“Sulla on varmasti tosi hyvä pito kun olet vahva. Älä kuitenkaan pyri tekemään sen avulla tähtäyksestä täydellistä. Anna sen elää. Ongelmanratkaisua, sitähän tää on. Että löydetään se sopiva kohta laukaista.”
Suunilleen näillä sanoilla yksi ampumaurheilun tähdistä Paula Viitasaari opasti minua, untuvikkoa eilen kun ammuimme ilmapistoolin SM-kilpailuissa vierekkäisillä paikoilla.
Olen vuosia miettinyt pääni puhki miten osaisin valmennettavilleni sanoa, että jokaiseen toistoon kahvakuulan nostamisessa pitää osata reagoida. Paula sen sitten sanoi. Täysin toisenlaisen lajin parista löytyi sanat siihen mitä olen yrittänyt sanoa:
hyvän tempaussarjan tekeminen on ongelmanratkaisua.
Nostajan pitää osata reagoida kuulan liikerataan, joka on varsinkin aloittelijalla, ja vielä paljon myöhemminkin, aina erilainen. En usko, että maailmassa on ketään, jonka nostaminen on koko kilpailun ajan millilleen samanlaista.
Sinänsä on vähän epäreilua, että aloittelijalla ja uuden tekniikan oppijalla on se suurin oppimisensarka verrattuna prohon, jolla tekeminen tulee jo selkärangasta.
Ehkä kuitenkin helpottaa ymmärtää, miten voi missäkin vaiheessa auttaa kuulaa liikkumaan paremmin kuin että ajattelisi jokaisen teknisen suorituksen seuraavan pakonomaisesti toisiaan. Kun tämä tekninen possujuna useimmiten kuitenkin putoaa raiteiltaan niin pettymys omasta kehittymisestä saattaa olla kohtuuttoman iso. Lavalla tilannetta yritetään parantaa väkisin voimalla ja isommassa mittakaavassa hypitään tekniikasta ja valmentajasta toiseen.
Voisi suorittaa jos ihminen olisi kone ja sillä ennalta laskettu liikemalli. Ja kyllähän niitä laskettu onkin – ja monen insinöörin toimesta. Ihminen on kehonsa ja ennenkaikkea mielensä kanssa kaikkea muuta.
Siksihän oikeastaan koko elämämme on, Paulan sanoin, ongelmanratkaisua.
Ymmärrätkö päästää irti, jotta ratkaisu löytyy?
150 