Jos pipat osaisivat puhua

On ollut kaikenlaisia päähineitä, aikuisena liikunnan riemussa Liftaripipasta Rautapuumapipaan. Niitä pipoja kun ollaan kimpassa jotain ja halutaan kertoa se muille. Ei sellaisia urheilussa ennen ollut, paitsi Suomen hiihtomaajoukkueella. Marja-Liisalla oli valkoinen pipa ja otsakiharat taipuivat maaliviivan jälkeen pipan reunalle kun selostaja huusi telkkarissa kuinka hän antoi kaikkensa. Ajatella, nainen sillä tavalla kaikkensa antoi.

Hankkijalippis, tietenkin aitona, ja kaikenlaisia muitakin Rapalasta Osuuspankkiin. Kyllä meillä käyneet tietää. Erilaisia kypäriä: ratsastukseen, raviurheiluun, pesäpalloon, moottoripyöräilyyn ja -kelkkailuun, metsätöihin, pellolle, lasketteluun ja fillarointiin. Puhumattakaan siitä ketusta, joka oli jäänyt pyydykseen 70-luvun lopussa ja joka päätyi karvalakikseni. Isän kanssa hiihdettiin ansoja läpi, syötiin ruisleipää ja juotiin Airamin termarista kuumaa mehua. Hattu oli tyylikkäämpi kuin Mielensäpahoittajalla. Ja helvetin kuuma.

Jossain vaiheessa oli unelma aidosta cowboy-hatusta. Oikeastaan unelma taisi olla se cowboy. Mikään lierihattu ei sopinut naamaani ja ylioppilaslakkikin piti jostain syystä laittaa takaraivolle. Kai siksi että pystytykka ei olisi mennyt lyttyyn. Hädin tuskin kirjoituksista läpi ja piti se lakkikin laittaa sillä tavalla siinä rivissä.

Valkoinen isotupsuinen pipa oli suosikkini monta vuotta. Siinä oli valmistajan merkin lisäksi teksti “Puhtaasti paras.” Sopi urheilijan identiteettin, siihen, jota kerrotaan myös palautusjuomapulloilla. Ja niinkuin joku  kyseenalaistaisi keskivertoa suomalaista kahvakuulaharrastajaa kielletyistä aineista? Pipan tupsu joutui sittemmin erään koiran suuhun. Pelastin hetkellä ennen nielaisua. Yritimme äidin kanssa neuloa tupsua takaisin mutta pesuissa venynyt, vuoriton neulepipa ei enää jaksanut kannatella sitä kovin ryhdikkäästi.

Huivit oli joskus kova juttu. Kaikenvärisiä, yleensä pelikentällä päähän laitettuja, jotta pesiskypärä pysyi tiukasti kohdallaan. Huivejahan käytettiin, minä käytin, myös muutoin. Se oli coolia. Nykyään käytetään jumppatrikoita aina. Yhtä coolia.

Ala-asteella pojat olivat poikia. Yksi, johon olin sillä kertaa ihastunut, esitti Ramboa tummansininen kaulahuivi päässään ja yksi keksi jäädyttää pipan tupsun kohti taivasta. Sellaisen, joka oli langan päässä. Näitä lankatupsupipoja valmistettiin samalla kylällä ja kaikilla perheillä oli niistä erivärisiä malleja. Sellaisen heitin hankeen kun oli hiihtokilpailut. Opettaja huusi että ilman pipaa et hiihdä, palellut. Oli paljon pakkasta, aurinko paistoi ja oli julmettu hiki villapaidassa. Jäin toiseksi tytölle, joka ei koskaan urheillut. Vieläkin syytän häviöstä isän neverwax-suksia. En muista hainko ikinä ladulle viskattua pipaa . Rusinoita ainakin söin,  jotta palautuisin kovan urheilusuorituksen jälkeen. 

Karvalakkia ei pidetty enää viidennellä luokalla eikä viimeistään yläasteella mitään. Pipa oli päässä kun potkukelkkailtiin koulubussille mutta se laitettiin laukkuun ennen pysäkkiä. Kaivettiin taas kotimatkalle sillä olihan se kiva kun ei päätä palellut. Nykyään pidän pipaa jo kun lämpötila laskee alle kymmenen. 

Kerran yksi aikuinen mies heitti toisen aikuisen miehen pipan ravintolan nurkkaan ja siitä meinasi tulla tappelu. Mykkäkoulu ainakin tuli. Lippiksetkin on tärkeitä miehille. Pääkaupunkiseudulla suoralla lipalla ja maalla taivutettuna. Maahanmuuttajat ei koskaan taivuta. Ei niillä kyllä ole karvanoppiakaan. 

Pipoja on myös kuntosalilla. Naiset pitävät niitä päässään kun tekevät pakaraliikkeitä koska ulkomaillakin tehdään niin ja pipa ja pakarat nyt vaan kuuluvat yhteen. Miehilläkin on pipoja, niissä harvemmin lukee mitään, ovat näennäisen huolettomasti kallellaan kun ristiinkuntoillaan. Ymmärrettävää pukeutua pipaan, sillä jos miehen kaikki karva on leuan alla niin treenissäkin voi tulla kylmä.

Viimeisin pipahavainto oli juuri äsken kahvilan pöydässä. Yh-äiti 8-vuotiaan pojan kanssa, mummo mukana. Poika syö pitsanpalaa. Äiti plaraa kännykkää. Mummo yrittää viritellä keskustelua tyttärensä kanssa. Tytär ynähtelee välillä jotain, pitää plarata, ei ehdi nyt katsetta nostaa. Mummo yrittää vielä, olisi oikeasti jotain puhuttavaa. Katsoo sitten tytärtään hiljaa kun hörppii kahvia. Kovasti jälkikasvuaan rakastaa vaikkei toinen ole läsnä. Aikuisen naisen pinkki pipa takaraivolla lämmittää aivoja, joissa ei reagoida.

Melkein menin nostamaan pipan reunaa. Olisin huutanut että “Haloo, onko siellä ketään, ei se sunkaan äitis ikuisesti elä ja poikas naama on täynnä juustoa?”.

Mainokset

Valmentajuuden pohdintatuokio

Löysin nappaamani kuvan Marko Malvelan kolumnista Valmentaja-lehdestä kun mietin, että miten löytäisin valmentajana työkaluja illalla kun pitää miettiä yhdessä urheilijan kanssa noston hengitysrytmiä.

Valmentaminen olisi hirveän helppoa jos kaikki se mitä sanon menisi urheilijan tajuntaan heti ja alkaisi toimia käytännössä samantien. On kuitenkin asioita, joita huomaan toistavani jo toista vuotta. Moniakin asioita.

Joka ikinen viikko mietin: millä tavoin kommunikointiani urheilijan kanssa tulisi parantaa, jotta oppiminen tapahtuisi nopeammin? Tai ei ehkä nopeammin vaan helpommin. Tai no, ei  kai sen helppoakaan tarvitse olla.

En voi nopeuttaa kenenkään oppimistahtia tai vastaanottokykyä. Eikä niin pidä tehdäkään. Silti ajoittain, eli viikoittain, tuntuu, että en enää löydä tapoja kertoa jostain valmennuksellisesta asiasta ja jään pohtimaan, voisiko myös urheilija omalta osaltaan parantaa kommunikointiaan valmentajansa kanssa? Tai itsensä kanssa?

Oman nostotekniikkani sisäistäminen on vienyt pitkään ja se on ollut vaikeaa kun samalla on pitänyt oppia pois vanhoja tapoja. Näin on monella muullakin. Myös omilla urheilijoillani. Omat kokemukset valmentamisessa auttaa. Pystyn paremmin ymmärtämään urheilijan turhautumista ja kasvattamaan omaa pinnaani siinä vaiheessa kun sadannen kerran sanon, että videolla ei näy painonsiirtoa ja sen takia ote ei kestä.

Valmentajuuteni parhaana puolena pidän rehellisyyttäni. Kukaan ei kehity tosiasioiden sievistelyllä tai liian lempeässä ”ihan hyvin sä nostat”- meiningissä. Valmennettavani tietävät tämän ja luulen, että sitten kun aiheesta sanon, että hyvin meni, niin he ottavat sen suurella ilolla vastaan koska tietävät, että puhun totta. Siinä se kehitys tapahtuu. Oivalluksessa ja hyvässä olossa.

Vähän niinkuin silloin kun saa hyvää ruokaa.

Suurin osa nostajistani osaisi valmentaa itseään. Joko kokonaan tai enemmän tässä hetkessä. Kaikki osaisivat tehdä itselleen lajitreeniä ja ajoittaa nostokuntoaan tärkeisiin kisoihin.

Mihin minua lopulta tarvitaan ja kuka sen määrittää, minä vai urheilija? Riittäisikö, että välillä tulee soitto urheilijalta, joka toivoo tekniikkaprobleemaan vastausta?

Olen jatkanut monesti ihmissuhteesta omaan suuntaan. Monesti myös jäänyt miettimään kun toinen on lähtenyt ensin ja ymmärtänyt vasta hetken päästä, että niin pitkikin. Valmennussuhteen ei ole tarkoitus kestää vuosia kuten joidenkin muiden ihmissuhteiden ehkä on. Sen pitää loppua. Muuten asiat alkavat toistamaan itseään.

Niinkuin se lähiökampaamon permanentti haalistuneiden shampoomainosten takana.

Kuinka tekisin itseni tarpeettomaksi? Haluaisin olla tarpeeton. Katsoa sivusta kun urheilija löytää itsensä. Ja sen jälkeen ylittää itsensä.

 

 

 

 

Kahvakuulaurheilu: työntö, osa 1

Rykästiin Jonnan kanssa salilla video kasaan. Yhdellä otolla ja tiukasti luonnenäytellen.

Koska asiaa on vielä monen minuutin verran enemmän niin työnnöstä tulee toinen osa jossain vaiheessa. Tai miten monta on tullakseen. Tässä mitä lennosta tuli mieleen.

 

 

Rautapuuman elämää

Tiedoksi!

Pidimme eilen Tampereella Suomen kahvakuulahistorian ajalta hienoimmat kansalliset kisat mitä koskaan on pidetty. Tätä mieltä olen ollut koko kisojen järjestelyjen ajan kun keväällä homma lyötiin lukkoon. Mutta niin oli moni muukin kisapaikalla vieraillut nostaja ja katsoja. Samaa mieltä on myös kisojen puitteita luomassa ollut, lähemmäs kahdenkymmenen ihmisen porukka.

Hienoimmat siksi, että uutta oli luomassa väkeä eri kahvakuulaseuroista sekä lajin ulkopuolelta. Kaikki yhteen hiileen puhaltaen.

Priceless koska en keksi äkkiä suomenkielistä sanaa tätä kuvaamaan.

Tämä postaus on täysin vallatonta kehumista. Ihan surutta hehkutan myös omia valmennettaviani.

Kahdelle naiselle yhteensä 3 Suomenennätystä. Taija ja Minna S nostavat molemmat naisille isoja kahvakuulia ja hitaasti etenevä, johdonmukainen treeni ja ihmisen elämän kokonaishuomiointi alkaa viimein tuottaa tulosta. Naiset ovat fyysisesti kovassa kunnossa ja mikä tärkeintä, he ovat terveitä.

Koen, että suhteeni kaikkiin valmennettaviin on niin hyvä ja avoin, että ovella kolkuttavaan alipalautumiseen pystyy reagoimaan heti. Elämässä on ihan jäätävän paljon kaikkea mikä vaikuttaa urheilussa kehittymiseen. Yhden valmennettavan laitoin treenitauolle toukokuussa. Kesäkuussa hän jo huomasi itse, että tarvitsee lepoa vielä lisää. Muutama viikko elokuun lopussa ennen Powerpuumaa alettiin pohtimaan, että joko olisi taas urheilun aika.

Kesälomalainen nosti kahdessa nostomuodossa omat ennätyksensä. Hän näytti taas ihmiseltä hyvän ruuan ja levon ansiosta. Ja ennenkaikkea, silmissä oli kirkkautta. Upeaa Minna K, että olet taas olemassa.

Iäkkäämpi urheilija joutuu kohtaamaan täysin toisenlaisia haasteita elämässään kuin kolmekymppinen. Rautapuumissa puuman varsinaista määritelmää pitää yllä Leena, “Rautamummo” googlen mukaan. Leenan tempauspäivä oli kaukana siitä Leenasta, joka lavalla yleensä nähdään mutta syykin on selvä. Kun lähipiirisssä on oikeasti kyse elämästä tai kuolemasta niin silloin on ihan sama mikä on 16 kilon kansallisten kisojen tempaustulos. Leena antoi isomman panoksensa kisajärjestelyissä fyysisen vahvuutensa ja maalaisjärkensä ansiosta kuin lavalla ja se on erittäin ok. Nyt on huilin aika.

Helin kanssa juuri puhuin puhelimessa ja kyllä ei kaikki opittu taas unohtui lavalla. Mutta mitä sitten? Voittaja on silti nostopöksyissä (oliko muuten ne Rautapuumien nostospandexitkin tyylikkäimmät ikinä!) olemassa ja valmentajan nyt vaan kuuluu jauhaa samoja asioita niin kauan, että ne menevät perille. Helin “tapauksessa” kaikki menee niinkuin tempausta opetellessa aina – äsken osasin, nyt en. Uusi oma ennätys ja etukäteen päätetty minimiaika lavalla, joten käteen jäi juuri se mitä pitikin.

En muista monennenko kerran itkuhanat aukesivat mutta Sannan halauksessa niin taas kävi. Sanna nosti kahvakuulaa kisoissa ehkä viimeistä kertaa ikinä. Se jää nähtäväksi. Vahvinlajien tosissaan treenaaminen on jo alkanut enkä malta odottaa mitä ensi kesä tuo Sannan kohdalla tullessaan. Sanna jos kuka on hyvä esimerkki siitä, että ihan täysin urheilusta mitään tietämätön ihminen voi silti menestyä kun vaan löytää oman juttunsa. Sannan matka on muuttunut niin rajusti monen asian suhteen pienen ajan sisällä, että on ylipäätään ihme, että pää on jotenkin pysynyt kasassa.

Onneksi Rautapuumuus pysyy aina vaikka laji vaihtuisikin.

On asioita, joille emme voi mitään. Jos pumppu lakkaa lyömästä tai poikaystävä jättää niin niin se vaan menee. Mitään ei myöskään voi nopeuttaa: ei henkisten haasteiden peittoamista, ei fyysisten. Ei sitä miten nopeasti keho kehittyy tai mieli paranee. Kehon vamma tarvitsee oman aikansa, jotta on taas valmis ottamaan rasituksen vastaan ja henkinen olotila kyllä kertoo sen ajankohdan mikäli sitä tarinaa haluaa kuunnella. Joskus henkinen taakka on niin suuri ettei sitä voi enää unohtaa. Pitää silti löytää keino elää sen kanssa.

Voimme joko sössiä kaiken jo tehdyn työn tai kohdata vaikeudet niin, että ne alkavat kääntyä voitoksi. Silloin järjen käyttö on ainoa vaihtoehto sillä tunteet on tulleet peliin jo aikoja sitten.

Rautapuumat on kaikkea edellämainittua.

Elämänhimoa, kaikkea muutakin himoa, isoja tunteita ja suuria peliliikkeitä oikeissa paikoissa. Nostamisen ja urheilun iloa. Toisen pyyteetöntä kannustamista ja kantamista kun toinen ei jaksa. Nostolavojen rakentelua, no pitää itteäänkin tässä tuoda esille, tulostaulujen kuskaamista korvauksetta ja kahvin keittoa. Yksi kiintiömies, joka parantaa nostoennätystään joka kerta ja härskit jutut. Mitä muuta ihminen harrastukseltaan voi toivoa?

Jos mitenkään tulee mieleen, että haluat olla osana tätä porukkaa niin ota yhteyttä. Katsotaan tavoite, saat ammattivalmennusta millaista et muualta saa, opit nostamaan, opit urheilijaelämää, opit olemaan ihmisiksi.

******


Powerpuuman valokuvaaja Ari Kovalainen oli niin liekeissä kisapaikalla, että saan taas helpottavan syyn olla etsimättä yhtään kuvantekelettä omasta varastosta. Postaan kisakuvat erikseen, jotta ne saavat ansaitsemansa paikan (vaikkei mun blogi olekaan just se paikka).

Eripainoisia asioita

Kantaessani alkuviikosta koiranpentuani Railia eutanasian jälkeen eläinlääkäriaseman pakastimeen tajusin, että se miltä paino tuntuu riippuu siitä mitä kantaa vaikka paino olisikin sama.

Raili painoi sylissäni 24 kiloa.

Naisten mestaruussarjan kahvakuula painaa 24 kiloa.

Loppuviikosta päätin pitkittyneen juhannustauon jälkeen ilmottautua kansalliseen kahvakuulaurheilukilpailuun Powerpuumaan.

Vain tietääkseni miltä 24 kilon paino tuolloin tuntuu.

 

Ei se aina nukkunut. Kuva: Eija Haarala

 

 

Marjo

Marjo on Lahest ja monitoiminainen urheilukilpailujen järjestämisessä. Hänellä on vastuu Powerpuuma2018 sujuvuudesta ja sen hänelle suomme sillä meriittinä on mm. Hiihdon MM-kilpailujen palkintojenjaon järkkääminen tässä joku hetki sitten.

Marjo on Lahden Gentain ja Lahden Atomin naisia.

Ohessa hän ihan itse kertoo miltä nyt tuntuu:

“Lokakuun alussa alkoi taipaleeni Rautapuumana eli Kirsin valmennettavana. Takana oli juuri paniikilla roiskittu ensimmäinen tempauskisa 40 toistoa 20kg kuulalla ja tajuaminen, ettei oma osaaminen riitä eteenpäin menemiseen. 10 kuukautta takana ja mitä matkan varrella on opittu? Tekniikka, itsetuntemusta ja asennetta!

Tempaustulos riippuu kyvystä säästää otetta ja tekniikka mahdollistaa otteen säästön. Tekniikan rakentuminen on yhteispeliä. Valmentajan ohjeiden ja nostajan oman pohdinnan tuloksen löytyy ne itselle sopivimmat mielikuvat ja tekemisen mallit, jolla oman kropan saa parhaiten toimimaan. Fysiikan lakeja toki ei kumoa paraskaan “musta tuntuu”, eli kuula ylös ei ulos.

Valmentajalla ei ole painolastina nostajan “itsetuntemusta”, joka sanoo että enhän minä nyt voi mitenkään tempaista 24kg SM-kisoissa. On treenejä jolloin ei oikeasti lähde, mutta useammin kyseessä on oma kuvitelma siitä ettei pysty. Nosto kerrallaan on päästy rankkojenkin treenien loppuun ja nöyrrytty siihen että valmentajalla on ollut oikeampi näkemys kyvyistä kuin itsellä.

Suurin opettelu on ollut asenteessa. On harjoiteltu kehtaamista nousta kisalavalle muiden silmien eteen ja unohdettu arkailu pacen kanssa. On opeteltu, että turhautuminen ei vie tekemistä eteenpäin ja lähtemään kotiin salilta kun ei kulje.  Ja ennenkaikkea yritetty saada pää tilaan, jossa (kuten Ivan sanoi) take and just lift!

Takana on ensimmäiset punaiset tempaukset, eli muutaman toiston harjoitussetit 26kg ja tukena aivan rautainen joukkue, suurkiitos puumatiimille! Oma matka kahvakuulaurheilijana on alussa ja paljon on opittavaa ja pohdittavaa. Kestävyysominaisuudet.. voima… varmasti näitä. Minulle kahvakuula on kuitenkin ensisijaisesti sietämislaji ja sietäminen on päästä kiinni.”

 

Samuel L. Jackson ja urheilun tarkoitus

Juhannuksena kävimme Helin kanssa Milanossa nostamassa kahvakuulaa. Siellä oli “uuden liiton kisat”. Yhtä paljon kuin numeroista, rankeista ja tempaushanskoista (nykyään myös työntöpaidoista), olen kiinnostunut “liitoista”. Liitoissa tapahtuu hyviä juttuja. Ja sitten niissä tapahtuu se kahvakuulapolitiikka.

Nyt oli perustettu kahvakuulaurheiluliitto koska oli sen aika. Eli pelkästään ei ollut kyse siitä kuka ei halua leikkiä kenenkin kanssa vaan myös siitä, että lajin ajattelun pitää uudistua.

Ja kivathan nuo kisat olivatkin. Paljon näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa ja varmaankin myös järjestäjämaassa Italiassa. WKSF:n perustajat ovat ympäri maailman, joten myös kaikki liittoon perustuva saa näkyvyyttä muualla.

Eroa aikaisempiin kisamatkoihin ei järjestämisen kannalta juurikaan ollut. Olin lähinnä valmennettavaani peräänkatsomassa ja hyvin Heli nostikin. Tai siis niin niinkuin nyt ensimmäistä kertaa ulkomaan kisoissa nostetaan kun perse on jännityksestä kipeänä ja henki salpautuu kun ei muista lavalla hengittää. Siitä se on meillä kaikilla lähtenyt. Joillakin jatkuu edelleen.

Istuin ensimmäisenä kisapäivänä katsomossa ja mietin, että mitä helevettiä täällä teen.

Toisella puolella erään maan naisnostajat eivät osanneet päättää miten pukeutua selfieen. Toisella puolella saman maan miesnostaja (tämä nostajuus jäi epäselväksi sillä en kertaakaan nähnyt hänen ottavan kuulasta kiinni, missään), joka teki erinäisiä kehonhuoltopilatesmindfullness- liikkeitä ilman paitaa ja välillä paita päällä. Because he was beuautiful and he knew it. Koko päivän eräs, sama maa, nainen tepasteli crossfit- tyyliin sortsit ja napatoppi päällä edestakaisin kisapaikkaa. Hän kyllä nosti kuulaa mutta sai näytettyä vatsalihaksensa vasta näin sillä kisalavalla piti olla oikea paita päällä. Tiedätte siis sen kun naisellakin on appelsiinit kainaloissa? Juuri hän.

Pukuhuoneessa kuuntelin empaattisena hetken kun mestaruussarjassa nostanut nainen avautui siitä miten oli niin pettynyt siihen ettei tullut omaa ennätystä edes koska ei voinut keskittyä noston aikana koska tuomarit, lava, kahva, meteli, pumppi, pikkuhousut ja hiki ja on ehdottoman tärkeää saada keskittyä ilman häiriöitä sillä 24 kiloinen kuula on Se kuula.

Oli myös eräs ruotsalainen, joka tekee näyttävän kuoleman aina kun on nostanut ja mitä isommat kisat sitä isompi kuolema. Kauhean moni ei enää lähtenyt juttuun mukaan vaan käytetyt kuulat käytiin hakemassa ruotsalaisen raatoa väistellen.

No, oli muitakin juttuja. Tuomarilinja ainakin amatööreissä oli sama kuin IUKL:n kisoissakin: vauhtipunnertaa sai eikä se nostaminen nyt muutenkaan ollut niin justiinsa. Mestaruuseriä en nähnyt koska oli kivempaa mennä syömään. Liiton puheenjohtaja Oleh Ilika vaihtoi ystävällisesti muutaman sanan ja varapuheenjohtajahan on tunnettu Liftareiden mentori Ivan Denisov, joka mielellään olisi nähnyt enemmän suominostajia.

Kisoissa oli pari oikeasti hyvää nostajaa, muutama potentiaalinen jos keho kestää ja loput sekalaisia harrastelijoita eli lähinnä liian laihoja paikallisia naisia ja miehiä, jotka eivät osaa nostaa eivätkä ole siitä edes kiinnostuneet. Varmasti tilanne muuttuu vuosien mittaan, veikkaan että jo ensi vuonna nostamaan lähtee esim. Ukrainastakin toisen liiton nostajat ja naisia jokapuolelta lisää tuplanostoihin. Mitalinnälkäisille oli nyt herkkua kilpailla kun Venäjältä puuttui maajoukkue kokonaan. Itse olin kolmas. Juhuu.

Koska en katsele vaaleanpunaisten lasien läpi muita kuin koiranpentuja enkä fanita näin keski-ikäisenä ketään niin saattaahan tuo olla että olen vaan väsynyt näihin touhuihin ja kisa-analyysi tuli hyvin kukkahattutätimäiseen tyyliin.

No ei kyllä tullut.

Rautapuumat lähtevät kuitenkin jatkossa WKSF:n kisoihin maajoukkue-edustuksen lisäksi. Pitää urheilla isoimmissa keimeissä aina kun mahdollista.

Kahtena kisapäivämatkana istuimme sattumalta samassa junavaunussa Samuel L. Jacksonin kanssa. Käytävän toisella puolen ja nyökytystervehdykset vaihdettiin siinä ykkösluokkalaisten kesken (vahingossa mentiin siihen vaunuun).

Se on kyllä niin, että joillakin on karismaa vaikka päässä on puhkikulunut kipparinlakki. Ei tarvii esittää mitään ja siinä lähellä on mahdottoman hyvä olla vaan.

 

Sorsapuiston seura on miellyttävän luonnollista.