Miten suhtautua pettymyksiin?

Mikä on pettymys? Mistä se muodostuu ja oletko koskaan miettinyt sitä?

Elämässä, urheilussa, kaikessa tulee vastaan pettymyksiä. Olennaista on se miten suhtaudut vastoinkäymisiin, pettymyksiin tai muihin kolauksiin eikä se että välttelee niitä.

Koska vältellä ei voi. Voi kyllä yrittää. Sitten lakkaakin elämästä.

Kun asettaa itselleen tavotteita, kannaittaisi varmaan muistaa, että tavoite ei välttämättä tule toteutumaan. On hyvin paljon mahdollista, että voitto jää saamatta kovasta työstä huolimatta. Joku vaan on sinua parempi sillä hetkellä. Voittamaan lähdetään aina mutta varaudu ihmeessä siihen, että olet häviön jälkeen hetken aikaa paskana. Tai pidemmänkin aikaa mikäli annat itsesi olla.

Jos ei ole koskaan epäonnistunut niin mistä voi edes tietää koska on onnistunut? Kyllä pitää saada kolhuja. Ihastuksen pitääkin paljastua urpoksi, jotta tajuaa ettei siinä ollutkaan sen kummempi asia kuin tavallinen ihminen, josta itse oli vain odottanut jotain muuta. Yhtäkkiä voitkin ymmärtää urpoa vähän paremmin.

Urheilijan pitää pudota polvilleen monesti, jotta voi kasvaa henkisesti vahvemmaksi. Mikä voittaja se sellainen on, jolle kaikki on tullut valmiina?

Urheilussa pettyy useimmiten itseensä ja se on rankempaa kuin toisiin pettyminen. Pitää arvottaa itsensä joka kerta uudelleen. Ja jos ei ymmärrä, että urheilussa takuuvarmasti pettyy jokainen jossain vaiheessa niin saattaa alkaa pitämään itseään ainutlaatuisena pettymyksensä kanssa.

Voiko oma pettymys siis “nousta hattuun”? Voiko pettymykseen tai pettymyksiin jäädä koukkuun niin, ettei enää kehity lainkaan koska määrittää itsensä pettymystensä perusteella?

En minä tiedä. Varmasti voi. Kaikkea mahdollista voi ihmisen päässä mennä vinksalleen.

Entä mitä tapahtuu sitten kun alkaa pelkäämään pettymyksiä? Ei voikaan enää lähteä kilpailuihin tai alkaa parisuhteeseen, ottaa uutta työpaikkaa vastaan. Esille puskee itsekriittisyys:

”Itsekriittisyys nousee tyypillisesti esiin silloin, kun tehnyt virheen tai epäonnistunut jossakin itselleen merkityksellisessä asiassa. Itsekritiikin määrä voi olla suhteeton tapahtuneeseen nähden”, Gardell sanoo.

Hesarin artikkelista tunnistaa moni urheilija itsensä. Valmentajana tunnistan “ilmiön” erittäin hyvin. Ei tarvitse kuin mennä minkä tahansa lajin kilpailuihin tasosta riippumatta niin pettymyksiä pelkääviä ja jäätävän itsekriittisiä ihmisiä alkaa löytymään.

Kuinka sinä suhtaudut pettymyksiin ja ennenkaikkea, millä tavoin kohtelet itseäsi silloin?

Entä uskallatko tunnistaa tapasi käsitellä pettymyksiä, hyväksytkö sen tavan ilman että olet itsekriittinen vielä lisää ja opetteletko hyväksymisessäsi paremmaksi vai jatkatko samaan malliin hautaan asti?

Ei jokaisessa asiassa tarvitse kehittyä paremmaksi ihmiseksi. Mutta kyllä se elämänlaatua parantaa – niin omaa kuin niiden joiden elämässä olet mukana.

Mainokset

Vastuu ja luottamus

Valmentaminen. Siinä vasta kasvun paikka.

Monessakin yhteydessä olen toitottanut vastuusta. Vastuusta ei pääse pakoon oikein missään. Haudassa pääsee. Ihmisellä pitää kasvaakseen olla kykyä ottaa vastuuta. Aikuisella siis. Lapselta sitä ei voi vielä ihan hirveään paljon vaatia. Eikä ehkä biologisesti aikuiselta mutta lapseksi taantuneelta. Tai ainakaan ei kannata pettyä kun sitä ei ennakko-odotuksista huolimatta löydy.

Valmentajalla on vastuu. Valmennettavalla on vastuu. Nämä vastuut poikkeavat joiltain osin toisistaan mutta kierrettyään oman tiensä, kohtaavat lopulta ja sitten on nähtävissä miten homma toimii.

Kuten kaikissa ihmissuhteissa, vastuuseen tarvitaan myös luottamus. Ilman luottamusta aletaan himmaamaan tunteissa, kapinoimaan ja keksimään omia juttuja sen sijaan miten yhteisesti on sovittu: käyttäydytään vastuuttomasti.

Valmennussuhteissa nämä ilmenee mm. siten, että jätetään kertomatta asioita. Sekä tehdään omia treenejä, näistä kahvakuulanostajan “salatempaus” on yleisin muttei onneksi vaarallisin muoto. Tai keksitään sijaistoiminto (osallistuin kaksi viikkoa ennen MM-kisoja “Kuka on nopein Suomen päästä päähän”- juoksukilpailuun) sille, että pää ei kestä maata sohvalla, jotta tulos olisi oikealla hetkellä tehtävissä. 

En käsitä miksi aikuinen ihminen ei voi maata yhtä päivää sohvalla jos hän saa kaikki muut päivät viikossa kouhottaa. Varsinkin kun varmasti on tiedossa, että jatkuva kouhottaminen ei vie maaliin.

Luottamus ropisee yllättävän helposti. Minulla on kokemusta luottamuksen katoamisesta ja kadottamisesta sekä urheilijana että valmentajana mutta tietenkin myös ystävyyssuhteissa, parisuhteissa, työpaikoilla tai perhesuhteissa. Meillä kaikilla on näitä kokemuksia ja toivottavasti olemme ottaneet niistä myös opiksi.

Luottamuksen rakentamiseen menee paljon aikaa mutta sen voi tuhota sekunneissa. Mutta luottamuksen voi rakentaa uudelleen. Siihen ei kuitenkaan riitä pelkkä tahto, tarvitaan myös tekoja. Paljon tekoja. 

Mikäli valmennussuhteessa on liikaa urheilusta ja luottamuksesta poispäin vievää negatiivista, vastuutonta energiaa niin on sekä valmennettavan että valmentajan vastuulla selvittää mistä se johtuu. Ehkä enemmän valmentajan vastuulla. Tai ainakin sen vastuulla joka tuntee pahaa oloa tai joka näkee toisen pahan olon.

Joskus jommankumman elämäntilanne tai aikuisena ihmisenä toimimisen taso ei sillä hetkellä mahdollista selvittämistä. Silloin on parempi hyväksyä tilanne, säästää kummankin aikaa ja jatkaa eri suuntiin. Toivottavasti kuitenkin edes jonkinlaisen keskustelun jälkeen. Tai sitten keskustelua ei ole lainkaan, luottamus on jo mennyt ja mitä sitä enää vatvomaan jos toisesta siltä tuntuu. Näissä tilanteissa toisen valintaa pitää kunnioittaa vaikka se olisi omasta mielestä miten väärä. Paljon kertoo, onko valmis kuulemaan ja käsittelemään sen, että yhteistyö ei voi jatkua.

Vastuu pysyy kuulijalla, huolimatta siitä onko luottamus jo menetetty.

Valmennettavan on oltava valmis siihen, että hän on valmennettava. Hänen pitää olla valmennettavissa.

Valmennettavissa oleminen tarkoittaa sitä, jos nyt oikein Sarasvuon Aamulenkistä enää muistan tai miten sen itse käsitin, että on valmis sekä ottamaan vastaan opettamista sekä oppia aktiivisesti itse.

Jos kahvakuulaurheilijan tekniikka pysyy samana vuodesta toiseen niin syynä ei välttämättä ole valmentajan taito, tai taitamattomuus, vaan urheilijan oma valinta olla ottamatta vastaan uutta tekniikkaa. Ei haluta edes oppia ottamaan vastaan. Kenenkään nostajan tekniikka ei voi olla muuttumaton vuodesta toiseen sillä kukaan ei osaa nostaa heti siten kuin hän siihen parhaimmillaan, kaikki palaset kohdalleen loksahtaen, kykenee.

Uuden oppiminen tarkoittaa todella radikaalia hyppyä epämukavuusalueelle ja siellä pysymistä. Se saattaa tarkoittaa, että pitää kysyä neuvoa ihmiseltä, jonka on aiemmin haukkunut selän takana.

Se saattaa tarkoittaa sitä, että pitää myöntää itselleen ja muille olleensa väärässä.

Jokatapauksessa se tarkoittaa sitä, että on tehtävä muutoksia.

On täysin urheilijan oma valinta, haluaako hän olla vuodesta toiseen mukavuusalueella ja ylläpitää sitä mitä jo osaa. Moni on tosi hyvä nostamaan päin persettä ja haluaa ylläpitää sitä. On vielä ylpeäkin siitä. Kyseessä on usein “Keisarin uudet vaatteet”- tilanne, jossa on mukana myös valmentaja.

Vai haluaako urheilija jopa vuodesta toiseen olla epämukavuusalueella ja opetella aktiivisesti ottamaan uutta tekniikkaa vastaan. Tehden samalla paljon virheitä ja saaden silloin tällöin säälittävän pienen onnistumisen aikaan. Se pieni onnistuminen, se on kuitenkin enemmän kuin mitä mukavuusalueella oleva ikinä voi kokea.

Vastuuta on, että tiedät millä alueella haluat toimia, elää. Jokainen on vastuussa omasta tontistaan.

Valmentaja on vastuussa siitä, että antaa urheilijalleen kaiken sen minkä hän sillä hetkellä pystyy ottamaan vastaan. Urheilija ei pysty ottamaan vastaan kaikkea tekniikkaoppia heti koska ei ole kone tai robotti vaan kehollaan ja mielellään omaan tahtiaan kulkeva elävä olento.

Valmennettava on vastuussa siitä, että ensinnäkin ymmärtää sen ettei kaikkea voi kerralla ottaa vastaan koska on elävä olento. Se mitä urheilija ottaa vastaan riippuu siitä miten valmis hän on tähän aikuisena, vastuullisena ihmisenä ja mitkä taidot hänellä on hahmottaa elämänsä kokonaiskuvaa – mitä hän itsestään ylipäätään ihmisenä ajattelee ja miksi.

Ajatus tähän tekstiin lähti äsken televisio-ohjelmasta, jossa puhuttiin espanjaa puhuvasta, ylösalaisin olevasta papukaijasta. Kuultuani tämän kuvauksen ja näky silmissäni koin hetken valmentajana olevani tuo papukaija.

 

Sinäkin voit tehdä näin.

Hihnaton tammikuu

Otan urheilumarkkinnoinnin käsikirjan käteeni.

Ei kiinnosta pätkääkään.

Lainasin kirjan kirjastosta koska se osui käteeni uusien kirjojen hyllyssä ja ajattelin, että ehkä minun sitä pitäisi lukea. Ja niin varmasti pitäisikin. Ei vaan kiinnosta. Selailin ja yritin. Nytkin kirja makaa keittiön pöydällä ja varmaan sitä kohta selaan taas.

Ei lähde.

Vaikka kannessa on teksti “Käytännönläheinen johdatus urheilumarkkinoinnin kiehtovaan maailmaan.”

Minä jos kuka olen käytännönläheinen mutta en vaan saa urheilumarkkinoinnista itselleni kiehtovaa. En kyllä muustakaan markkinoinnista.

Myyntitöissä ollessani olin aina hyvä täyttämään hyllyjä. Ei varmaan ole ketään, joka saisi hyllyttämisen tapahtumaan nopeammin kuin minä. Siinä voi päästä flowtilaan kun joulun alla ravaa Prismassa aamukuudelta varaston ja myymälän väliä. Kuntokin siinä kasvaa. Tosin silloin kun olen ollut Prismassa töissä niin ne olivat puolta pienempiä kuin nykyään.

Ihmisen kannattaisi pääasiassa tehdä sitä mikä sitä kiinnostaa. Välillä joutuu tekemään jotain mikä ei niin kiinnosta (paitsi lukemaan urheilumarkkinointia) ja oikeastaan senkin voisi kääntää siten, että saa tehdä jotain mikä ei kiinnosta. Koska muuten todennäköisesti ei saa eikä voi tehdä myöskään sitä mikä kiinnostaa.

Paitsi Paris Hiltonin ei tarvitse tehdä muutakuin kiinnostavia juttuja.

Harmittaa ja ei harmita se, että ensi viikolla pitää taas ajella isovarpaista karvat ja lähteä sivistyksen pariin. Kyllä Kuusamossa sivistyneitä ollaan, uskoisin, mutta kaipaan elokuvateatteria. Haluan päästä elokuviin. Niin, että saan valita minkä elokuvan katson ja mihin aikaan. Tai voin mennä leffaan hetken mielijohteesta. Jos haluaa elokuviin ja tarjolla on kerran viikossa kuvaus Suomen jääkiekkomaailmanmestaruudesta vuodelta -95 niin kyllä se sattuu.

Eli kun pääsen kotiin niin käyn ensimmäisen viikon aikana todennäköisesti kolmisen kertaa elokuvissa. Oi niitä aikoja kun vapaaehtoisduunarina sai filmifestareilla katsoa viikossa parikymmentä leffaa. 

Jos taas ajatellaan näitä viikkoja hihnattomasta näkökulmasta niin kotiin ei kannattaisi palata lainkaan. Mutta sitä ei hihnaton saa itse päättää. Vastuu päättämisestä on minulla ja huono omatunto siitä tulee, että pitää hihna kaivaa esiin.

Kyllä ei pitäisi kahleita kellään olla.

Ja kas. Kävikin niin etten kirjoittanut sanaakaan treenaamisesta, paitsi tuon yhden sanan verran. Onpa hyvä.

 

On hanget korkeat nietokset

Tammikuu vuosi sitten oli vähän toisenlainen kuin nyt. Olin päättänyt jättää vakituisen eläkevirkani ja heittäytyä elämän vietäväksi. Vienyt se onkin mutta ei onneksi liian kovaa jotta olisin taantunut vielä enemmän kuin mitä olin. Löysin toisen homman ja viihdyn auton ratissa ja omituisten ihmisten parissa erittäin hyvin. Paremmin kuin tietokoneen ja ison organisaation kourissa.

Kulunut vuosi on ollut siis henkisen uudistumisen aikaa. Opettelua uuteen identiteettiin, josta ei edes tiedä mikä se on. Tai mikä se oli. Tuskin koskaan tiedän mikä se tulee olemaankaan. Varmaan monen mielestä pitäisi tietää.

Kun on saanut jättää pois elämästään asioita, joista ei pitänyt niin on saanut tilalle paljon jotain mistä pitää. Ja joista jaksaa taas pitää. Se ei todellakaan ole mitään materiaalia. Ei edes ripakopallista hyviä ihmisiä vaan pelkkää henkistä pääomaa.

Mitä enemmän on epävarmuutta siitä mikä olen niin sitä enemmän olen varma siitä mikä olen.

Tuntuu, että myös urheilu ja oma lajini on saanut päässäni lisää ulottuvuutta ja toivon sen vaikuttavan sekä omaan että valmennettavieni kehittymiseen. Tämä ulottuvuus on täysin muuta kuin perinteisesti urheilusta ajatellaan. En koskaan ole pystynyt kouhottamaan tai fanittamaan ja aina vaan vähemmän pystyn. Valmentamiseni perustuu outoihin asioihin enemmän kuin taulukoihin ja tuloksellisuuteen. Jääkiekkoliigan valmentajana saisin varmasti potkut toisena päivänä, ensimmäisenä olisinkin jo hajonnut vaatimuksiin.

Luin vasta täällä Kuusamossa Rautapuumien mietteitä menneestä vuodesta ja tulevista tavoitteista. Käsin kirjoitettua tekstiä on aina hieno lukea. Onneksi vaadin heiltä tämän. Palaan teksteihin aina uudelleen kun mietin miten voisin pureutua olennaiseen vielä paremmin. Rivien välit kertovat aina enemmän kuin mitä annettaisiin ulos muuten. Toki sykevälivaihtelutkin kertovat jotain mutta aika vähän olen niistä kiinnostunut.

Tänä aamuna pääsin Jarin seuraan Aamulenkille ja sain monta koppia. Aamut jatkuvat onneksi kai vielä. Pian saanen myös luettavakseni Markon kirjan Liikkeen teoria. Homma menee siis ihan kopitteluksi kun saan lisää näkökulmia. Myös reunatuntemukset huomauttelevat olemassaolostaan. Niitä tulee silloin kun vähiten odottaa. Kun joku onnistuu kaivamaan pelot pintaan. 

Kuusamoretriittini jatkuu kuun viimeiseen viikonloppuun. Pitää palata arkeen. Ehdottomasti pitää miettiä, miten jalostan arkea vielä enemmän kuin kuluneen vuoden aikana siten, että olisin retriitillä päivästä toiseen.

Nyt lähden Hippu-koiran kanssa kylille autolla. Huudatetaan raitilla vähän ysärihittejä. Tosin kanavista kuuluu vain Yle Puhe.

Niin ja tein maanantaina ekan treenin Korean MM-kisojen jälkeen. Olen valmis.

 

tähän voitte etsiä jonkun mindfullness-kuvan netistä

Ajatus valmentamisen pohjalla

Kahvakuulavalmentajana ja -urheilijana pidän kaikkein tärkeimpänä asiana, että osaa nostaa.

Ihminen on helppo saada hyvään kuntoon, ylikuntoon, alikuntoon tai huippu-kuntoon.

Ihmistä on välillä helvetin vaikea opettaa nostamaan.

Jos ei osaa nostaa, ei voi menestyä tai kehittyy vain tiettyyn pisteeseen. Huippu-urheilijan kunto ei missään lajissa riitä. Pitää osata tehdä sitä mitä laji vaatii. Paremmin kuin muut. Parhaiten Suomessa. Ja lopulta parhaiten koko maailmassa.

Pitää myös tajuta, että jos on urheilija vain fysiikaltaan muttei henkinen kapasiteetti riitä, ei voi menestyä. Tai kehittyä ilman, että jämähtää tietylle tasolle.

Viimeisten vuosien aikana valmennettavat ovat vuorollaan jokainen olleet huolissaan siitä, että “riittääkö kunto”. Tulee tilanteita, jolloin on ihan sama vaikka kuka sanoisi nostajalle, että kyllä se sinulle, juuri tässä hetkessä, riittää. Valmentajan tehtävään kuuluu ehdottomasti saada urheilija luottamaan itseensä mutta on todella turhauttavaa välillä pitää nostajaa kädestä kiinni ja vakuuttaa, että tottakai jaksat.

Yleensä en jaksakaan vaan sanon suoraan, että ongelma on ihan muualla kuin siinä jaksatko nostaa 10 minuuttia jotain saakelin palleroa.

Tällä hetkellä kukaan valmennettavistani ei osaa vielä nostaa niin hyvin, että minkään tason kilpailun lopputulos olisi kiinni fyysisestä kunnosta.

Lopputulos on kiinni siitä minkä verran löytyy munaa.

Löytyykö halua enemmän kuin selityksiä? Haluaako löytää heikkoudet, jotka estävät kehittymästä? Hyväksyykö nämä heikkoudet ja tiedostaa sen, että työtä on tehtävä paljon, jotta heikkoudet jäävät taakse?

Kävimme Rautapuumien kanssa joulukuun puolessa välissä Varalan urheiluopistolla tekemässä maksimihapenottotestit sekä nostamassa kuulaa videolle, jotta saadaan analysoitua tekniikkaominaisuuksia.

Kenenkään kohdalla ei itselleni tullut kestävyyskunnon kohdalla esiin mitään yllättävää. Tarkoitukseni olikin, että nostajat saavat itse paperille luettavakseen lukemat ja palautteen, jossa sanotaan millainen kunto on. Jotta he ymmärtävät itse lenkille lähtiessään tai kipuillessaan painonsiirron kanssa kokonaisuuden merkityksen.

Toivon, että tämä helpottaa omaa psyykkisen valmennuksen kuormaani tänä vuonna!

Saimme urheilijoina hyvää palautetta asenteesta, jolla testit teimme. Kaikki vetivät ns. loppuun asti ja maitohappolukemat olivat sen takia todellisia. En tiedä onko ketään kahvakuulaurheilijaa aiemmin tsekattu näin huolella. Tai jos on niin sitä tuskin on hyödynnetty lajivalmennuksessa.

Suomessa kaikkien kahvakuulaurheilijoiden suurin haaste tasosta riippumatta on nostoteknisissä asioissa eli riittävän hyvästä lajivalmennuksesta on pulaa. Omilla valmennettavillani on myös pitkä taival edessään: osa on viimeisen vuoden aikana joutunut opettelemaan kuulan käsittelyä kokonaan uudelleen ja se on koetellut uskoa koko touhuun.

Silloin juuri katsotaan miten oma pää kestää. Tämä on hyvää harjoitusta siihen kun joskus ollaan tiukassa paikassa lavalla – sitten on todennäköisesti muita valmiimpi ottamaan vastaan ne kaikista isoimmat henkiset paineet.

Kahvakuulaurheilijan henkinen kovuus ei tule loputtomista mäkijuoksuista vaan siltä taipaleelta minkä on joutunut käymään pelivälineen kanssa ja millä tavalla maali lopulta tulee.

 

Jos syö talonsa niin aina kannattaa tehdä uusi vielä paremmilla perustuksilla.

 

Rakettimiehen naapurissa nostamassa

Montas viikkoa tässä on mennyt Etelä-Korean MM-kisoista, no, muutama. Oon pidellyt ilmoja ja vähän jo ajatellut treenaamista mutta käytännössä oon vaan tehnyt töitä ja ollut.

Hieman poikkeuksellinen kisareissuhan tämänvuotinen oli. Flunssat toki on vaivanneet suoritusta ennenkin mutta nyt oli haasteena muutakin.

EM- kilpailujen jälkeen toukokuussa pidin noin kuukauden mittaisen treenitauon ja aloin sen jälkeen voiman pariin. Kaikenlaisia voimajuttuja jatkui aina lokakuuhulle asti. Tänä vuonna kuulanostamisen motivaatio hukkui lähinnä huonoon lajijohtamiseen. Ilmoitin kuitenkin viimeisenä päivänä valiokunnalle, että olen mukana MM-joukkueessa.

Viikot ennen lähtölentoa:

  1. viikko

Olin yhteydessä Ivaniin ja kysyin mielipidettä kannattaako lähteä ja voitko jeesata. Olin kokeillut pidempää kuulasarjaa painavalla ja se tuntui todella hyvältä kun poweria oli tullut lisää ja tempaus oli saanut huilata koko kesän ja alkusyksyn. “Yes, its possible” oli vastaus ja taas mentiin. Ivan suunnitteli kuulatreenini kisoihin asti. Voiman jätin vähemmälle.

  1. viikko

Nostaminen tuntui fyysisesti hyvältä, henkisesti ensimmäinen isompi setti jännitti mutta tein sen kun hetki oli sopiva. Kokemukesta tiedän, että pystyn vaikka suorilta nostamaan 22kg täyden ajan mutta kyllähän se vaatii vähän muutakin kuin tahdonvoimaa.

  1. viikko

Sieltä se flunssa kolkutteli. Oli pakko jäädä töistäkin sairaslomalle ja sain pahimmat kuumeilun torpattua. Koko viikko meni treenaamatta.

  1. viikko

Kulkee taas. Tosi hyviä sarjoja ja tuntuma otteeseen oli ihana suorastaan. Tempaus oli sitä mitä toivoinkin sen olevan eli kevyttä ja ilmavaa. Tiesin että parannan omaa suomenennätystäni Koreassa 10-20 toistolla.

  1. viikko

Noin. Flunssa taas ja täysin toisenlainen kuin edellinen. Kaaduin petiin suorilta. Töistä saikulla ja kevyttä treeniä vasta ihan loppuviikosta kun matkustin Helsinkiin.

Nämä tyypit toivottelivat hyvää kisamatkaa.

 

Kisaviikko

Maanantaina viimeistely 22 kilolla ja nousi semihyvin pienestä vapinasta huolimatta, ehkä siis olisin torstaina iskussa?

Tiistaina alkuillasta lento Souliin, perillä keskiviikkona kello oli 9.00, aikaero 7 tuntia. Koneessa en nukkunut yhtään mutta  lennon jälkeen olisin voinut vaikka nostaa kisanoston. Hotellin kautta punnitukseen, jossa olimme Suomen kuulahistorian pisimmän ajan, lähemmäs neljä tuntia. Vi**u että meni hermo totaalisesti käytävällä makailuun. Punnitsemisen jälkeen puolihölkkää metroon ja etsimään ruokaa, ampiainen persiissä vaati lähtemään yksin. Paino oli pudonnut kevään EM-kisoista noin 10 kiloa näköjään, tajusin myöhemmin. Hotellilta EI saanut enää ennen klo 18 ruokaa mutta löysin naapurista epämääräisen ravintolan josta ostin mukaan jotain saatanan nyyttejä. Väsytti niin paljon, että oli pakko mennä nukkumaan jotain klo 19.

Nyytit. En tiedä mitä sisällä oli.

 

Kisapäivä:

Torstaina heräsin klo 00.30 eli olin nukkunut illalla jotain viisi tuntia. En saanut unta ennen aamua. Hilluin hotellihuoneessa ja keräsin tattia otsaan. Yöllä somessa selvisi, että valmennettavani oli jäänyt koirineen auton alle ja joutunut sairaalaan. Ylijaja oli poistunut paikalta. Huoli oli iso ja itkeskelin kaikkea. Aamupala klo 8-9 oli ensimmäinen kunnon ateria maahan tulon jälkeen ja menin nukkumaan. Heräsin puoliltapäivin mutta jatkoin unia vaikka muut menivät syömään. Uusi herätys jotain klo 15 ja aloin tehdä normaaleja kisavalmisteluja. Söin mitä hotellihuoneesta löysin. En jaksanut lähteä etsimään kunnon ruokaa vaan söin hotellilla kanavatkulia. Melkein jo nauratti. Yritin herätä. Muutaman tunnin päästä pitäisi nostaa kauden päätavoitteena olevassa kisassa.


Kyllä vatkulilla jaksaa!

 

Kisapaikalla:

Olin saanut nollattu “yön tapahtumat” ja oli yllättävän hyvä fiilis lähteä nostamaan. Henkisesti. Fyysisesti olin raato mutta en ajatellut sitä vaan huijasin itseäni häpeilemättä ajattelemalla voittoa ja tepastelemalla lämppäalueella niinkuin olisin parhaassa iskussa. Olisi ollut hullua miettiä sitä faktaa, että tulisin jaksamaan ehkä viisi minuuttia ja ote loppuisi tällä kertaa aloittavasta kädestä jo alkutekijöihinsä.

+68 kiloiset nostivat kahdessa erässä ja olin ensimmäisessä, vierelläni joku kiva nainen, ehkä Australiasta? Jälkimmäisen erän naisista löytyi mitalikolmikko: Venäjälle vajaa 160 toistoa ja seuraavat sijat jotain päälle 130 toistoa. Koskaan ei voi tietää ketä on Venäjän takana, tällä kertaa sieltä jäi puuttumaan aiempien vuosien mitalistit, joten ei mennyt putkeen kellään.

Oli kuitenkin ihanaa päästä nostamaan. Lietsoin itseni kisafiilikseen puoliväkisin ja nautin nostamisesta niin kauan kuin sitä riitti. 100 toistoa 80 toiston sijaan olisi ehkä auttanut minut tuloksissa viidenneksi kuudenelta, joten kun tiesin että kone hyytyy niin en alkanut sairasta ja vanhaa ihmistä enempää kiusaamaan. Harmitus oli ollut jo edellisellä viikolla, joten toisaalta pääsin nauttimaan kilpailemisesta niillä avuilla mitä juuri siinä hetkessä oli. Nyt ei tarvinnut vääntää itkua ollenkaan. Nälkä nostamiseen jäi kun parastaan ei päässyt tälläkään reissulla esittämään.


Muistin pukea housutkin ennen hotellilta lähtöä.

 

Lauantaina kävin vielä antamassa oman vaatimattoman panokseni naisten tuplakuuliin enkä jaksanut hävetä sitä etten ollut edes treenannut. Asia oli kuitenkin tärkeä. Toivottavasti jatkossa daamit saavat nostaa tuplia IUKL:n arvokisoissa. Suoritukseni kokokohta oli lämpässä kun joku mies kuvasi puolen minuutin ajan kun nostin kahta 8 kilon kuulaa.

Suomeen palatessa nukuin ensimmäistä kertaa hyvin viikkoon sillä kelloni ei ollut vaihtunut ilmeisesti ollenkaan. Nukuin Soulissa 12 tunnin välein muutaman tunnin päikkärit ja olin siis promillen kännissä käytännössä koko reissun.

Mitäs nyt?

Olen kyllästynyt. Kyllästynyt siihen, että pitää painaa duunia ja jatkuvasti miettiä missä vaiheessa työn ulkopuolella treenaa ja minkä verran. Kyllästyttää, että joku perkeleen flunssa vaikuttaa kaikkeen niin paljon, että toimeentulo loppuu muutamaksi päiväksi ja sitä kautta stressi normielämän pyörittämisestä kasvaa. Kyllästyttää, että kun oikeasti olisi pitänyt urheilijan matkustaa kisapaikalle jo ennakkoon aikaeron vuoksi niin sitä ei voi tehdä koska se toimeeentulo vaikuttaa siihenkin.

Kyllästyttää olla joku saakelin harrastelija asiassa missä pitäisi olla ammattilainen.

No. Aion olla ensimmäistä kertaa elämässäni ammattiurheilija. Pidän Kuusamossa tammikuun mittaisen treenileirin itselleni. Sen jälkeen pohdin vaihtoehtoja jatkaa ammattilaisuutta pidemmälle kevääseen tai loppuvuodeksi. Kaikki tämä suunnittelu tulevasta vaikka on täysin avoinna kisaanko edes vuonna 2018. Näin en ressaa asialla liikaa itseäni ja voin nauttia kuukauden ammattilaisuudestani täysin rinnoin.

Tämän vuoden puolella tapahtuu kuitenkin kivoja juttuja vielä sillä parin viikon päästä Rautapuumat pääsevät Varalan Urheiluopistolle testeihin. Olen suunnitellut opiston testivastaavan kanssa tekniikka-analyysin toteutuksen eri nostomuodoista. Valmennettavat pääsevät siten näkemään omia voima, nopeus ja tehovoimiaan noston aikana ja videoanalyysin perusteella sen vielä ymmärtäneekin. Lisäksi tsekataan Rautapuumien perusominaisuudet nopeusvoimassa, tehontuotossa ja maksimivoimassa. Testipäivän kruunaa maksimihapenottotesti matolla. Tosin ei hiihtäen vaan lajiin sovellettuna “sauvakävely oksennukseen asti”. Näkisin, että rullahiihtäjiä ei Puumista tällä testikerralla tehdä.

Viikonlopun jälkiruokana on Liftareiden Joulutempaus, jossa saattaa olla liuta täriseviä mutta onnellisia Rautapuumia! Onnellinen Rautapuuma on kiva otus. Yksi liittyi Australiasta tiimiin Etelä-Korean kisojen jälkeen, joten silläkin mantereella on yksi Rautapuuma nyt. Lisäksi jeesaan vuoden 2018 SM-kisoihin erästä miesnostajaa, jonka nimeä en koskaan muista oikein. Mukavaa kun saa auttaa nostajia kehittymään. 

Hyvää 100- vuotiaan Suomen Itsenäisyyspäivää kaikille! Tehkää joku kiva sadan punnerruksen haaste somessa.

 

Kahvakuulaurheilun työnjako

Vaikuttaa siltä, että kahvakuulaurheilun parissa toimivat ihmiset eivät ole aina ihan kartalla siitä mitä kuntoilijan, urheilijan, seuran, valiokunnan, johtokunnan tai liiton duunikenttään kuuluu. Näin on ollut jo vuosia mutta viimeistään tämän vuoden aikana on epäselvyyksiä ollut todella paljon ja huutelijoita sen mukaan. Usein vaaditaan paljon muttei olla valmiita tekemään juuri mitään – paitsi oman näkemyksen mukaan. Liittokokouksessa viime viikon sunnuntaina oli edustamassa vain yksi kahvakuulaurheiluseura. Sen verran positiivisuutta sisälläni kuitenkin edelleen on, että uskon suurimman osan vain olevan tietämättömiä ja turhautuneita rajalliseen informaatioon. 

Suosittelen liittarissa julkaistua Suomen Painonnostoliiton ensi vuoden toimintasuunnitelmaa jokaiselle iltalukemiseksi:

http://painonnosto.fi/sites/default/files/liitetiedosto/toimintasuunnitelma_2018.pdf

Valmentajana koen, että kaikilla urheilijoillani pitää olla selvillä, kuka, mitä ja missä omassa lajissa, ja urheilussa lajista riippumatta, tekee. Silloin tietää mihin asioihin voi vaikuttaa ja mihin kannattaa omaa energiaa käyttää: urheilijan pitää saada keskittyä urheilu-uraansa, kuntoilijan pitää saada laadukasta lajiopastusta ja mahdollisuuden yhteisölliseen toimintaan.

Perusjuttuja.

Korostan, että allaoleva kuvaus ”työtehtävistä” on oma, kokemukseeni perustuva näkemys, johon sain tietenkin taustakommentointiapua viisaammilta. Kokemukseni on tullut aiemmista lajeista urheilijana ja lajivastaavana sekä kahvakuulaurheilussa niin seuran perustamisen kuin valiokunnan edustajana että valmentajana. Myös pelkkä urheiluruudun seuraaminenkin auttaa hahmottamaan kilpaurheilun, seurojen ja liittojen kombon mutta siihen tarvitaan jonkin verran maalaisjärkeä lisäksi.

Kotiseurassani Lift me upissa on aina ollut todella vahvaa järjestöosaamista, enkä todellakaan tarkoita itseäni, vaan henkilöitä, joilla on niin budjettien laatimisesta kuin urheiluhallinnostakin liittotason kokemusta. Tämä on näkynyt toiminnassa vuosien mittaan: olemme laadukas urheiluseura, jolla on järki mukana. Seurassamme kunnioitetaan niin kuntoilijoita kuin urheilijoitakin heidän tavoitteessaan ja kaikille pyritään saamaan hyvät kasvuympäristöt (vaikkei junnutoimintaa olekaan). Kahvakuulaurheilussa olemme maailman mittapuun mukaan korkealla tasolla lajiosaamisen suhteen ja nostajat on saatu hyvälle kehitysmatkalle kilpaurheilijana niin halutessaan. Tämä on mahdollista kun seuran hallitus on ajan hermolla (etsii viimeisimmän valmennustiedon yms.) ja haluaa seuransa kehittyvän yhteistyöllä. Yhteistyö tarkoittaa myös sitä, että laji on nähtävä isompana kokonaisuutena kuin vain seuran oma kassa.

Seuran hyvä pöhinä ja energia saavat jaksamaan vaikka eteen tulisi vaikeitakin ristiriitoja lajin parissa tai kilpailuissa tulisi epäonnistumisia.

Lisäksi Liftareiden kisabuffassa on aina maailman parhaat sämpylät.

Mutta siitä teille ”Rautapuumien pikaopas kahvakuulaurheiluun” toinen osa. Ensimmäinen, jossa selvennettiin lajia numeroina, löytyy täältä

Niin yksinkertaista että melkein hävettää.

 

 

Suomen Painonnostoliitto

  • Liitolta tulee tuki ja turva (taloudellinen), mutta myös velvoitteita (esim. koulutukset, kokouksiin osallistuminen yms.)
  • Kansainväliselle uralle haluavien tukeminen ja suhteet kv-liittoon
  • Yhteistyö kahvakuulavaliokunnan kanssa

Kahvakuulavaliokunta

  • Maajoukkuevalinnat, jotka esitetään johtokunnalle
  • Seurojen tukeminen, muttei seuratoiminnan järjestäminen
  • Seurayhteistyön mahdollistaminen
  • Kansallisen tason toiminnan organisointi yli seurarajojen (kilpailukalenteri kansallisille kisoille tmv.)

Seurat

  • Urheilijoiden kasvattaminen
  • Kuntoilijoiden ja lajitoimijoiden aktivoiminen
  • Ruohonjuuritason ja paikallisen toiminnan pyörittäminen (hyvä esimerkki esim. Kuulatuulen porukka tai Timpanit)
  • Matalan kynnyksen tapa tutustua lajiin

 

*********

Seuraavalla kerralla tiedossa Korean MM-kilpailujen kisarapsaa!