Vuoden 2018 urheilusuunnitelmia

Uuh ja aah. Niin onnellinen Ja helpottunut.

Alkuvuoden olen pyörittänyt Rautapuumatallia (7 eritasoista kilpanostajaa ja yksi rinnallevetotyöntömiesmentoroitava), tehnyt toista työtä joko muutamia päiviä viikossa tai täyttä viikkoa sekä treenannut 4-6 kertaa viikossa kremppojen sallimissa rajoissa. Niin ja viettänyt hiukan muutakin elämää.

Ei mitenkään ole mahdollista tehdä tätä kaikkea siten, etteikö jostain falskaa ja nyt se on ollut oma tavoitteellinen treeni. Harmittaa se koska olen urheilija enkä kuntoilija.

Hyväksyin tilanteen kuitenkin jo Kuusamosta kotiin palatessani ja päätin, että mikäli lähden SM-kisoihin niin menen sinne tekemään ainoastaan päivän kunnon mukaisen noston. Jos sillä vielä tänä vuonna edustetaan Suomea EM- ja MM- kilpailuissa niin olkoon niin ja tavoitteet tarkennetaan Haapajärven jälkeen mutta jos ei niin sitten ei.

Olin SM-kisoissa naisten 24 kilon tempauksessa painoluokkani toinen ja sarjassani kolmas. Todella hienoa, että maajoukkueeseen nousi tälle vuodelle motivoituneempi nostaja kuin mitä itse olisin ollut.

Itse kisanosto oli ihana sillä se oli kivuton. Lääkitys kohdillaan tosin mutta kuitenkin. 90 toistoa on vaatimaton luku mutta kohtalonmukainen. Podiumin kärkipaikat irtosivat 105 toistolla.

Katsotaan kiinnostunko yrittämään parempaa lukemaa vielä tänä vuonna jossain.

Kisaviikonloppu oli kiva. Tosin nostin ensimmäistä kertaa elämässäni +63 kilon painoluokassa, tämä huomattiin sattumalta viikkoa ennen kisoja. Samassa luokassa nosti myös pari päälle satakiloista. Sekä pari päälle +75 kiloista. Älkää kysykö miten tämä on mahdollista. En osaa vastata. Sen ei pitäisi olla mahdollista kun osallistujamäärä oli ennen sairastumisia korkein naisten 24 kilon tempauksessa koko lajin SM-historiassa.

Rautapuumat tekivät kilokaupalla omia ennätyksiään. Sanna teki debyyttinsä mestaruussarjassa (24 kg) kahdessa lajissa. Kuula ei paina mitään mutta Sanna oli saatava lavalle, jotta kisakokemusta tulee ja nähdään mihin asti lähes pelkällä voimalla päästään kun oikeat kisapaineet pamahtaa päälle. Sannahan on Rautapuumien Vahvin ja tulen todennäköisesti pakottamaan hänet itseni ohella myös Voimalajien SM- kilpailuihin keväällä, jotta henkistä vahvuutta ja itseluottamusta saataisiin pikkuhiljaa hilattua samalle tasolle voiman kanssa.

Marjo loisti 24 kilon tempauksessa päälle 20 toistollaan vaikka koski ensimmäistä kertaa kyseiseen kuulaan vain muutamia viikkoja sitten. Ensi vuonna toistoja on jo paljon enemmän. Marjo nosti myös superkevyen 16 kilon rinnallevetotyönnön ja toivottavasti muut veivaajat tajusivat ottaa tekniikasta mallia. En muista että olisin koskaan nähnyt missään kisassa aiemmin noin hyvää nostotekniikkaa. Marjo on käyttänyt paljon aikaa räkkiasentonsa pohtimiseen ja saanut siihen mm. painonnostosta ajatusta eli tästä en valmentajana voi ottaa krediittiä juuri lainkaan.

Marjo rivissä oikealla.

 

Leena nosti hiukan vielä painavaa 20 kiloista sekä tuplilla kansallisessa sarjassa. Tuplat sopivat Leenalle hyvin ja eiköhän mummo siirry 16 kiloisiin seuraavaksi. Niin kauan kuin Leena valmennuksessani viihtyy niin Masterseissa häntä iästään huolimatta tuskin nähdään. Minnan piti nostaa rinnallevetotyöntö 24 kiloisilla mutta valitettavasti hän sairastui lomareissun jälkeen, myös tempaus ja maajoukkuepaikka jäivät myöhempään ajankohtaan. PikkuMinna paransi 20 kilon ennätyksiään molempina päivinä ja teki sen asenteella vaikka on opiskelun ja muun ohessa treenannut lähinnä satunnaisia kertoja viikossa. Minna tekee yhteistyötä Anni Vuohijoen kanssa ja on myös Urheiluakatemian listoilla. Tämän vuoden suurin tavoite hänellä on kuitenkin urheilun ulkopuolella. Taija teki pitkästä aikaa todella rennon ja teknisesti hyvän 24 kilon tempauksen vaikkei viimeisiä toistoja saanutkaan tällä kertaa irti.

Heli osoitti myös ennakkoluulottomuutta ja periksiantamattomuutta SM-kisojen ensikertalaisena ja paransi siis ennätyksiään joka toistolla. 16 kiloinen on vielä monilta osin haastava mutta tekniikka silti parempi jo nyt kuin osalla monta vuotta samaa kuulakokoa nostaneilla. Heli on tehnyt hyvällä intensiteetillä töitä Heikki Marinin kanssa ja peffasta alkaa jo löytyä puhtia hyvin. Kuulan hallinta kehittyy sen myötä.

Mitä tästä kaikesta voi sanoa? Oli ilo katsella kun naiset nostivat ja miettiä samalla itsekseen jo seuraavaa vuotta sillä kaikki menee kovaa vauhtia eteenpäin ja nämä SM-kilpailut olivat yksi pienen pieni mutta todella tärkeä askel monelle urheilijaksi kasvamisen tiellä. Kehitys kuitenkin loppuu tyytyväisyyteen eikä voima tai kestävyys edelleenkään korvaa nostotaitoa. Haasteita siis on vielä loputtoman paljon ennenkuin kukaan meistä voi sanoa olevansa hyvä. Suomen mittakaavassa hyvä oleminen ei vielä tarkoita että olet oikeasti hyvä.

Niin urheilija, toimitsija, huoltaja, valmentaja kuin kuka tahansa kilpailuissa toimiva henkilö on itse oma käyntikorttinsa. Pienessä lajissa se vielä korostuu. Voisi olla hyvä miettiä muutamia asioita:

  • SM-kilpailuja ei kannata järjestää yksin eikä varsinkaan tehdä siitä numeroa
  • se mitä ja millä tavoin urheilija kisalavalla tekee suoritustaan vaikuttaa itsensä lisäksi myös siihen miten lajia ylipäätään katsotaan. Myös se miten käyttäytyy muita urheilijoita kohtaan kertoo meistä paljon. Onnistumiset ovat tiukassa lajissa kuin lajissa ja siksi harvinaista herkkua. Muistathan kuitenkin, että kiekuminen hyvän suorituksen jälkeen seuraavaan erään valmistautuvien korvan juuressa on epäurheilijamaista ja itsekästä käytöstä muiden tulevaa suoritusta kohtaan.
  • jokaisella on oma tavoitteensa: joku juuri ja juuri uskaltaa nousta ensimmäistä kertaa lavalle ja toisella on viisivuotissuunnitelma maajoukkuetasolla. Kunnioita näitä tavoitteita.
  • lapset ovat erittäin tervetulleita kilpailuihin katsojina. Lämmittelyalueelle he eivät kuulu millään tavoin. Urheilijan ei pidä miettiä ennen suoritustaan, kuulosuojaimet päässään, sitä tuleeko takavasemmalta pokemon vai batman ja halkeaako sen pää jos kuula lähtee kädestä juuri siinä kohtaa. 
  • jos ja kun olet rohkea ja mahdollisesti myös ylittänyt itsesi tuomariksi ryhtymällä niin tiedäthän, että omia maneerejaan dumaripöydän ääressä kannattaa välillä tarkastella kriittisestikin: sanotko 200 kertaa nostajalle yläasennosta kilpailusuorituksen aikana vai kiinnitätkö huomiota siihen onko nostajalla edes allemenoa. Tarkoitus ei ole löytää virheitä kokonaisuudeltaan hyvältä nostajalta vaan pitää kilpailu oikeudenmukaisena kaikille.
  • Jenni Vartiainen ja muu Radio Nova- musiikki ei toimi urheilukilpailuissa
  • kisapaikan mokkapaloista lähti järki koska olivat niin hyviä

Ei aina. Mutta antaa erinomaiset lähtökohdat.

 

Kun Jyväskylän matkakeskuksella halasin Puumat kotimatkalle ja istuin odottamaan junaa niin pieni itkuhan siinä tuli. Mietin miten onnekas olen – myös mökkiviikonlopusta. Olisin toivonut, että olisin saanut jakaa tunteen siinä hetkessä paikallisen sielunkumppanini kanssa, jonka jokin aikaa sitten menetin elämän kasvutaipaleelle. Hetken oli aika yksinäinen olo. Useinkin on mutta nyt eri tavalla. Hienoa se.

Kolme Rautapuumaa ja tasamasalukemat.

Olen onnekas myös siitä, että olen saanut jeesiä kaksinkertaiselta olympia-ampujalta lyhyellä matkallani ilmapistoolin SM-kisoihin, jotka käydään kahden viikon kuluttua. Alla on jo 100 laukausta. Tällä vahvalla lajikokemuksella tavoittelen finaalipaikkaa. Tietenkin.

Mainokset

Millainen kakka sellainen päivä

Kakka on niin iso osa elämää, että muistan aina mainita sen tärkeydestä milloin missäkin. Viimeistään useasti ripuloivan irlanninsusikoiran omistajana oppi arvostamaan hyvää kakkaa. Lopulta ymmärsin, ja hyväksyin, sen merkityksen myös itselle.

Jos miettitte hetken omaa kakkaanne aamuisin niin olette varmaan huomanneet yhtälön päivän sujuvuuteen. Koostumuksesta aina siihen, että se jää kokonaan tekemättä. Ääripäät ovat huono asia. Siinä välissä oleva kakka taas ei ole niin huono.

Sillä jos aamukakka jää välistä ja lähdet päivän touhuihin normaalisti (tai yrität selittää että kaikki on normaalisti vaikkei tulematta jääneen kakan takia ole) niin jossain vaiheessa kakka kuitenkin on tehtävä ja se tapahtuu yleensä siinä vaiheessa kun sille ei olisi aikaa.

Kakka on niinkuin rakkaus: se ei tule väkisin ja se tulee silloin kun se katsoo että sille sopii.

Mutta kuten muissakin elämänhaasteissa, tässäkin selvitään luovuudella.

Noin.

SM-kisoihin on taas kuukauden päivät. Vastahan oltiin viime vuodessa. Tänäkin vuonna pääsemme kilpailemaan kaurahiutaleiden luvatussa maassa Haapajärvellä.

Rautapuumilla on ollut nousujohteinen alkuvuosi. Puumien Pienryhmät ovat käynnistyneet Lahdessa ja Helsingissä. Oulussa on yhden pikkupuuman oma ryhmä. Olen päättänyt tänä vuonna panostaa reissaamiseen ja pyrin tapaamaan kaikkia nostajia lyhyin väliajoin. Lajivalmentajana etävalmennus toimii huonosti.

Lift me Cupissa helmikuun lopussa oli jännää. Osalla niin jännää että noston aikana unohtui kaikki mitä edellisen puolen vuoden aikana oli opittu. Tai sitten ei vaan saanut itsestään irti kun ei käynnistynyt. Tai sitten nosti ihan parasta settiä. Kaikille testinostot ovat aina opettavaisia, tapahtui lavalla mitä tahansa. Mutta jännää se tuntuu olevan aina vaan kun laitetaan vähän painetta valmentajan taholta omien paineiden lisäksi. 

Itse päätin kokeilla nouseeko 20 kiloinen tässä vaiheessa millä tavoin. Sain tosi hyviä toistoja ja ainakin tällä kuulapainolla olen saanut oikeaa kättä toistoissa hyvin lähelle vasuria. Mistä se johtuu? No siitä, että vaihdoin aloittavaksi kädeksi paremman. Oli outoa ensimmäiset viisi sarjaa mutta sitten en enää huomannu eroa. Nyt voin lähteä nostamaan kisassa kummalla tahansa eikä pasmat mene sekaisin

Nostin myös 24 kiloisella tälle vuodelle ekan treenisarjasetin (3 x 5) jokin aika sitten, melko rapsakan pikkukuulailun päälle. Loistava fiilis otteessa ja pienellä viilauksella alkaa ajoitus toimimaan vielä paremmin.

Seuraavan kerran nostankin 24 kiloista SM-kilpailuissa.

Poistuin jokin aika sitten Facebookista ja Instagramista. Nyt joutuu avaamaan hetkeksi blogin Facen. Ärsyttävää. On ollut ihanan vapaa fiilis kaikesta turhanpäiväisestä päivittelystä. Omien ja muiden.  

Somen tilalle olen löytänyt uuden lajin. Tervetuloa uudet haasteet ja vaikka paukut on pienet eikä ruutia pala niin täysillä mennään ja katsotaan saako Suomipaitaa päälle.

Hyvää pääsiäistä, eikös se ole kohta?

Miten suhtautua pettymyksiin?

Mikä on pettymys? Mistä se muodostuu ja oletko koskaan miettinyt sitä?

Elämässä, urheilussa, kaikessa tulee vastaan pettymyksiä. Olennaista on se miten suhtaudut vastoinkäymisiin, pettymyksiin tai muihin kolauksiin eikä se että välttelee niitä.

Koska vältellä ei voi. Voi kyllä yrittää. Sitten lakkaakin elämästä.

Kun asettaa itselleen tavotteita, kannaittaisi varmaan muistaa, että tavoite ei välttämättä tule toteutumaan. On hyvin paljon mahdollista, että voitto jää saamatta kovasta työstä huolimatta. Joku vaan on sinua parempi sillä hetkellä. Voittamaan lähdetään aina mutta varaudu ihmeessä siihen, että olet häviön jälkeen hetken aikaa paskana. Tai pidemmänkin aikaa mikäli annat itsesi olla.

Jos ei ole koskaan epäonnistunut niin mistä voi edes tietää koska on onnistunut? Kyllä pitää saada kolhuja. Ihastuksen pitääkin paljastua urpoksi, jotta tajuaa ettei siinä ollutkaan sen kummempi asia kuin tavallinen ihminen, josta itse oli vain odottanut jotain muuta. Yhtäkkiä voitkin ymmärtää urpoa vähän paremmin.

Urheilijan pitää pudota polvilleen monesti, jotta voi kasvaa henkisesti vahvemmaksi. Mikä voittaja se sellainen on, jolle kaikki on tullut valmiina?

Urheilussa pettyy useimmiten itseensä ja se on rankempaa kuin toisiin pettyminen. Pitää arvottaa itsensä joka kerta uudelleen. Ja jos ei ymmärrä, että urheilussa takuuvarmasti pettyy jokainen jossain vaiheessa niin saattaa alkaa pitämään itseään ainutlaatuisena pettymyksensä kanssa.

Voiko oma pettymys siis “nousta hattuun”? Voiko pettymykseen tai pettymyksiin jäädä koukkuun niin, ettei enää kehity lainkaan koska määrittää itsensä pettymystensä perusteella?

En minä tiedä. Varmasti voi. Kaikkea mahdollista voi ihmisen päässä mennä vinksalleen.

Entä mitä tapahtuu sitten kun alkaa pelkäämään pettymyksiä? Ei voikaan enää lähteä kilpailuihin tai alkaa parisuhteeseen, ottaa uutta työpaikkaa vastaan. Esille puskee itsekriittisyys:

”Itsekriittisyys nousee tyypillisesti esiin silloin, kun tehnyt virheen tai epäonnistunut jossakin itselleen merkityksellisessä asiassa. Itsekritiikin määrä voi olla suhteeton tapahtuneeseen nähden”, Gardell sanoo.

Hesarin artikkelista tunnistaa moni urheilija itsensä. Valmentajana tunnistan “ilmiön” erittäin hyvin. Ei tarvitse kuin mennä minkä tahansa lajin kilpailuihin tasosta riippumatta niin pettymyksiä pelkääviä ja jäätävän itsekriittisiä ihmisiä alkaa löytymään.

Kuinka sinä suhtaudut pettymyksiin ja ennenkaikkea, millä tavoin kohtelet itseäsi silloin?

Entä uskallatko tunnistaa tapasi käsitellä pettymyksiä, hyväksytkö sen tavan ilman että olet itsekriittinen vielä lisää ja opetteletko hyväksymisessäsi paremmaksi vai jatkatko samaan malliin hautaan asti?

Ei jokaisessa asiassa tarvitse kehittyä paremmaksi ihmiseksi. Mutta kyllä se elämänlaatua parantaa – niin omaa kuin niiden joiden elämässä olet mukana.

Vastuu ja luottamus

Valmentaminen. Siinä vasta kasvun paikka.

Monessakin yhteydessä olen toitottanut vastuusta. Vastuusta ei pääse pakoon oikein missään. Haudassa pääsee. Ihmisellä pitää kasvaakseen olla kykyä ottaa vastuuta. Aikuisella siis. Lapselta sitä ei voi vielä ihan hirveään paljon vaatia. Eikä ehkä biologisesti aikuiselta mutta lapseksi taantuneelta. Tai ainakaan ei kannata pettyä kun sitä ei ennakko-odotuksista huolimatta löydy.

Valmentajalla on vastuu. Valmennettavalla on vastuu. Nämä vastuut poikkeavat joiltain osin toisistaan mutta kierrettyään oman tiensä, kohtaavat lopulta ja sitten on nähtävissä miten homma toimii.

Kuten kaikissa ihmissuhteissa, vastuuseen tarvitaan myös luottamus. Ilman luottamusta aletaan himmaamaan tunteissa, kapinoimaan ja keksimään omia juttuja sen sijaan miten yhteisesti on sovittu: käyttäydytään vastuuttomasti.

Valmennussuhteissa nämä ilmenee mm. siten, että jätetään kertomatta asioita. Sekä tehdään omia treenejä, näistä kahvakuulanostajan “salatempaus” on yleisin muttei onneksi vaarallisin muoto. Tai keksitään sijaistoiminto (osallistuin kaksi viikkoa ennen MM-kisoja “Kuka on nopein Suomen päästä päähän”- juoksukilpailuun) sille, että pää ei kestä maata sohvalla, jotta tulos olisi oikealla hetkellä tehtävissä. 

En käsitä miksi aikuinen ihminen ei voi maata yhtä päivää sohvalla jos hän saa kaikki muut päivät viikossa kouhottaa. Varsinkin kun varmasti on tiedossa, että jatkuva kouhottaminen ei vie maaliin.

Luottamus ropisee yllättävän helposti. Minulla on kokemusta luottamuksen katoamisesta ja kadottamisesta sekä urheilijana että valmentajana mutta tietenkin myös ystävyyssuhteissa, parisuhteissa, työpaikoilla tai perhesuhteissa. Meillä kaikilla on näitä kokemuksia ja toivottavasti olemme ottaneet niistä myös opiksi.

Luottamuksen rakentamiseen menee paljon aikaa mutta sen voi tuhota sekunneissa. Mutta luottamuksen voi rakentaa uudelleen. Siihen ei kuitenkaan riitä pelkkä tahto, tarvitaan myös tekoja. Paljon tekoja. 

Mikäli valmennussuhteessa on liikaa urheilusta ja luottamuksesta poispäin vievää negatiivista, vastuutonta energiaa niin on sekä valmennettavan että valmentajan vastuulla selvittää mistä se johtuu. Ehkä enemmän valmentajan vastuulla. Tai ainakin sen vastuulla joka tuntee pahaa oloa tai joka näkee toisen pahan olon.

Joskus jommankumman elämäntilanne tai aikuisena ihmisenä toimimisen taso ei sillä hetkellä mahdollista selvittämistä. Silloin on parempi hyväksyä tilanne, säästää kummankin aikaa ja jatkaa eri suuntiin. Toivottavasti kuitenkin edes jonkinlaisen keskustelun jälkeen. Tai sitten keskustelua ei ole lainkaan, luottamus on jo mennyt ja mitä sitä enää vatvomaan jos toisesta siltä tuntuu. Näissä tilanteissa toisen valintaa pitää kunnioittaa vaikka se olisi omasta mielestä miten väärä. Paljon kertoo, onko valmis kuulemaan ja käsittelemään sen, että yhteistyö ei voi jatkua.

Vastuu pysyy kuulijalla, huolimatta siitä onko luottamus jo menetetty.

Valmennettavan on oltava valmis siihen, että hän on valmennettava. Hänen pitää olla valmennettavissa.

Valmennettavissa oleminen tarkoittaa sitä, jos nyt oikein Sarasvuon Aamulenkistä enää muistan tai miten sen itse käsitin, että on valmis sekä ottamaan vastaan opettamista sekä oppia aktiivisesti itse.

Jos kahvakuulaurheilijan tekniikka pysyy samana vuodesta toiseen niin syynä ei välttämättä ole valmentajan taito, tai taitamattomuus, vaan urheilijan oma valinta olla ottamatta vastaan uutta tekniikkaa. Ei haluta edes oppia ottamaan vastaan. Kenenkään nostajan tekniikka ei voi olla muuttumaton vuodesta toiseen sillä kukaan ei osaa nostaa heti siten kuin hän siihen parhaimmillaan, kaikki palaset kohdalleen loksahtaen, kykenee.

Uuden oppiminen tarkoittaa todella radikaalia hyppyä epämukavuusalueelle ja siellä pysymistä. Se saattaa tarkoittaa, että pitää kysyä neuvoa ihmiseltä, jonka on aiemmin haukkunut selän takana.

Se saattaa tarkoittaa sitä, että pitää myöntää itselleen ja muille olleensa väärässä.

Jokatapauksessa se tarkoittaa sitä, että on tehtävä muutoksia.

On täysin urheilijan oma valinta, haluaako hän olla vuodesta toiseen mukavuusalueella ja ylläpitää sitä mitä jo osaa. Moni on tosi hyvä nostamaan päin persettä ja haluaa ylläpitää sitä. On vielä ylpeäkin siitä. Kyseessä on usein “Keisarin uudet vaatteet”- tilanne, jossa on mukana myös valmentaja.

Vai haluaako urheilija jopa vuodesta toiseen olla epämukavuusalueella ja opetella aktiivisesti ottamaan uutta tekniikkaa vastaan. Tehden samalla paljon virheitä ja saaden silloin tällöin säälittävän pienen onnistumisen aikaan. Se pieni onnistuminen, se on kuitenkin enemmän kuin mitä mukavuusalueella oleva ikinä voi kokea.

Vastuuta on, että tiedät millä alueella haluat toimia, elää. Jokainen on vastuussa omasta tontistaan.

Valmentaja on vastuussa siitä, että antaa urheilijalleen kaiken sen minkä hän sillä hetkellä pystyy ottamaan vastaan. Urheilija ei pysty ottamaan vastaan kaikkea tekniikkaoppia heti koska ei ole kone tai robotti vaan kehollaan ja mielellään omaan tahtiaan kulkeva elävä olento.

Valmennettava on vastuussa siitä, että ensinnäkin ymmärtää sen ettei kaikkea voi kerralla ottaa vastaan koska on elävä olento. Se mitä urheilija ottaa vastaan riippuu siitä miten valmis hän on tähän aikuisena, vastuullisena ihmisenä ja mitkä taidot hänellä on hahmottaa elämänsä kokonaiskuvaa – mitä hän itsestään ylipäätään ihmisenä ajattelee ja miksi.

Ajatus tähän tekstiin lähti äsken televisio-ohjelmasta, jossa puhuttiin espanjaa puhuvasta, ylösalaisin olevasta papukaijasta. Kuultuani tämän kuvauksen ja näky silmissäni koin hetken valmentajana olevani tuo papukaija.

 

Sinäkin voit tehdä näin.

Hihnaton tammikuu

Otan urheilumarkkinnoinnin käsikirjan käteeni.

Ei kiinnosta pätkääkään.

Lainasin kirjan kirjastosta koska se osui käteeni uusien kirjojen hyllyssä ja ajattelin, että ehkä minun sitä pitäisi lukea. Ja niin varmasti pitäisikin. Ei vaan kiinnosta. Selailin ja yritin. Nytkin kirja makaa keittiön pöydällä ja varmaan sitä kohta selaan taas.

Ei lähde.

Vaikka kannessa on teksti “Käytännönläheinen johdatus urheilumarkkinoinnin kiehtovaan maailmaan.”

Minä jos kuka olen käytännönläheinen mutta en vaan saa urheilumarkkinoinnista itselleni kiehtovaa. En kyllä muustakaan markkinoinnista.

Myyntitöissä ollessani olin aina hyvä täyttämään hyllyjä. Ei varmaan ole ketään, joka saisi hyllyttämisen tapahtumaan nopeammin kuin minä. Siinä voi päästä flowtilaan kun joulun alla ravaa Prismassa aamukuudelta varaston ja myymälän väliä. Kuntokin siinä kasvaa. Tosin silloin kun olen ollut Prismassa töissä niin ne olivat puolta pienempiä kuin nykyään.

Ihmisen kannattaisi pääasiassa tehdä sitä mikä sitä kiinnostaa. Välillä joutuu tekemään jotain mikä ei niin kiinnosta (paitsi lukemaan urheilumarkkinointia) ja oikeastaan senkin voisi kääntää siten, että saa tehdä jotain mikä ei kiinnosta. Koska muuten todennäköisesti ei saa eikä voi tehdä myöskään sitä mikä kiinnostaa.

Paitsi Paris Hiltonin ei tarvitse tehdä muutakuin kiinnostavia juttuja.

Harmittaa ja ei harmita se, että ensi viikolla pitää taas ajella isovarpaista karvat ja lähteä sivistyksen pariin. Kyllä Kuusamossa sivistyneitä ollaan, uskoisin, mutta kaipaan elokuvateatteria. Haluan päästä elokuviin. Niin, että saan valita minkä elokuvan katson ja mihin aikaan. Tai voin mennä leffaan hetken mielijohteesta. Jos haluaa elokuviin ja tarjolla on kerran viikossa kuvaus Suomen jääkiekkomaailmanmestaruudesta vuodelta -95 niin kyllä se sattuu.

Eli kun pääsen kotiin niin käyn ensimmäisen viikon aikana todennäköisesti kolmisen kertaa elokuvissa. Oi niitä aikoja kun vapaaehtoisduunarina sai filmifestareilla katsoa viikossa parikymmentä leffaa. 

Jos taas ajatellaan näitä viikkoja hihnattomasta näkökulmasta niin kotiin ei kannattaisi palata lainkaan. Mutta sitä ei hihnaton saa itse päättää. Vastuu päättämisestä on minulla ja huono omatunto siitä tulee, että pitää hihna kaivaa esiin.

Kyllä ei pitäisi kahleita kellään olla.

Ja kas. Kävikin niin etten kirjoittanut sanaakaan treenaamisesta, paitsi tuon yhden sanan verran. Onpa hyvä.

 

On hanget korkeat nietokset

Tammikuu vuosi sitten oli vähän toisenlainen kuin nyt. Olin päättänyt jättää vakituisen eläkevirkani ja heittäytyä elämän vietäväksi. Vienyt se onkin mutta ei onneksi liian kovaa jotta olisin taantunut vielä enemmän kuin mitä olin. Löysin toisen homman ja viihdyn auton ratissa ja omituisten ihmisten parissa erittäin hyvin. Paremmin kuin tietokoneen ja ison organisaation kourissa.

Kulunut vuosi on ollut siis henkisen uudistumisen aikaa. Opettelua uuteen identiteettiin, josta ei edes tiedä mikä se on. Tai mikä se oli. Tuskin koskaan tiedän mikä se tulee olemaankaan. Varmaan monen mielestä pitäisi tietää.

Kun on saanut jättää pois elämästään asioita, joista ei pitänyt niin on saanut tilalle paljon jotain mistä pitää. Ja joista jaksaa taas pitää. Se ei todellakaan ole mitään materiaalia. Ei edes ripakopallista hyviä ihmisiä vaan pelkkää henkistä pääomaa.

Mitä enemmän on epävarmuutta siitä mikä olen niin sitä enemmän olen varma siitä mikä olen.

Tuntuu, että myös urheilu ja oma lajini on saanut päässäni lisää ulottuvuutta ja toivon sen vaikuttavan sekä omaan että valmennettavieni kehittymiseen. Tämä ulottuvuus on täysin muuta kuin perinteisesti urheilusta ajatellaan. En koskaan ole pystynyt kouhottamaan tai fanittamaan ja aina vaan vähemmän pystyn. Valmentamiseni perustuu outoihin asioihin enemmän kuin taulukoihin ja tuloksellisuuteen. Jääkiekkoliigan valmentajana saisin varmasti potkut toisena päivänä, ensimmäisenä olisinkin jo hajonnut vaatimuksiin.

Luin vasta täällä Kuusamossa Rautapuumien mietteitä menneestä vuodesta ja tulevista tavoitteista. Käsin kirjoitettua tekstiä on aina hieno lukea. Onneksi vaadin heiltä tämän. Palaan teksteihin aina uudelleen kun mietin miten voisin pureutua olennaiseen vielä paremmin. Rivien välit kertovat aina enemmän kuin mitä annettaisiin ulos muuten. Toki sykevälivaihtelutkin kertovat jotain mutta aika vähän olen niistä kiinnostunut.

Tänä aamuna pääsin Jarin seuraan Aamulenkille ja sain monta koppia. Aamut jatkuvat onneksi kai vielä. Pian saanen myös luettavakseni Markon kirjan Liikkeen teoria. Homma menee siis ihan kopitteluksi kun saan lisää näkökulmia. Myös reunatuntemukset huomauttelevat olemassaolostaan. Niitä tulee silloin kun vähiten odottaa. Kun joku onnistuu kaivamaan pelot pintaan. 

Kuusamoretriittini jatkuu kuun viimeiseen viikonloppuun. Pitää palata arkeen. Ehdottomasti pitää miettiä, miten jalostan arkea vielä enemmän kuin kuluneen vuoden aikana siten, että olisin retriitillä päivästä toiseen.

Nyt lähden Hippu-koiran kanssa kylille autolla. Huudatetaan raitilla vähän ysärihittejä. Tosin kanavista kuuluu vain Yle Puhe.

Niin ja tein maanantaina ekan treenin Korean MM-kisojen jälkeen. Olen valmis.

 

tähän voitte etsiä jonkun mindfullness-kuvan netistä

Ajatus valmentamisen pohjalla

Kahvakuulavalmentajana ja -urheilijana pidän kaikkein tärkeimpänä asiana, että osaa nostaa.

Ihminen on helppo saada hyvään kuntoon, ylikuntoon, alikuntoon tai huippu-kuntoon.

Ihmistä on välillä helvetin vaikea opettaa nostamaan.

Jos ei osaa nostaa, ei voi menestyä tai kehittyy vain tiettyyn pisteeseen. Huippu-urheilijan kunto ei missään lajissa riitä. Pitää osata tehdä sitä mitä laji vaatii. Paremmin kuin muut. Parhaiten Suomessa. Ja lopulta parhaiten koko maailmassa.

Pitää myös tajuta, että jos on urheilija vain fysiikaltaan muttei henkinen kapasiteetti riitä, ei voi menestyä. Tai kehittyä ilman, että jämähtää tietylle tasolle.

Viimeisten vuosien aikana valmennettavat ovat vuorollaan jokainen olleet huolissaan siitä, että “riittääkö kunto”. Tulee tilanteita, jolloin on ihan sama vaikka kuka sanoisi nostajalle, että kyllä se sinulle, juuri tässä hetkessä, riittää. Valmentajan tehtävään kuuluu ehdottomasti saada urheilija luottamaan itseensä mutta on todella turhauttavaa välillä pitää nostajaa kädestä kiinni ja vakuuttaa, että tottakai jaksat.

Yleensä en jaksakaan vaan sanon suoraan, että ongelma on ihan muualla kuin siinä jaksatko nostaa 10 minuuttia jotain saakelin palleroa.

Tällä hetkellä kukaan valmennettavistani ei osaa vielä nostaa niin hyvin, että minkään tason kilpailun lopputulos olisi kiinni fyysisestä kunnosta.

Lopputulos on kiinni siitä minkä verran löytyy munaa.

Löytyykö halua enemmän kuin selityksiä? Haluaako löytää heikkoudet, jotka estävät kehittymästä? Hyväksyykö nämä heikkoudet ja tiedostaa sen, että työtä on tehtävä paljon, jotta heikkoudet jäävät taakse?

Kävimme Rautapuumien kanssa joulukuun puolessa välissä Varalan urheiluopistolla tekemässä maksimihapenottotestit sekä nostamassa kuulaa videolle, jotta saadaan analysoitua tekniikkaominaisuuksia.

Kenenkään kohdalla ei itselleni tullut kestävyyskunnon kohdalla esiin mitään yllättävää. Tarkoitukseni olikin, että nostajat saavat itse paperille luettavakseen lukemat ja palautteen, jossa sanotaan millainen kunto on. Jotta he ymmärtävät itse lenkille lähtiessään tai kipuillessaan painonsiirron kanssa kokonaisuuden merkityksen.

Toivon, että tämä helpottaa omaa psyykkisen valmennuksen kuormaani tänä vuonna!

Saimme urheilijoina hyvää palautetta asenteesta, jolla testit teimme. Kaikki vetivät ns. loppuun asti ja maitohappolukemat olivat sen takia todellisia. En tiedä onko ketään kahvakuulaurheilijaa aiemmin tsekattu näin huolella. Tai jos on niin sitä tuskin on hyödynnetty lajivalmennuksessa.

Suomessa kaikkien kahvakuulaurheilijoiden suurin haaste tasosta riippumatta on nostoteknisissä asioissa eli riittävän hyvästä lajivalmennuksesta on pulaa. Omilla valmennettavillani on myös pitkä taival edessään: osa on viimeisen vuoden aikana joutunut opettelemaan kuulan käsittelyä kokonaan uudelleen ja se on koetellut uskoa koko touhuun.

Silloin juuri katsotaan miten oma pää kestää. Tämä on hyvää harjoitusta siihen kun joskus ollaan tiukassa paikassa lavalla – sitten on todennäköisesti muita valmiimpi ottamaan vastaan ne kaikista isoimmat henkiset paineet.

Kahvakuulaurheilijan henkinen kovuus ei tule loputtomista mäkijuoksuista vaan siltä taipaleelta minkä on joutunut käymään pelivälineen kanssa ja millä tavalla maali lopulta tulee.

 

Jos syö talonsa niin aina kannattaa tehdä uusi vielä paremmilla perustuksilla.