Suominostaja maailmalla, nyt ja tulevaisuudessa.

Viime postauksen tiimoilta käytiin lyhyt keskustelutuokio somessa ja haluankin kiittää kaikkia osallistujia. Arvostan paljon asiallista sanallista tulkintaa sillä peukuttaminen on jäänyt meikäläiseltä vähän ymmärtämättä silloin kun halutaan seistä jonkun asian takana. Myös hiljaisuus on valinta, joka suotakoon.

Paskan maku jää suuhun yleensä vähän aina, joten tuon esille juttuja, mitkä ovat mielestäni erityisen hyvin suomalaisessa kahvakuulaurheilussa. Ja tietenkin juttuja, jotka voisivat olla vielä paremmin.

Tiesittekö, että maailmalla arvostetaan suomalaista nostotekniikkaa?

Tiedän tämän sillä siitä on minulle usein suomalaisnostojen yhteydessä sanottu. Etenkin yhdenkäden lajit, jotka olivat viimein tempauksen vaihtoehtona naisille viime syksynä MM-kisoissa ja tänä keväänä EM-kisoissa, osoittivat sen, että meillä on nostoteknisesti homma hallussa erittäin hyvin verrattuna muihin maihin. Viime syksynä Unkarin kurssilla Ivan Denisov mainosti Suomea asian tiimoilta ja aiheutti kurssilaisissa ihastuksen sekaista kateutta.

Olemme parempia yhdenkäden lajeissa kuin Venäjä. Miettikääpä sitä!

Hassua onkin se, miten tähän on päästy. Nimittäin, kun oikein yksinkertaistetaan, voimme kiittää tästä venäläistä kahvakuulaurheilijaa.

Valery Fedorenko lähti Venäjältä jenkkeihin suivaannuttuaan riittävästi maansa urheilutouhuihin. Tämä tapahtui siinä 2000-luvun kieppeillä.

Fedorenko tietenkin halusi elää osaamallaan alalla ja alkoi rapakon takana markkinoimaan kahvakuulaurheilua niin, että siihen olisi sieltä Prisman kassajonostakin mahdollista lähteä mukaan. Yhdenkäden nostaminen on helppoa, joten kahvakuulakuntoilu tuli suosituksi Amerikan maalla.

Tuli suomalaisten aika lähteä ulkomaille kilpailemaan kun ensin lajia oli otettu haltuun pienen porukan voimin. Valveutuneimmat jo tietävätkin Suomen kahvakuulahistoriasta tärkeimmät asiat. Ne ovat tärkeitä jokaisen tietää, jotta ymmärtää, minkälaista historiaa itse tänäpäivänä on tekemässä kun kansainvälisissä kilpailussa edustaa Suomea.

Näillä asioilla on siis merkitystä meille tänään, sillä mm. Kukka Laakso reissasi pitkään Fedorenkon porukoissa ja alkoi opettamaan oppejaan suomalaisille naisille. Myös muut ensimmäisessä maajoukkueessa olleista opettivat ympäri Suomen. Toki myös miesnostajia tuli kuvioihin lisää. Oli paljon kahvakuulakursseja ja ilosanomaa vietiin voimalla eteenpäin. Saimme lisää nostajia lavoille ja laji kehittyi hyvin.

Kaiken tämän noin kymmenen vuoden positiivisen pöhinän jälkeen olemme kuitenkin tilanteessa, jossa valmennus ei kohtaa suomalaisen sisun kanssa. Naisnostajamme ovat vahvistuneet monipuolisen kahvakuulaharjoittelun ansioista, joten tuplakuulat tulevat olemaan helppo rasti. Mutta, meillä on tänäkin vuonna maajoukkueessa lupaavia, melko nuoria nostajia, jotka kipeästi tarvitsisivat ammattitaitoista valmennusta kehittyäkseen. Annamme nostajien keski-iässä hurjasti tasoitusta huippumaille ja mitä vanhemmaksi nostajamme tulevat tahkotessaan samaa kuulakokoa, sitä selvemmin voimme luovuttaa kärkisijat muille.

Perusnostaminen, mitä meillä on ollut pitkään, ei enää riitä menestymiseen mestaruussarjoissa. Vielä muutama vuosi sitten laadukkaan kahvakuulanostamisen peruskurssin käynyt ja ulkopuolista ohjelmointia saanut menestyi kohtuullisesti amatöörisarjoissa. Nytkin amatöörisarjoissa menestytään jopa ilman valmennusta.

Mutta mestiksessä se ei ole mahdollista koska vaatimukset ovat erilaiset. Pitää oikeasti panostaa laadukkaaseen harjoitteluun joka osa-alueella. Pitää tietää millä tavoin oma keho ja oma nostotekniikka yhdistyvät tuloksiin, joiden pitää olla parempia kuin perusvoimalla nostettu rääpäisy. Pitää urheilla muutenkin kuin vain somessa. Ei tulostaso parhaiden osalta ole noussut vaan suomalainen kahvakuulaurheilu on jämähtänyt. Silloin toiseksi parhaiden on helppo mennä ohi oikealta ja vasemmalta.

Ehkä emme vielä ymmärrä harrastamisen ja oikean urheilun eroa ja siksi emme myös osaa vaatia, jotta pääsisimme harrastelusta eteenpäin?

Valmentaja-lehdessä Susanna Rahkamon mukaan huipun ja hyvän ero on merkittävä. Hyväksi voi tulla kovalla työllä mutta huipuksi tulemiseen tarvitaan jotain muutakin. “Tarvitaan jotain lisää, seurailu ei riitä. Tarvitaan luovuutta. Huipuksi ei tulla vain seurailemalla muita.”

Edelleen Rahkamo kehotti valmentajia miettimään ratkaisuja ongelmien työstämisen sijaan, avaamaan itseä uudenlaiseen ajatteluun. “Katseen kapeus rajoittaa ratkaisujen löytämistä. Ratkaisuja on joka puolella. Tietoa leijuu, mutta sitä ei saada kiinni.”

Suomen lentopallomaajoukkueen valmentaja Tuomas Sammelvuo saatteli äskettäin joukkueensa seuraaviin MM-kilpailuihin upeassa turnauksessa Tsekeissä. Hän kiitti lentopalloväkeä siitä, että hänen ei tarvinnut kuin “tulla paikalle” sillä seuratyö ja liiton maajoukkueporukka olivat jo tehneet urheilijat valmiiksi MM-tasolle.

Tottakai Sammelvuo osoitti suurta ammattitaitoa luotsatessaan joukkueensa peleissä voittoon. Ja tottakai joukkueessa oli ammattilaisia myös Sammelvuon omasta joukkueesta Venäjältä. Ja alla maajoukkueleirejä yms. normaalia maajoukkuetoimintaa.

Mutta missä on Suomen kahvakuulaurheilijoiden ammattitaitoinen valmennus seuratasolla ja ennenkaikkea, maajoukkuevalmennus? 

Ohjelmien teko ja valmentaminen ovat eri asia. Kuten olen tuonut esille jo monesti, amatöörisarjojen nostajien valmentamisen pitäisi olla sellaista, että nostajalla on valmius nostaa hetken päästä mestaruussarjassa jonkunlaista tulosta. Eikä jämähtää siihen vaan tietenkin mennä vielä eteenpäin. Se ei ole kuitenkaan  käytännössä mahdollista sillä tätä valmennuksen ammattitaitoa ei seuroissa ole. Sitä ei myös haluta kun olen tarvetta kysynyt. Ja samalla kun kahvakuulavaliokunta miettii yhdenvertaisuusasioita, tärkeitä asioita nekin, niin maajoukkuenostaja rämpii tekniikkaongelmiensa kanssa yksin  – tai valmentajansa kanssa, joka ei osaa auttaa. 

Millä tavalla itse haluan kehittää suomalaista kahvakuulaurheilua?

Minulla on nyt kuusi naista Rautapuumissa. Kaksi edusti Suomea EM- kilpailuissa ja lisää tulee tänä vuonna. Ja seuraavana. Kaikki nostajat ovat erilaisia: elämänkokemukseltaan, elämäntilanteeltaan, lajitaidoiltaan, iältään, fysiikaltaan, psyykkisiltä ominaisuuksiltaan, asenteeltaan ja tavoitteidensa osalta. Kunnioitan heitä kaikkia paljon ihmisenä sekä urheilijana.

Meillä on leiri ensi viikolla. Olen tänä vuonna käynnistänyt Rautapuumille valmennussysteemin, jolloin urheilijan on mahdollisuus kehittyä siten, että hän pääsee ihan niin pitkälle kuin rahkeet riittävät.

Tämä ei ole mahdollista pelkästään ohjelmoinnilla. Saan panostaa ammattitaitooni tosissaan, jotta voin antaa Rautapuumille parhaat mahdolliset eväät. Minun pitää kehittää itseäni paljon, jotta pysyn mukana lajin kehityksessä: pitää hakea lisää tietoa ja edelleen itse kehittää uusia tapoja valmentaa sillä yksi tapa ei toimi toiselle. Amatöörisarjalaiselle pitää esimerkiksi löytää uusi tapa nostaa, jotta mestaruussarjan kuulakoko nousee eikä se välttämättä ole se tekniikka miten itse olen nostanut. Häntä pitää samalla valmentaa myös urheilijana sekä itseään löytävänä ihmisenä eikä vain kuulannostajana.

Ensi viikolla teemme kaksi testiä: maksimaalisen kestävyystestin ja lajinomaisen testin. Lisäksi myös voimatasot tsekataan. Nämä tehdään tällä kertaa ns. kenttäolosuhteissa mutta syksymmällä menemme Varalan urheiluopistolle laboratorioympäristöön. Tuolloin teemme testit, jotka parhaiten palvelevat kahvakuulaurheilijan seurantaa.

Pidän tärkeänä, että Rautapuuma saa asiantuntevan avun myös muualta. Kolmella nostajalla on oma ravintovalmentaja. Kahdella ja puolella on oma voimavalmentaja. Toistaiseksi olemme pärjänneet valmentajan omilla psyykkisen valmennuksen perustaidoilla mutta jokainen hakee tähänkin tietoa myös itse.

Rautapuumien valmennuksen taso on siis mielestäni melko kova ja siitä saavat nauttia niin veteraanisarjalainen kuin maajoukkue-edustajakin. Se jos mikä on yhdenvertaisuutta. Nähtäväksi jää mihin tämä taival johtaa. 

 

 

*****************

Jos olet kiinnostunut olemaan Rautapuuma niin ota yhteyttä. Tiimiin pääsee matalalla kynnyksellä mutta sieltä lähdetään voittajana.

Yksityistunnit ovat myös mahdollisia. Tottakai jaan tietoani sitä haluaville. Mukaan voi ottaa, ja pitääkin, oma valmentajan jos sellainen on. Valmentajalla, joka toivoo sinun kehittyvän, ei ole mitään sitä vastaan, että haluat laajentaa omaa nostotietouttasi.

 

 

Mainokset

Maailmanmestari. Torille!

Olen jo pitkään pohtinut, miten ottaisin seuraavan asian esille mutta koska en voi patoa sisällänikään pitää niin tässä tulee.

Vähän taustaa omasta kahvakuulaurheilijan taipaleesta.

Olen nostanut aina kahvakuulaa kilpailumielessä. Ensimmäisen salikisan 12 kilon biathlonissa (2011) nostin Kukka Laakson valmennuksessa kolmisen kuukautta sen jälkeen kun olin alkanut treenaamaan säännöllisesti. Osallistuin tästä noin parin kuukauden päästä ensimmäisiin SM-kilpailuihini. Taisin olla +68 kg biathlonissa 16 kilolla toinen. Tai kolmas, juuri nyt en enää muista.

Seuraavana keväänä veivasin edelleen 16 kilolla tempausta biathlonin +68 kg sarjassa niin, että lukemat olivat SM-kisoissa 234 toistoa. Saman vuoden syksyllä osallistuin veteraanien MM-kilpailuihin +68 kg temmaten edelleen 16 kilon kuulaa tuloksena 231, tai jotain sinne päin. Nämä olivat ensimmäiset ulkomaan kilpailuni kahvakuulaurheilussa. Samoissa kisoissa mm. Kaisa-Liisa Turunen (tuolloin Kaikkonen) nosti ensimmäisen naisten mestaruussarjan tempauksen (24 kg) mitalin Suomeen, väriä tai tulosta en muista, olen pahoillani tästä Kaisa!

Tämän jälkeen olen keskittynyt mestaruussarjan tempaukseen, joka on ollut ainoa naisten nostomuoto kv-kilpailuissa. Olen saavuttanut muutamia kansainvälisiä +68 kg mestaruussarjan (24 kg) arvokisamitaleita joko “lavalle nousemalla” tai “lucky looserina” mutta myös oikeasti nostamalla ja kilpailemalla. Olen hakenut vuosien ajan lajiosaamiseeni apua maailman parhaalta miesnostajalta Ivan Denisovilta ja käynyt loputtomia keskusteluja hänen ja muiden huippujen kanssa niin tempauksen, työnnön kuin rinnalleveto-työnnön (yhdellä tai kahdella kuulalla) biomekaniikasta. Tiedän kahvakuulaurheilusta ja valmentamisesta paljon ja tiedän pystyväni auttamaan maajoukkuetason mies- ja naisnostajia menestykseen. Opittavaa on silti vielä paljon enemmän enkä ole koskaan valmis valmentajana enkä urheilijana. Enkä ihmisenä.

Vähän taustaa suomalaisesta kahvakuulaurheilusta.

Suomea edusti ennen vuotta 2010 naisten amatöörisarjassa 16 kilon tempauksessa Kukka Laakso, ja hän voitti tuolloin ensimmäisen naisten kultamitalin. Miesten tuloksista alkuajoilta en muista, käykää katsomassa kisatietokannasta.

Sen jälkeen kun Suomen kahvakuulaurheilussa on ollut maajoukkue, on poikkeuksetta tullut menestystä amatöörisarjoissa sekä veteraanisarjoissa. Mestaruussarjoissa mitalin voittaminen on ollut aina harvinaisempaa ja vaikeampaa jo senkin takia, että sarjoissa saa olla edustettuna vain yksi nostaja per maa. Riippuen siitä minkä verran nostajia maailmalta on ollut niin menestystä on voinut tulla kuten itsellenikin eli joko palkintopallille nousemalla tai vähän tiukemmissa taistoissa.

IUKL (International Union of Kettlebell Lifting) on ollut liitto, jonka kilpailuissa Suomen maajoukkue on pääasiassa edustanut. Maratonkilpailuilla on ollut oma liittonsa ja joitain kisoja järjestää myös muut, pienemmät liitot, joista on käsittääkseni jokunen suomalaisnostaja tuonut jotain väriä kotiin.

Viimeistään siinä vaiheessa kun aloin harjoittelemaan tosissani 24 kilon tempausta (eli aika pian 2011 jälkeen), tuli selväksi, miten vaativasta urheilumuodosta on kysymys. Sitä ennen olin keulinut veteraanien maailmanmestaruudella. Taisin jopa vähän luulla, että kyseessä on helppo homma. Tai jos nyt en keulinut niin ainakin olen muistanut mainita olevani maailmanmestari, ja riippuen vastaanottajasta, on veteraanius joko muistettu mainita tai sitten ei. Ja olihan se hienoa olla maailmanmestari vaikka samalla arvellutti “huijata” kuulijaa, joka ei välttämättä ymmärtänyt asian taustaa. Toki, olen tyytyväinen tämän mestaruuden tulokseen, nostin päälle 230 toistoa sääntöjen mukaisesti. Olenkin ehkä ollut ylpeämpi tuloksesta kuin saavutuksesta enkä usko että olisin koskaan maininnut olevani maailmanmestari 150 toiston tuloksella.

Tällä maailmanmestaruudellani ei ole kuitenkaan paskankaan merkitystä tässä lajissa tai omalla nostourallani. Veteraanien maailmanmestari? Haloo.. Vaikka tuloskin on hyvä? Ei, merkitys on samaa luokkaa kuin SM-kisojen viestimitaleilla.

Entä miksi en alkanut nostamaan amatöörien sarjassa 16 kilolla tuon mestaruuden jälkeen?

Koska kahvakuulaurheilussa on oikeasti hyvä sitten jos on tempauksen, biathlonin tai longcyclen mestaruussarjan maailmanmestari tai mitalisti. Huipputuloksella.

Amatöörisarjat ovat IUKL:n kilpailuissa aloittelijoiden sarjoja. Nämä aloittelijoiden sarjat ovat olemassa, jotta aloitteleva nostaja pääsisi kokeilemaan kansainvälistä kilpailemista, jonka jälkeen seuraava kilpailu mestaruussarjalaisena ei olisi ensimmäinen lavakokemus. Tämän takia mestaruussarjalainen ei saa enää nostaa amatööreissä sillä, no, se olisi epäreilua aloittelijoita kohtaan (omituista, että pari viikkoa sitten EM-kisoissa sai kuitenkin naiset nostaa toista lajia amatöörinä, miehille tämä ei ole mahdollista).

Nykyään lajin päämaa Venäjä ei viitsi edes lähettää huippunostajiaan muihin kuin MM-kilpailuihin. Muissa kisoissa heillä on siis tavallaan mestaruussarjan amatöörit nostamassa sillä materiaalia on niin paljon. Menestys pienemmissä arvokilpailuissa ei anna huippunostajille juuri mitään. Syynä tietysti on ehkä myös erää muut syyt harjoitteluun liittyen. Huiput keskittyvät parantamaan maailmanennätyksiään ja antavat muiden hoitaa maalleen pienemmät mestaruudet. 

Minulla ei olisi päälle 230 tempaustuloksella ollut mitään järkeä nostaa amatöörinä vaikka todennäköisesti olisin joko voittanut tai ollut mitaleille jokaisessa kilpailussa mihin osallistun. En kuitenkaan tuloksen perusteella ollut enää aloittelija ja loogisesti urheilijan tulevaisuus tapahtuisi seuraavaksi mestaruussarjassa 24 kilolla. En myöskään halunnut olla aloittelija, amatööri. Halusin nähdä mihin minusta on oikeasti. Ja yli 22 minuuttitoiston tempauksessa ei ole mitään tolkkua.

Nyt tulemme hetkeen, jossa herne saattaa mennä nenään.

Suomen kahvakuulaurheilusta saa ulospäin sellaisen kuvan, että olemme lajissa huippumaa. Todellisuudessa mitalisade, jota kilpailuista toiseen tulee, on amatöörien eli aloittelijoiden aikaansaamaa. Meillä on todella onneton tilanne mestaruussarjan tulostasossa. Mestaruussarjan taso on kuitenkin se joka määrittää millä tasolla laji missäkin maassa on. 

Miksi kirjoitan tästä?

Sen takia, että tänä päivänä nostajat antavat ulospäin väärän kuvan Suomen kahvakuulaurheilusta.

Jokainen mitali ja lavalle nouseminen ovat upea juttu ja vaatii nostajalta aina jotain kapasiteettia. Mutta olen ihmetellyt jo monta vuotta, että missä vaiheessa amatööri eli aloittelija on alkanut hehkuttaa hulluna sillä, että on maailmanmestari tai mitalisti vuodesta toiseen eli antaa kuvan olevansa joka ikinen vuosi ihan helvetin hyvä. On kahvakuulan maailmanmestaria (missä vaiheessa kahvakuulasta tehtiin henkilö), hehkutetaan kävelymitaleja ja jätetään paikallislehdessä (myös isommissa) kertomatta, että sarjassa oli vain yksi tai kaksi nostajaa. Jos samalla paikkakunnalla on samassa maajoukkueessa ja samoissa kisoissa menestyneitä nostajia niin heitä ei mainita vaan mennään oma perse edellä lukijoiden aamukahvipöytiin.

Toimittajat eivät tiedä ja nostajat eivät kerro eivätkä oikaise riittävän ponnekkaasti, että aloittelijoiden tai veteraanien maailmanmestari tai mitalisti on vielä melko kaukana kahvakuulaurheilusta. Toisaalta jos ei ymmärrä tätä eroa niin hiljaisuus on ymmärrettävää. Tai jos ei halua oikaista vaan olla hetken valokeilassa niin mikä ettei. Ja toisaalta, jos vain mitali on tärkeää, niin ei kai siinä sitten.

Avaan naisten 16 kilon tempauksen harjoittelua niin ymmärrätte mitä tarkoitan. 

Ajatellaan, että otan valmentajana Prisman kassajonosta keskivahvan, suomalaisen naisen, joka on ehkä parisen vuotta tehnyt kuulajumppaa ja päässyt hieman jo päälle siitä, miten kuulan saa ylös-alasliikkeeseen. Alan tehdä hänelle ohjelmaa tavoitteena nostaa parin kolmen kuukauden päästä 16 kilon tempausta 10 minuuttia 20-22 toiston minuuttitahtia. Ensin tavoitellaan 6-8 minuuttia vaikkapa 16 pacella. Sitten 18-20 pacella. Kun tämä sujuu niin nostetaan välitavoite 8 minuuttiin samalla kaavalla ja höylätään tätä jotta itseluottamus otteeseen tulee. Kun treeneissä on tahkottu 6-8 minuuutin sarjoja viikossa noin 4-5 kertaa, niin nostaja on melko pian valmis nostamaan 10 minuuttia 20-22 toiston tahdilla. Ei siinä kuntopiirejä tai juoksulenkkejä tarvita vaan yksitoikkoista tahkoamista. Edistymiseen tietysti vaikuttaa se, antaako nostaja vaan mennä vai ajautuuko hän pohtimaan liikaa. 16 kilon tempauksessa ei tarvitse ajatella. Lihasvoima komppaa puutteellista nostotekniikkaa jos sitä ilmenee. 16 kilon kahvakuula on naurettavan kevyt jos on treenannut kuten yllä kerroin.

Noin. Siinä on tempauksen 16 kilon maailmanmestarin harjoitusohjelma.

Yhden käden rinnalleveto-työnnössä treeni on sama kuin yllä mutta kisoihin haetaan noin 14 toiston tahtia, jonka pystyy vielä sääntöjen mukaan nostamaan. Jos 14 tahdin yli nostaa niin pitää tehdä hauiskääntö sekä jättää ainakin heiluri, ehkä myös allemeno pois. Tämä ei ole sääntöjen mukaista. Tässä nostomuodossa voi kisata vaikka olisi harrastanut vasta hyvin lyhyen ajan sillä erityistä nostotaitoa ei vaadita.

Siinä on OALC:n 16 kilon maailmanmestarin harjoitusohjelma.

Mitä eroa sitten on naisten amatöörisarjan tempauksella ja OALC:llä nostomuotona?

Kuin yöllä ja päivällä:

Tempauksessa loppuu homma kesken jos ote pettää. Tämä voi tapahtua siis myös 16 kilolla, riippuu nostajasta, mutta 10 minuuttia saa kyllä täyteen vaikka nahat lähtisivät.

Rinnalleveto-työnnössä ei homma lopu koskaan – voi nostaa 16 kilolla 10 minuuttia, tai niin kauan kuin haluaa, kunhan saa happea vedettyä keuhkoihin sillä rinnalla otetta voi hetken lepuuttaa ja heiluri on superpieni. Jos nahat lähtevät rinnalleveto-työnnössä, minkä painoisen kuulan kanssa tahansa, niin nostotekniikka on pahasti pielessä. Mutta edelleen, pieni kipu ei orvaskesissä haittaa 16 kilon tulosta.

Saitte siis hieman tolkkua siitä, mitä 16 kilon nostomuodot lopulta vaativat. Eivät juuri mitään, anteeksi vain.

Seuraavaksi naisten mestaruussarjan eli 24 kilon vaatimukset:

Tempauksessa on sama kipupiste kuulakoosta riippumatta: jos ote loppuu niin loppuu nostaminenkin. Naisten 24 kilon tempauksessa ei kuitenkaan voi voimalla paikata nostotaitoa kuten 16 kilolla. Johonkin asti voi. Mutta jos et osaa nostaa niin jäät junnamaan ikuisesti noin sadan toiston kieppeille. 10 minuuttia ei pariin ensimmäiseen vuoteen välttämättä ole edes mahdollista. Riippuu jälleen niin nostajasta, treenin laadusta kuin valmentajastakin, miten homma etenee. Laatimassani lajianalyysissä asiasta tarkemmin.

Rinnalleveto-työnnössä 24 kilolla homma loppuu vain jos nostaja tekee toistoja liian nopeasti ja kunto pääse loppumaan. Tämä on kuitenkin melko epätodennäköistä jos on harjoitellut edellä mainitulla tavalla hakien ensin 6 minuuttia, sitten 8 minuuttia jne. Hitaalla tahdilla eli noin 6 toistoa minuutissa on mahdollista nostaa täysi 10 minuuttia kilpailuissa oikeastaan jo heti jos vartalon hallinta vähänkään toimii ja sietää isoa kuulaa räkkiasennossa. Sitten vaan kasvattamaan toistomäärää minuutissa. Kelpo tulos eli sadan kieppeillä OALC 24 kilolla ei siis vaadi suurta nostotaitoa mutta toki toistoihin pitää keskittyä.

Nämäkin kaksi nostomuotoa, naisten mestaruussarjan tempaus ja OALC, ovat kuin yö ja päivä.

Tänään luin Aamulehteä ja Latvian EM-kilpailujen osalta artikkelissa mainittiin Tampereelle tulleen historiallinen kahvakuulaurheilun OALC:n mestaruussarjan maailmanmestaruus. Riikka nosti tuloksensa hienolla tavalla ja on ehdottomasti mitalinsa ansainnut ja onnittelut naiselle ovat enemmän kuin paikallaan.

Onko silti oikein, että artikkelista jäi puuttumaan montako osallistujaa kaikissa naisten OALC:n mestaruussarjoissa oli? Suomihan voitti kaikki sarjat. Mikä on yleensäkään hyvien tapojen mukaista mainita kun annetaan haastattelua mediaan? Aamulehti ei ole muutaman viimeisen vuoden aikana huomioinut paikkakunnalle tulleita arvokisamenestyksiä vaikka kahvakuulavaliokunta on laatinut asianmukaiset tiedotteet. Mistä johtuu, että vain yksi henkilö saa silti palstatilaa? 

Tarvitseeko muiden edes saada palstatilaa vai riittääkö tämä artikkeli esimerkillään antamaan oikean kuvan siitä mikä on kahvakuulaurheilun tilanne Suomessa tai kuinka vaativaa missäkin nostomuodossa on saada menestystä? Olisiko minun pitänyt saada naisten +68 tempauksessa EM-pronssituloksellani ja omaa suomenennätystä parantamalla maininta Aamulehteen?

Mielestäni olisi. Pystyn kuitenkin pienen vitutuksen jälkeen jatkamaan elämääni varsinkin nyt kun sain painolastin purettua blogiin. Väittäisin, että minulle on nykyään melko samantekevää, huomioiko media harrastustani. Palkkaa en tästä saa, joudun käymään päivätöissä ja vanhalle naiselle ei sponsoreita saa edes posettamalla ilman paitaa. Nostaminen on minulle muutakin kuin menestys. Se on mm. syväluotaavaa analyysiä pienimmästäkin liikkeestä ja niiden yhdistämisestä. Siitä miten huipputulos saadaan. Tai itselleni  edes se 150 toistoa.

Se mikä minua haittaa, on tapa millä asioista puhutaan.

Voisimmeko pohtia viimein, mikä on jokaisen lajin parissa toimivan henkilön vastuu kun annamme tietoa marginaalilajistamme, jonka jokainen harrastaja toivoisi kuitenkin lopulta kaikessa hienoudessaan otettavan vakavasti?

Nyt on vielä aikaa harjoitella kaikkea tätä. Joskus kahvakuulaurheilu on toivottavasti myös olympialaji – jos vaan naiset ja miehet lopulta saavat samat nostomuodot.

Mikäli heräsi kysymys, miksi mestaruussarjoissa sitten ei ole kunnollista tulostasoa, niin vastaus löytyy valmennuksesta ja kahvakuulavaliokunnan sekä liiton satsauksesta. Siitä joskus toiste.

 

Latvian EM- kilpailuista hyvät fiilikset!

Ensimmäiset isot kansainväliset kisat tälle vuodelle on käyty ja seuraavat koittavat vasta loppuvuodesta, MM- kilpailut järjestetään Koreassa.

 

 

Olen hämmentynyt, että nostin mitalin EM- kilpailuissa ja sain puristettua suomenennätykseeni pari toistoa lisää. Kuusamon A-rajan vääntämisestä flunssaisena oli siis hyötyä: tilanne oli jälleen sama. Ero oli oikeastaan vain henkisen valmistautumisen määrässä. Nyt oli päätä laitettava peliin todella kovaa sillä valmistautuminen meni täysin eri tavoin kuin olin suunnitellut enkä ollut ihan varma siitäkään, että jaksanko edes nostaa. Työ tehdään kuitenkin aiemmin kuin kisaviikolla. Olin saanut itseluottamusta lisää SM-kilpailujen ja Kuusamon nostojen pienistä onnistumisista, joten alkuviikon häilyvän masennuspiikin jälkeen oli kiva taas päästä kisalavalle.

 

 

Latviassa nostivat myös Rautapuumien Minna Salokannel ja Taija Merisalo ensimmäistä kertaa mestaruusarjan tempauksessa (24 kg). Sivusilmällä huomasin, että naiset nostivat hyvin ja onneksi heidän tekemisiinsä ei tarvitse “puuttua” kisoissa. He hoitavat hommansa itsenäisesti, joten sain rauhaa omaan keskittymiseen. Tosin kerran kävin Taijalle huutamassa. En tiedä miksi. Sijaistoiminto varmaan. Molemmat sijoittuivat neljänneksi painoluokissaan ja olivat paremmin nostoissaan mukana kuin SM-kisoissa helmikuun lopussa. Kehitystä on tapahtunut paljon, myös Puumaleiri oli tuonut itseluottamusta ja etenkin hengitystaitoa lisää.

 


 

Minnan lavallahan kävi kömmähdys kun start- komennon jälkeen tuomari vasta juoksi pöytänsä taakse eikä tulostaulu toiminueet. Minna hoiti noston kunnialla silti eikä protestiin ollut aihetta tällä kertaa kun suoritusaika kuitenkin vielä jää täydestä ajasta eikä mestaruudesta taistella. Joukkueenjohtaja Johanna Seppälä huolehti palautteen antamisen: ”Kuinka on mahdollista että juuri suomalaisten lavoilla tapahtuu tälläistä. Olisiko syytä saada asia viimein toimimaan?”

Minulla kyllä oli omassa lähdössäni tuomari mutta tulostaulu ei siis myöskään toiminut. Kerrankos sitä on sinkoilevaa nörttiä saanut katsella noston lomassa. Ei häirinnyt. Tuntumalla menin kädenvaihtoon, en yleensä laske itse kisoissa. Kädenvaihto koitti taas liian pian sillä oikealla puolella tuntuu olevan nyt häikkää, joka ei meinaa asettua. Toki tämä oli tiedossa jo enkä siinä kohtaa harmitellut asiaa. Paikkasin vasurilla yli 80 toistoa, joten sain säädyllisen lukeman lopulta kun toimiva tulostaulu sen suostui näyttämään. 119 toistoa on hyvä tulos lähtökohtiin nähden. Olen myös tyytyväinen omaan henkiseen kanttiini ja rauhaan, jonka nostaessa saan. Ehkä ihan vähän hätäilin viimeisten raakojen nostojen kanssa. Muutama toisto olisi tullut kovemmin keskittymällä ja tulos olisi näyttänyt kivemmalta.

 

 

Nyt flunssailen sitä flunssaa, jonka suurimmalta osin buranalla sain siirrettyä ohi kisanoston. Mietin tulevia kuukausia. Aion ottaa pitkän kuulalevon ja pitää selvittää kropan tilaa, jotta oikealle puolelle alkaa tulla samat toistomäärät kuin vasuriin. Mikä todennnäköisesti tarkoittaa joitan muutoksia tekniikkaan sillä lonkan seutu ei anna nostaa nykyisellä tekniikalla ilman, että ote siitä kärsii. Syksyllä siis on mitä todennäiköisemmin nähtävissä cross-snatchiä. Uusi tyyli kahvakuulaurheiluun! Mielenkiinnolla odotan mitä tämä tie tuo tullessaan. Selväähän on, että 80+80 on jotain ihan muuta lopputuloksessa kuin 80+40.

Kevään lajiharjoitteluuni olen tyytyväinen. Aiemmin kirjoitinkin, että 24 kilolla olen temmannut todella vähän. Kuusamon jälkeen en kertaakaan, joten näyttää sopivan se, etten tee raskailla kuulilla juuri mitään (muistaakseni ehkä kerran kokeilin treenissä mutta kun ei kulkenut niin en sitten nostanut). Mikäs sen helpompaa! Olen myös säästellyt oikeaa kättä tarkoituksella, joten lähes kaikki yläpidot tai otetreenit olen jättänyt pois. Molemmilta puolilta. En näe tarpeelliseksi muutenkaan rampata farmarikävelyä kilometritolkulla. Taito on tempauksessa edelleen se juttu ja se tulee vain hyvillä toistoilla. Samalla otevoima kehittyy. Mieluummin siis lenkille kuin sormien venytykseen sillä jos happi ei kulje niin mitä niillä vahvoilla sormillakaan tekee. Aah, tätä tempauksen ihanaa noidankehää.

 

 

Voimaa olen tehnyt noin kaksi kertaa viikossa ja maksimia parisen viikkoa ennen Latviaa. Sain Heikki Marinilta hyvät opit alkuvuodesta voimaharjoitteluun ja uusia ideoita lajivoiman osalta porisee päässä. 

Viime vuonna valmentajakoulussa tutustuin porilaiseen Ringa Ruisniemeen, Wellgo– yrityksen mahtinaiseen. 

Tämän vuoden lopussa onkin tarkoitus astua fitnesskuvioihin. Lavaposet on jo aloitettu. Suosikkini on pyllistykset. Ruokakuvia olen ottanut monta sataa ja ne odottavat pääsyä Instagramin. En vain osaa päättää miten mansikat ja pirtelöt olisi paras asetella. Selfiet tulevan olemaan jokapäiväistä touhua. Yhtäkkiä huomaan, että minulla on kymmeniä tuhansia tykkääjiä koska peffani on niin upea.

Painajaisesta tässä oli kysymys. Totuus on tylsempi!

Ringan kanssa nimittäin mietitään tarkemmin vain ravintopuolta. Elämämuuttelun jälkeen alkaa olla taas virtaa siihenkin asiaan ja koska vuosia olen käynyt epämääräisillä kaloreilla, hyvistä käynnistyksistä huolimatta, toivon, että nyt saan kehoni toimimaan niinkuin sen pitäisi.

Valmennuskuviot jatkuvat normaalisti. Rautapuumia on tällä hetkellä kuusi. Kaikki kehittyvät kovaa vauhtia ja oma roolini pienenee päivä päivältä. Pentuvaihe on ohitettu kaikkien kohdalla ja tavoitteena on vieroittaa nämä puumat mahdollisimman pian omaan treenielämäänsä. Valmennussuhteen ei pidä olla ikuinen. Toki se sitä saa olla mutta pitää osata asioita myös itsenäisesti ja mitä vähemmän valmentajaa tarvitaan niin sen parempi. Olen itse ollut tyytyväinen omaan treenipolkuuni nyt. Saan silti Ivanilta apua aina kun siltä tuntuu. 

 

Kisapuumat Latviassa. Kuva Minna Silvennoinen.

Muut kuvat Henrik Tallbacka.

Mutta nyt siis jotain muuta kuin kahvakuulia. Syksymmällä sitten taas. Tässä vaiheessa jälleen iso kiitos mukana pyristeleville. Teitä ei ole montaa mutta kaikki olette tarpeellisia. Seuraava puhelu lähtee Fysioakatemiaan Lassille.

Ihanaa kesää, ollaan kuitenkin kuulolla.

 

 

 

Kisaviikon fiilikset

Paljon on juttua ja huttua siitä, miten negatiiviset asiat pitää saada pois elämästä. On kuitenkin niin, että pelkkää positiivista pöhinää ihmisen elämä ei deletoinnista huolimatta tule olemaan. Tulee väistämättä haasteita matkalla vastaan. Kissa merkkaa sänkyyn tai kattotiili putoaa päähän. Jollekin tiilen päähän putoaminen voi toki olla vain hyväkin juttu. Mutta kuinka moni on saanut äidinmaidossa valmiudet haasteiden kohtaamiseen? En minä ainakaan. Heistäkään en tiedä, jotka korvikkeella on kasvatettu. 

Viittaan omaan elämänmuutokseeni.  Vihaan “elämänmuutos”- sanaa mutta sillä on puolensa kun pitää lyhyesti kertoa serkkupojalle kuulumiset. No en sentään vihaa sanoja mutta vältän joitakin kuten “hyvinvointi” tai “oravanpyörä”. Ehkä niistä tulee joku ahdistus, jota pitäisi osata käsitellä!

Huomasin tässä pari päivää uuden työn puikoissa tehneenä, että onpa vaikeaa sopeutua hyviin juttuihin, joihin on ehkä vahingossakin ajautunut. Hyvällä tuurilla, enkelten avustamana tai johdonmukaisesti, ei sen väliä. Oletteko huomanneet, että yhtäkkiä tajuaa olleensa jo pitkään sellaisessa elämässä, jossa on paljon kaikkea muuta kuin mitä itse toivoisi olevan? Sen jälkeen kun negat alkaa pudota pois kyydistä niin ei meinaa uskoa, että on olemassa positiivisia asioita ympärillä pilvin pimein. Että ne oikeasti siinä ovat. Voikin tehdä asioita toisin kuin “on aina ennenkin tehty” tai saa käyttää omaa luovuuttaan eikä virheistä laiteta suorilta hirteen. Tätä tunnetta voi kokea missä vaan, työelämästä parisuhteeseen. Ja jotta elämänmuuttaja ei tuntisi oloaan liian varmaksi muutosta tehdessään niin häntä helposti pyritään pysymään muuttumattomana kyseenalaistamalla, joskus hyvin vahvasti, toisen tulevaisuuden. Millä elät… Mitäs sitten jos… Entä jos.. Mitä teet jos.. Sitten KUN niin mitäs sitten.. Kun nämä kaikki vaihtoehdot on elämänmuuttuja itse jo käsitellyt moneen kertaan niin tekee melkein mieli nauraa päin naamaa.

Olen persoonana taipuvainen syvien vesien elikoksi ja tämä muodonmuutos voi tapahtua helposti. Riippuen päivästä, kuukaudesta, vuodesta, elämäntilanteesta, tapahtumasta, mistä vaan. Sisälläni oleva taiteilija-anarkisti on ollut monesti kusessa normiyhteiskunnan (uuh mikä sana) kanssa. Voimavaranani on ollut mauton huumorintaju ja lapsellinen usko hyvyyteen. Myös urheilu, jossa voi päästellä höyryjä vaikka siinäkin pyritään aina tekemään muotteja, joita pitää seurata. Ja eläinten mutkattomuus. Kasvoin hevosten kanssa laitumella, joten onko ihme etten ole iltapäiväkahville taipuvaista sorttia.

Nyt kun olen oikeasti lähempänä viittäkymmentä niin toisaalta aiemmin mitättömät asiat todellakin alkavat saada lisää aggressiota pintaan tai sitten, asiasta riippuen, ne ovat täysin merkityksettömiä. Ehkä olen jossain neljänkympin- ja viidenkympinkriisin välissä? Pitäisikö tälle välikriisille antaa jokin kiva termi?

En yhtään tiedä mitä tällä kaikella yritän sanoa mutta ensi lauantaina nostan jälleen kahvakuulaurheilun EM-kilpailuissa ja mietin, että mitä helvetin järkeä tälläisessä harrastelijakisaamisessa oikein onkaan.

Ja sitten heti perään mietin, että perkele nyt lähtee, ennätykset paukkuu ja Maamme- laulu soi!

Koska kaikki asiat ihmisen elämässä liittyy toisiinsa niin harvemmin niistä tolkkua saa. Kovasti en nykyään enää edes yritäkään vaan vedän ruksin seinään aina kun en ole mokannut kovin pahasti. Ainoa mikä on varmaa niin pikkusieluisuus on naurettavinta ikinä ja talitintit on söpöjä.

Kisasuoritukseen taas saattaa vaikuttaa se, että pikkusisko mulkaisi pahasti edellisellä viikolla tai matematiikan kokeesta tuli kymppi.  Ja se miten näihin mullistuksiin reagoi. Tietysti jos ei treenaa niin sekin vaikuttaa. Vähän. En ole treenannut kovaa vaan vähän ja harkiten. Harrastelijakisaamisen hyviä puolia. Katsotaan tapahtuuko sillä kehitystä vai tuleeko taantuma viimein.

 

 

Edesmenneet Meli ja Freja osasivat ottaa elämästä kaiken irti. Kuva: Ritva Waris-Wörlin

Taijan tempaajan taipale

Taija on toinen mestaruussarjalaiseni tulevissa EM- kilpailuissa. Taija oli valmentajaopintojeni ajan koekaniinina ja sen takia hänen kanssaan paneuduin viime vuonna hieman syvemmin mm. psyykkisen valmistautumisen saloihin sekä omaan valmennusfilosofiaani. Nykyään saman palvelun saavat tietenkin kaikki urheilijani.

Taija on kahvakuulaurheilun maailmanmestari amatöörisarjassa 16 kiloa vuodelta 2013 tuloksella 210 toistoa. Sen jälkeen tämä tunnollinen ja kunnianhimoinen perheenäiti on treenannut joko itsekseen tai etävalmennuksessa – työn ja lastenkasvatuksen ohessa. Kun tiiviimpää valmennusta on takana nyt hieman yli vuoden verran, olen todella innostunut odottaessani, että milloin Taijalla loksahtaa itseluottamus kohdalleen ja tulokset alkavat olla perustasolla. Kehitystä on tapahtunut etenkin urheilijana mutta toki myös fyysisellä puolella: voimatasot ovat jatkuvasti nousussa ammattitaitoisen ja yksilöidyn voimavalmennuksen ansioista sekä ravinnon tarkennuksen jälkeen elämänhallinta on parantunut.

Itseluottamus tempauksessa on tärkeä juttu sillä se vaikuttaa otteeseen. Jos painavalla kuulalla nostaminen olisi fyysisesti ja henkisesti yhtä helppoa kuin kevyellä niin sitä tekisi kaikki. Erilaisilla tekniikkaharjoituksilla pääkoppaa nyt opetetaan ja Taija tulee löytämään oman nostotyylinsä ajan mittaan itse.

Urheilijana ei pääse kasvamaan mikäli ei tartu haasteisiin. Taijalla on siihen munaa. Hän ei jää toistamaan jo kerran saavutettua eikä suostu olemaan pelkkä kopio. Ulkopuoliselle saattaa vaikuttaa, että tämä herttainen nainen on helppo valmennettava. Ei ole ja hyvä niin!

 

 

Kuva: Max Käär

************

Olemme nostokavereita Kirsin kanssa jo ajoilta ennen Lift Me Upin perustamista. SM-kisojen 2016 jälkeen kysyin Kirsiltä apua. Valmensin silloin itse itseäni, treenit olivat elämäntilanteeseen liian kovia ja tajusin, etten saa kehitettyä tempaustekniikkaani sille tasolle, että voisin tehdä hyviä tuloksia raskailla kuulilla. Kirsi on Suomen taitavin tempaaja ja ihminen, joka kuuntelee, ymmärtää, huomioi elämän haasteet ja lukee valmennettaviaan välillä paremmin kuin he itse. Juuri tätä tarvitsin.


Aloitimme valmennussuhteen päätavoitteena tempaus 24 kg kuulalla. Ensimmäisenä edessä olivat Liftareiden kansalliset kisat parin kuukauden kuluttua. Vaatimaton ennätykseni taisi parantua vajaalla 10 toistolla, mutta suoritus muistutti bambia liukkaalla jäällä ja muistankin pelänneeni jokaisella toistolla, nouseeko kuula vai putoaako se päähän. Huh.

Olen ollut aikaisemmin etävalmennuksissa ja niillä voi hyvin kohottaa kuntoa, mutta oikeaa nostamista ei opi. Erityisen hankalaa on muuttaa mitään, jos on takonut vääränlaisen tekniikan selkäytimeen tuhansien toistojen myötä. Kirsin kanssa tavataan usein ja hiotaan tekniikkaa. Alussa myös kuvasin paljon ja lähetin videoita Kirsille katsottavaksi. En hahmottanut kehoani ja kun katsoin videoita, luulin näkeväni kehitystä vaikka mikään ei ollut muuttunut. En oikein osannut muuttaa mitään, vaikka ymmärsin mitä haetaan ja miksi. Tie oli pitkä, mutta onneksi Kirsi sanoo asiat suoraan ja etsii ilmauksia, jotka menevät jakeluun.

Kesällä tehtiin reissu Osloon Cup of Scandinaviaan. Odotin kovasti edistystä, mutta tulos oli pettymys. Kirsi näki kuitenkin positiivisia asioita tekniikassa, mitkä hermoilusta huolimatta säilyivät läpi noston. Loppukesällä alkoi näkyä valoa myös tuloskehityksessä ja ennätykseni pompsahti 10 toistoa ylöspäin. Mikä parasta, kehon toispuolisuus alkoi tasaantua ja pystyin nostamaan vasemmalla kädellä suunnilleen yhtä paljon kuin oikeallakin.

 

Ennen nostoa hymyilyttää aina! Oslossa vihreä kuula kuitenkin otti luulot pois.

 

Elokuussa tein virtuaaliliigaan 20 kg tempauksen ja paransin vanhaa ennätystäni 50 toistolla. Mikä yllätys! Lahden kansalliset kisat lähestyivät ja odotukset 24 kg tempauksen suhteen olivat korkealla. Sitten sain selkääni viheliäisen lihasjumin. Hyvästi loppuvalmistelut kisoja varten! Kuntoutin selkää jumppapallolla ja yritin parantaa keskivartalon asentoa. Lahdessa sain kiukulla nostettua painoluokan  silloisen SE:n ja oma enkka parani yhdellä toistolla 73:een. Tekniikka oli rumaa ja tulos jäi toivotusta. Harmitti.

Seuraava testi nostettiin Kirsin valmentajatutkinnon näyttötilaisuudessa. Selkä alkoi taas vihoitella ja tulos jäi alle 60 toistoon. Jälkeenpäin ajateltuna olen iloinen, että selkäongelmia tuli. Keskivartalo ei ollut riittävän vahva lasten syntymien jäljiltä ja ennen kuin vakavampaa vahinkoa ehti tapahtua 24 kg:n kanssa, oli pakko korjata asiat. Kävin mainiolla fysioterapeutilla, joka opetti minulle keskiasennon, auttoi fiksaamaan syvät vatsalihakset sekä liikkuvuusrajoitteet kuntoon. Kehonhuolto tuli jokailtaiseksi rutiiniksi.

SM-kisoihin 2017 valmistautuessa syntyi haave päästä maajoukkueeseen jo tänä vuonna. Amatöörisarjassa tai OALC:ssa kisaaminen ei innostanut ja 24 kg tempaustulokseni ei riitä paikkaan +68 kg sarjassa, joten pudotus painoluokkaan -68 kg oli paras mahdollisuus. Kirsi tuki päätöksessä. Paluuta päähänpistosta ei ollut, vaikka paino ei meinannut millään lähteä putoamaan. Menin mukaan Optimal Sport Academy-valmennukseen ja loistavan Sanna Aron johdolla säädettiin kaikki kuntoon – ruokavalio, lepo, voimatreeni ja liikkuvuusharjoitukset. Kirsi huolehti edelleen lajitreenistä ja oli ajan tasalla Sannan kanssa tehtävistä jutuista.

Painonpudotus ammattilaisen johdolla oli ehdottomasti järkevää, koska energiat olivat hyvällä tasolla koko ajan, jaksoin treenata jopa paremmin kuin ennen, tulokset nousivat kalorivajeesta huolimatta, paino tippui sieltä mistä pitikin (rasvoista) ja lihasta tuli vähän lisää, vaikka se ei ollutkaan tavoitteena. Opin todella paljon urheilijan ruokavaliosta. Tästä voisin kirjoittaa pitkän tarinan, mutta palataan minun ja Kirsin taipaleeseen.

 


SM-kisoihin siis valmistauduttiin huolella ja kaikki tuntui hyvältä. Viikkoa ennen kisoja nostin uuden tempausennätykseni. Paino meni maaliin ja sain tankattua hyvin ennen nostoa. Tulos jäi kuitenkin maajoukkueen B-rajasta 5 toistoa ja oma ennätyskin jäi kauas. Tämä oli suurin pettymys, jonka olen urheilussa kokenut. Kulunut aika ei ole tunnetta muuttanut, vaikka sainkin EM-joukkuepaikan painoluokan voitolla. En edelleenkään ole varma, mikä meni pieleen. Ehkä loin itselleni sietämättömät paineet, ehkä urheilussa vain tapahtuu välillä näin.


Jokainen vastoinkäyminen opettaa ja jälleen on tehty asioita hiukan eri tavalla. EM-kisat ovat jo lähellä, mutta tällä kertaa olen ajatellut kisoja, painoa, tuloksia ja mentaaliharjoituksia mahdollisimman vähän. Tempaus on herkkä laji, jossa päättäväisyydellä ja pakottamisella ei tee mitään. Jos rentous ja fokus puuttuu ja hengitys ei toimi, hyvää tulosta on turha toivoa. Kunto, voimatasot ja rautainen ote vievät jonnekin asti, mutta eivät lopulta kovin pitkälle. Nyt kantavana ajatuksena on tehdä oikeita asioita oikeassa tahdissa, ilon tekemiseen säilyttäen. Tulokset seuraavat sitten, kun on sen aika.

Taijan viimeisin tempaus. Vuoden päästä mennään taas jo toisella tavoin.

Vain kahden toiston tähden

Otsikkoa voi runoilijasielut jatkaa mutta minä sain tänään paikattua SM-kisoissa vajaaksi jääneen tuloksen 108 toistoa Painonnostoliiton painoluokkaani asettamaan A-rajaan 110 toistoa. Eli mitkä fiilikset kohti kevään EM-kilpailuja? Kysyy hän itse itseltään.

 

Fanikuva. Ei sentään omia lapsia nämä mutta ylipuhuttavissa kahvakuulaurheiluun.

Iloinen olen. Parin vuoden intensiivisen tempaustahkoamisen jälkeen alan olla sillä tasolla, että semiflunssainen rääpäisy pakkotilanteessa ja päälle sadan tulos onnistuu kun sen vaan päättää tehdä. “Päälle sadan” ei missään nimessä vielä riitä mitaleille kansainvälisissä arvokisoissa ja näitä päällisiä on jo ihan tarpeeksi tullut arvokisoissa. Mutta juuri nyt olen tyytyväinen sillä:

Helmikuun lopun SM- kilpailujen jälkeen eiliseen kisafiilistelyyn, en ole nostanut 24 kilon kuulaa harjoituksissa kertaakaan. Piti oikein miettiä, olenko tehnyt heilureitakaan? No en ole. En ole koskenut kuin 22 kilon kuulaan kun nostin 10 per käsi. Yhdessä treenissä. Viime viikollakohan se oli. Hetkinen, joitain heilureita 26 ja 32 sentään kun olen osunut salille josta niitä löytyy. 

Ennen SM- kilpailuja nostin alkuvuoden aikana noin kerran 24 kiloista tempaustreenissä. Joten kun nyt eletään huhtikuun puoliväliä niin tänä vuonna kisat mukaan lukien 24 kg on ollut käsissä kolme kertaa.

No mitä sitten olen tehnyt?

Ensinnäkin olen ottanut kaiken opin irti kaikista kolmesta tempauskerrasta isolla kuulalla ja se suurin oppi on ollut henkinen. Olen tehnyt mahdottoman pitkiä sarjoja kevyellä kuulalla. Siis oikeasti pitkiä. Maratonmittaisia. Lisäksi erittäin keskittyneitä sarjoja eripainoisilla kuulilla mutta maksimissaan 20 kiloisella. Voimaharjoittelua 2-4 kertaa viikossa. Levännyt paljon. Vapautunut ihmisenä ja elänyt stressitöntä elämää.

Alkuvuoden muutos on siis ollut lähinnä hienoinen treenimäärän vähennys, tarkempi voimaharjoittelu ja lepo.

 

 Melkein Teron päivänä löytyi viisaan miehen lause.

 

Olen aiemminkin puhunut siitä, että tempaus kohdallani näyttää siltä miltä elämä muutenkin. Valmennettavistani huomaa myös kun muu elämä paukuttaa kannikoille – enkä nyt tarkoita tindertreffejä. Väsyneenä tai kiireisenä tempauksen tekniikkaan keskittymiseen ei vaan riitä energiaa. Tulee paljon huonoja toistoja ja uuden opettelu ottaa takapakkia lujaa.

Mutta ei hätää. Silloin laitetaan treeniohjelmaan rinnalleveto-työntöä. Ei tarvitse ajatella mitään mutta kunto nousee. Tempaus hautuu ja tulee esiin tilanteissa missä sitä taas tarvitaan. Sen takia vähintään viikottainen kommunikointi valmennettavien kanssa on ehdotonta, muuten en pääse reagoimaan treenien suunnitteluun. Joskus vuosisuunnittelussa hienosti mietityt viikot heittää ympäri täysin. Pysyvää on vain kilpailupäivät.

Ivanilta olen oppinut järkyttävän paljon asioita ja etenkin sen, tai saanut varmistuksen omalle ajattelulle, että koska painavan kuulan treeneistä palautuminen vie aikaa, niin kannattaa nostaa paljon kevyttä: esim. 20 min 12 kilolla yhdellä käden vaihdolla, 10 toistoa minuutissa opettaa enemmän kuin 6 minuuttia 24 kilolla täysillä. Toisaalta, ison kuulan mukanaolo viikottain tuo joillekin itseluottamusta sen hallintaan. Itse en sitä luottoa enää em. kolmen treenikerran jälkeen tarvitse kuten ennen. Hyvin mankattu kahva ja oikea mentaaliharjoittelu auttaa pitkälle. 

Tieto siitä, että osaa, saa tehdä sitä mitä osaa ja saa oppia osaamista vielä loputtomasti, on todella voimaannuttava. 

 

Ei paniikkia kateelliset, tiedän kyllä paikkani.

 

Kahvakuulaurheilussa, kaikessa urheilussa, pitää löytää oma balanssi, jottei ole alipalautunut tai turhautunut. Tosin se, oletko turhautunut siihen ettei valmentaja “anna” nostaa sen mitä haluaisit vai siihen ettet kehity, on asia erikseen.

Joutilaisuuteni tosiaan loppuu vappuun, kun saan taas yhden ammatin lisää, ja tämä ylenmääräinen lepo loppuu. Haasteena jälleen työelämän kanssa on saada EM- kilpailuihin mennessä oikeaan käteen 40 toistoa lisää (ne puff hävisivät aikanaan kun jätin 16 kiloisen), jotta mitali olisi nostettavissa. Ihanan yksinkertaista kun ei tarvitse miettiä mitään muuta suurempaa.

Mistä niitä toistoja saa? Ebaystä vai kaalimato piste comista?

 

********

Lisään sponssilogoja yms. tänne sitä mukaa kun opin nörttiyttä. Sivut muutenkin päivittyvät silloin kun muistan. Eli melko harvoin. Kannattaa siis kysyä eikä odottaa jos jotain vastauksia toivot.

”Mitä se sinäkin muka osaat opettaa?”

Ammattitanssija Jukka Haapalainen: ”Jos haluan kuulla kehuja, soitan äidille tai mummolle. Opettajalta haluan aina totuuden.”

Suurin buumi kahvakuulan kanssa touhuamisesta on mennyt mutta onneksi harrastajia kuitenkin vielä riittää. Avaan nyt oman kurssipäiväni sisältöä ja saatte katsottavaksenne pätkän viime vuodelta Lift me up ry:n tempausklinikan karkeloista.

*******

En suunnittele kurssejani etukäteen.

Minulle ei myöskään ole juurikaan väliä sillä tiedolla, ovatko osallistujat nostaneet aiemmin tai ovatko he pelkästään kahvakuulaurheilijoita. Kaikkien tulee ensin osata perusasiat

Pidän siitä, että saan soveltaa kurssin kulun sen mukaan mitä nostajat ovat valmiita ottamaan vastaan. Tarkoitan tällä niin henkistä kuin fyysistäkin valmiutta, sillä on selvää ettei aloittelija voi vielä ymmärtää sormien asennon merkitystä heilurissa kun itse kahvaan tarttuminenkin on arastelevaa. Voin sen toki kertoa tulevaisuutta varten mutta se ei vielä auta häntä oppimaan heilautusta.

Näen ihmisestä, miten hän tulee vartaloaan käyttämään rinnallevedossa kun olen pyytänyt tarttumaan kahvaan ja heiluttamaan kuulaa omalla tavallaan. Sen jälkeen tiedän mitä opetan seuraavat neljä-viisi tuntia. Alussa tietää myös sen, miten kurssilainen nostaa kun kurssi päättyy.

Uskon, ja olen huomannut, että minun heittäytymiseni antaa myös kurssilaiselle vapaamman tunteen siitä, että käyn asioita läpi juuri hänen takiaan eikä sen takia, että pitäisi tehdä niinkuin se on aina ennenkin tehty. Moni maksaa kurssin omilla rahoillaan ja silloin rahoille pitää antaa vastinetta. Toivottavaa myös on, että kurssin paikkakunnalle tuloon voi nostaja itse vaikuttaa eikä esim. seuran hallitus päätä sitä pidetäänkö nostokurssia vai ei.

Tietty perusrunko toki on olemassa mutta käyn sitä läpi opetustapoja soveltaen ja otan huomioon osallistujien tavoitteet. Perusrunko ei kovin kummoinen kahvakuulanostamisessa ole: lämmittely, ote, heilautus, rinnalleveto, punnerrus, vauhtipunnerrus, tempaus, oheisliikkeet ja loppujumppa. Näiden perusasioiden ympärille on helppo lisätä asiaa. Mm. hengityksestä ja siihen vaikuttavasta yläasennosta voisi pitää oman kurssipäivänsä. Itse asia on nopeasti kerrottu mutta opettaminen toisistaan erilaisille ihmisille on aikaa vievä juttu koska lähtökohdat ovat jokaisella erilaiset.

Tavassani nostaa kahvakuulaa on jokaiseen liikkeeseen olemassa perustelu miksi liike tapahtuu tietyllä tavalla. Tätä ajatusta pyrin tuomaan myös opetettavilleni ja valmennettavilleni. Pitää tietää mitä ja miten nostaa ja miten mikäkin asia vaikuttaa lopputulokseen: kuinka sinun voisi olla hyvä pitää kuulia räkissä jos olet lyhytselkäinen, millainen heilautus toisi enemmän kestävyyttä kyynärvarren lihaksiin noilla sormilla tai jos alaselkä kipeytyy niin mikä tekniikkamuutos tuo painavien kuulien työntöön naisilla lisää potkua. 

Ymmärrän työssäni sen, ja jokaisen kuulan kanssa touhuavan olisi hyvä ymmärtää, että yhtä paljon kuin meitä ihmisiä maapallolla kulkee niin samanverran on tapoja liikuttaa kahvakuulaa. Tietyt lainalaisuudet mm. fysiikassa on vaikkapa maan vetovoiman suhteen ja urheilussa on nostettava sääntöjen mukaan. Herra Newtonia voi toki kyseenalaistaa mutta kannattaa käyttää eniten aikaa oman nostotavan sovittamiseen ja ennenkaikkea, pyytää siihen apua erilaisilta opettajilta, jonka jälkeen tiedät mitä itse haluat tehdä. Ja varsinkin kahvakuulaurheilussa: jos et käsitä oman nostotavan vaikutusta tuloksiisi, niin jäät pörräämään paikoillesi.

Videon pätkässä kuultavissa ammattivalmentajan tempaustermit tänne tai tonne, plopsautus, kuminauhajuttu sekä tasakäppä.

 

Kuvaus: Henrik Tallbacka