko epätodennäköistä jos on harjoitellut edellä mainitulla tavalla hakien ensin 6 minuuttia, sitten 8 minuuttia jne. Hitaalla tahdilla eli noin 6 toistoa minuutissa on mahdollista nostaa täysi 10 minuuttia kilpailuissa oikeastaan jo heti jos vartalon hallinta vähänkään toimii ja sietää isoa kuulaa räkkiasennossa. Sitten vaan kasvattamaan toistomäärää minuutissa. Kelpo tulos eli sadan kieppeillä OALC 24 kilolla ei siis vaadi suurta nostotaitoa mutta toki toistoihin pitää keskittyä.

Nämäkin kaksi nostomuotoa, naisten mestaruussarjan tempaus ja OALC, ovat kuin yö ja päivä.

Tänään luin Aamulehteä ja Latvian EM-kilpailujen osalta artikkelissa mainittiin Tampereelle tulleen historiallinen kahvakuulaurheilun OALC:n mestaruussarjan maailmanmestaruus. Riikka nosti tuloksensa hienolla tavalla ja on ehdottomasti mitalinsa ansainnut ja onnittelut naiselle ovat enemmän kuin paikallaan.

Onko silti oikein, että artikkelista jäi puuttumaan montako osallistujaa kaikissa naisten OALC:n mestaruussarjoissa oli? Suomihan voitti kaikki sarjat. Mikä on yleensäkään hyvien tapojen mukaista mainita kun annetaan haastattelua mediaan? Aamulehti ei ole muutaman viimeisen vuoden aikana huomioinut paikkakunnalle tulleita arvokisamenestyksiä vaikka kahvakuulavaliokunta on laatinut asianmukaiset tiedotteet. Mistä johtuu, että vain yksi henkilö saa silti palstatilaa? 

Tarvitseeko muiden edes saada palstatilaa vai riittääkö tämä artikkeli esimerkillään antamaan oikean kuvan siitä mikä on kahvakuulaurheilun tilanne Suomessa tai kuinka vaativaa missäkin nostomuodossa on saada menestystä? Olisiko minun pitänyt saada naisten +68 tempauksessa EM-pronssituloksellani ja omaa suomenennätystä parantamalla maininta Aamulehteen?

Mielestäni olisi. Pystyn kuitenkin pienen vitutuksen jälkeen jatkamaan elämääni varsinkin nyt kun sain painolastin purettua blogiin. Väittäisin, että minulle on nykyään melko samantekevää, huomioiko media harrastustani. Palkkaa en tästä saa, joudun käymään päivätöissä ja vanhalle naiselle ei sponsoreita saa edes posettamalla ilman paitaa. Nostaminen on minulle muutakin kuin menestys. Se on mm. syväluotaavaa analyysiä pienimmästäkin liikkeestä ja niiden yhdistämisestä. Siitä miten huipputulos saadaan. Tai itselleni  edes se 150 toistoa.

Se mikä minua haittaa, on tapa millä asioista puhutaan.

Voisimmeko pohtia viimein, mikä on jokaisen lajin parissa toimivan henkilön vastuu kun annamme tietoa marginaalilajistamme, jonka jokainen harrastaja toivoisi kuitenkin lopulta kaikessa hienoudessaan otettavan vakavasti?

Nyt on vielä aikaa harjoitella kaikkea tätä. Joskus kahvakuulaurheilu on toivottavasti myös olympialaji – jos vaan naiset ja miehet lopulta saavat samat nostomuodot.

Mikäli heräsi kysymys, miksi mestaruussarjoissa sitten ei ole kunnollista tulostasoa, niin vastaus löytyy valmennuksesta ja kahvakuulavaliokunnan sekä liiton satsauksesta. Siitä joskus toiste.