Tekonivel

“Sulle olis pitäny viis vuotta sitte tehä lonkan tähystysleikkaus. Nyt sinne on kehittyny nivelrikko ja ainoo vaihtoehto on tekonivel.”

Unettomat yöt leposäryn vuoksi, autoon ja autosta kenkkaamiset, istumasta seisomaan suoristelu puolen minuutin ajan riippumatta siitä istuiko minuutin vai tunnin, Prismassa käppäilyn jälkeinen kolmen päivän kolotus ja polte tai kipulääke kuukautiskipujen aikaan, jolloin ei koske mihinkään. Sukkien ja kenkien pukeminen mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Miesystäväni lakkasi kesän ensimmäiset varpaankynsilakkaukseni.

Väsyminen siihen, että joka askeleella sattuu. Treenatessa sattuu. Hieronnassa sattuu. Ja koska lähes joka asia sattuu, lopulta pitää sitä normaalina asiana. Pitää hyväksyä tiettyjä juttuja kun “vanhaksi elää”. Kilpaurheilukin sattuu. Treenaa kovaa tai hiljaa tai ei ollenkaan, ei mitään eroa. Vai onko? Missä enää on terveen sattumisen raja? Miltä se tuntuu, jotta sen huomaa? Mikä on oma kipukynnys kun sitä ei tavallaan enää edes ole?

Usein olen kironnut Kuusamon SM-kilpailut vuonna 2014 koska seuraavana päivänä kaikki piina alkoi.

En koskaan ole kenenkään ortopedin kuullut ehdottavan lonkan tähystystä tai kertovan mitä väistämättä on muutaman vuoden päässä edessä. Jäin yksin asian kanssa, enkä osannut kaivaa lääkäriä, joka olisi selvittänyt mistä on kyse. Onneksi tieni vei osteopaatin ja sellaisen hierojan pakeille, joiden ammattitaidolla olen sietänyt päivien kulun. Viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen. No en ole aina sietänyt ja olo perseeseen ammuttuna karhuna on kaikkea muuta kuin mitä oikeasti olen.

Toisaalta, nyt asiat loksahtivat kohdalleen: vajaan 8 kuukauden totaalitreenitauko on auttanut paikallistamaan kivunlähteen ja tuonut huomion, ettei kaikki ollut vain urheilun syytä. Muutoin keho ja mieli voivat pitkän levon jälkeen paremmin kuin hyvin mutta yksi ongelma-alue on viimein paljastanut itsensä. 

Kun viime vuoden loppua kohti alkoi tuntua siltä, että joitain asioita on pudotettava elämästä pois, jotta pää saa huilia, en arvannut, että olisi mahdollista saada myös fyysisille kivuille näin radikaali selkeys. Yhtäkkiä pääkin on todella selkeä. Tiedätte kun lähes minuutista toiseen päivän mittaan mukana kulkee Tunne. Teet ja sanot asioita tietyllä tavalla koska se Tunne vaikuttaa kaikkeen tekemiseesi. Ja turhautuminen kaikkeen siihen hoidon määrään, jotta kroppa toimisi paremmin, mutta mikään ei anna juurikaan vastetta. 

No ei kai siihen mikään auta kun mennään luu luuta vasten. Morfiini?

Saat tilalle jotain kun luovut. Kyllä. Kulman takaa pompsahti elämänkumppani ja yhdessä löysimme ihanan asunnon järven rannalta. Wanda on kasvanut irlanninsusikoiramurkuksi ja on myös ihana. Vakituinen työ. Sosiaalisesta mediasta luopuminen ja kaupungin pauhun taakse jääminen – asun kerrostalossa mutta en kuule kuin hiljaisuutta. Voin myös valita meteliä eikä siitä kukaan häiriinny. Ihan kuin olisi annettu perusasioita, jotta viimein pääsee huoltamaan itseään. 

Vähänpä tiesin kun aikanaan asetin tavoitteeksi 150 toistoa. Se on edelleen vähän verrattuna lähimmän läheiseni sytostaattilitkuihin ja kantasoluhoitoihin. 

Meneillään, ja edessä olevat, haasteet ovat meille silti vain haasteita. Ei pidä antaa itsensä lannistua siitä, että todennäköisesti naapurin labradorilla on terveemmät lonkat kuin itsellä. 

Toivotaan, että tänä vuonna tapaan joulupukin, jolla on säkissään hieno ja uutuuttaan kiiltävä tekonivel ja tontuilla sopivat lääkkeet!

 

 

 

Kuva Annika Lähteenmäki

Mainokset