Rautapuuman elämää

Tiedoksi!

Pidimme eilen Tampereella Suomen kahvakuulahistorian ajalta hienoimmat kansalliset kisat mitä koskaan on pidetty. Tätä mieltä olen ollut koko kisojen järjestelyjen ajan kun keväällä homma lyötiin lukkoon. Mutta niin oli moni muukin kisapaikalla vieraillut nostaja ja katsoja. Samaa mieltä on myös kisojen puitteita luomassa ollut, lähemmäs kahdenkymmenen ihmisen porukka.

Hienoimmat siksi, että uutta oli luomassa väkeä eri kahvakuulaseuroista sekä lajin ulkopuolelta. Kaikki yhteen hiileen puhaltaen.

Priceless koska en keksi äkkiä suomenkielistä sanaa tätä kuvaamaan.

Tämä postaus on täysin vallatonta kehumista. Ihan surutta hehkutan myös omia valmennettaviani.

Kahdelle naiselle yhteensä 3 Suomenennätystä. Taija ja Minna S nostavat molemmat naisille isoja kahvakuulia ja hitaasti etenevä, johdonmukainen treeni ja ihmisen elämän kokonaishuomiointi alkaa viimein tuottaa tulosta. Naiset ovat fyysisesti kovassa kunnossa ja mikä tärkeintä, he ovat terveitä.

Koen, että suhteeni kaikkiin valmennettaviin on niin hyvä ja avoin, että ovella kolkuttavaan alipalautumiseen pystyy reagoimaan heti. Elämässä on ihan jäätävän paljon kaikkea mikä vaikuttaa urheilussa kehittymiseen. Yhden valmennettavan laitoin treenitauolle toukokuussa. Kesäkuussa hän jo huomasi itse, että tarvitsee lepoa vielä lisää. Muutama viikko elokuun lopussa ennen Powerpuumaa alettiin pohtimaan, että joko olisi taas urheilun aika.

Kesälomalainen nosti kahdessa nostomuodossa omat ennätyksensä. Hän näytti taas ihmiseltä hyvän ruuan ja levon ansiosta. Ja ennenkaikkea, silmissä oli kirkkautta. Upeaa Minna K, että olet taas olemassa.

Iäkkäämpi urheilija joutuu kohtaamaan täysin toisenlaisia haasteita elämässään kuin kolmekymppinen. Rautapuumissa puuman varsinaista määritelmää pitää yllä Leena, “Rautamummo” googlen mukaan. Leenan tempauspäivä oli kaukana siitä Leenasta, joka lavalla yleensä nähdään mutta syykin on selvä. Kun lähipiirisssä on oikeasti kyse elämästä tai kuolemasta niin silloin on ihan sama mikä on 16 kilon kansallisten kisojen tempaustulos. Leena antoi isomman panoksensa kisajärjestelyissä fyysisen vahvuutensa ja maalaisjärkensä ansiosta kuin lavalla ja se on erittäin ok. Nyt on huilin aika.

Helin kanssa juuri puhuin puhelimessa ja kyllä ei kaikki opittu taas unohtui lavalla. Mutta mitä sitten? Voittaja on silti nostopöksyissä (oliko muuten ne Rautapuumien nostospandexitkin tyylikkäimmät ikinä!) olemassa ja valmentajan nyt vaan kuuluu jauhaa samoja asioita niin kauan, että ne menevät perille. Helin “tapauksessa” kaikki menee niinkuin tempausta opetellessa aina – äsken osasin, nyt en. Uusi oma ennätys ja etukäteen päätetty minimiaika lavalla, joten käteen jäi juuri se mitä pitikin.

En muista monennenko kerran itkuhanat aukesivat mutta Sannan halauksessa niin taas kävi. Sanna nosti kahvakuulaa kisoissa ehkä viimeistä kertaa ikinä. Se jää nähtäväksi. Vahvinlajien tosissaan treenaaminen on jo alkanut enkä malta odottaa mitä ensi kesä tuo Sannan kohdalla tullessaan. Sanna jos kuka on hyvä esimerkki siitä, että ihan täysin urheilusta mitään tietämätön ihminen voi silti menestyä kun vaan löytää oman juttunsa. Sannan matka on muuttunut niin rajusti monen asian suhteen pienen ajan sisällä, että on ylipäätään ihme, että pää on jotenkin pysynyt kasassa.

Onneksi Rautapuumuus pysyy aina vaikka laji vaihtuisikin.

On asioita, joille emme voi mitään. Jos pumppu lakkaa lyömästä tai poikaystävä jättää niin niin se vaan menee. Mitään ei myöskään voi nopeuttaa: ei henkisten haasteiden peittoamista, ei fyysisten. Ei sitä miten nopeasti keho kehittyy tai mieli paranee. Kehon vamma tarvitsee oman aikansa, jotta on taas valmis ottamaan rasituksen vastaan ja henkinen olotila kyllä kertoo sen ajankohdan mikäli sitä tarinaa haluaa kuunnella. Joskus henkinen taakka on niin suuri ettei sitä voi enää unohtaa. Pitää silti löytää keino elää sen kanssa.

Voimme joko sössiä kaiken jo tehdyn työn tai kohdata vaikeudet niin, että ne alkavat kääntyä voitoksi. Silloin järjen käyttö on ainoa vaihtoehto sillä tunteet on tulleet peliin jo aikoja sitten.

Rautapuumat on kaikkea edellämainittua.

Elämänhimoa, kaikkea muutakin himoa, isoja tunteita ja suuria peliliikkeitä oikeissa paikoissa. Nostamisen ja urheilun iloa. Toisen pyyteetöntä kannustamista ja kantamista kun toinen ei jaksa. Nostolavojen rakentelua, no pitää itteäänkin tässä tuoda esille, tulostaulujen kuskaamista korvauksetta ja kahvin keittoa. Yksi kiintiömies, joka parantaa nostoennätystään joka kerta ja härskit jutut. Mitä muuta ihminen harrastukseltaan voi toivoa?

Jos mitenkään tulee mieleen, että haluat olla osana tätä porukkaa niin ota yhteyttä. Katsotaan tavoite, saat ammattivalmennusta millaista et muualta saa, opit nostamaan, opit urheilijaelämää, opit olemaan ihmisiksi.

******


Powerpuuman valokuvaaja Ari Kovalainen oli niin liekeissä kisapaikalla, että saan taas helpottavan syyn olla etsimättä yhtään kuvantekelettä omasta varastosta. Postaan kisakuvat erikseen, jotta ne saavat ansaitsemansa paikan (vaikkei mun blogi olekaan just se paikka).

Mainokset

Eripainoisia asioita

Kantaessani alkuviikosta koiranpentuani Railia eutanasian jälkeen eläinlääkäriaseman pakastimeen tajusin, että se miltä paino tuntuu riippuu siitä mitä kantaa vaikka paino olisikin sama.

Raili painoi sylissäni 24 kiloa.

Naisten mestaruussarjan kahvakuula painaa 24 kiloa.

Loppuviikosta päätin pitkittyneen juhannustauon jälkeen ilmottautua kansalliseen kahvakuulaurheilukilpailuun Powerpuumaan.

Vain tietääkseni miltä 24 kilon paino tuolloin tuntuu.

 

Ei se aina nukkunut. Kuva: Eija Haarala

 

 

Marjo

Marjo on Lahest ja monitoiminainen urheilukilpailujen järjestämisessä. Hänellä on vastuu Powerpuuma2018 sujuvuudesta ja sen hänelle suomme sillä meriittinä on mm. Hiihdon MM-kilpailujen palkintojenjaon järkkääminen tässä joku hetki sitten.

Marjo on Lahden Gentain ja Lahden Atomin naisia.

Ohessa hän ihan itse kertoo miltä nyt tuntuu:

“Lokakuun alussa alkoi taipaleeni Rautapuumana eli Kirsin valmennettavana. Takana oli juuri paniikilla roiskittu ensimmäinen tempauskisa 40 toistoa 20kg kuulalla ja tajuaminen, ettei oma osaaminen riitä eteenpäin menemiseen. 10 kuukautta takana ja mitä matkan varrella on opittu? Tekniikka, itsetuntemusta ja asennetta!

Tempaustulos riippuu kyvystä säästää otetta ja tekniikka mahdollistaa otteen säästön. Tekniikan rakentuminen on yhteispeliä. Valmentajan ohjeiden ja nostajan oman pohdinnan tuloksen löytyy ne itselle sopivimmat mielikuvat ja tekemisen mallit, jolla oman kropan saa parhaiten toimimaan. Fysiikan lakeja toki ei kumoa paraskaan “musta tuntuu”, eli kuula ylös ei ulos.

Valmentajalla ei ole painolastina nostajan “itsetuntemusta”, joka sanoo että enhän minä nyt voi mitenkään tempaista 24kg SM-kisoissa. On treenejä jolloin ei oikeasti lähde, mutta useammin kyseessä on oma kuvitelma siitä ettei pysty. Nosto kerrallaan on päästy rankkojenkin treenien loppuun ja nöyrrytty siihen että valmentajalla on ollut oikeampi näkemys kyvyistä kuin itsellä.

Suurin opettelu on ollut asenteessa. On harjoiteltu kehtaamista nousta kisalavalle muiden silmien eteen ja unohdettu arkailu pacen kanssa. On opeteltu, että turhautuminen ei vie tekemistä eteenpäin ja lähtemään kotiin salilta kun ei kulje.  Ja ennenkaikkea yritetty saada pää tilaan, jossa (kuten Ivan sanoi) take and just lift!

Takana on ensimmäiset punaiset tempaukset, eli muutaman toiston harjoitussetit 26kg ja tukena aivan rautainen joukkue, suurkiitos puumatiimille! Oma matka kahvakuulaurheilijana on alussa ja paljon on opittavaa ja pohdittavaa. Kestävyysominaisuudet.. voima… varmasti näitä. Minulle kahvakuula on kuitenkin ensisijaisesti sietämislaji ja sietäminen on päästä kiinni.”

 

Samuel L. Jackson ja urheilun tarkoitus

Juhannuksena kävimme Helin kanssa Milanossa nostamassa kahvakuulaa. Siellä oli “uuden liiton kisat”. Yhtä paljon kuin numeroista, rankeista ja tempaushanskoista (nykyään myös työntöpaidoista), olen kiinnostunut “liitoista”. Liitoissa tapahtuu hyviä juttuja. Ja sitten niissä tapahtuu se kahvakuulapolitiikka.

Nyt oli perustettu kahvakuulaurheiluliitto koska oli sen aika. Eli pelkästään ei ollut kyse siitä kuka ei halua leikkiä kenenkin kanssa vaan myös siitä, että lajin ajattelun pitää uudistua.

Ja kivathan nuo kisat olivatkin. Paljon näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa ja varmaankin myös järjestäjämaassa Italiassa. WKSF:n perustajat ovat ympäri maailman, joten myös kaikki liittoon perustuva saa näkyvyyttä muualla.

Eroa aikaisempiin kisamatkoihin ei järjestämisen kannalta juurikaan ollut. Olin lähinnä valmennettavaani peräänkatsomassa ja hyvin Heli nostikin. Tai siis niin niinkuin nyt ensimmäistä kertaa ulkomaan kisoissa nostetaan kun perse on jännityksestä kipeänä ja henki salpautuu kun ei muista lavalla hengittää. Siitä se on meillä kaikilla lähtenyt. Joillakin jatkuu edelleen.

Istuin ensimmäisenä kisapäivänä katsomossa ja mietin, että mitä helevettiä täällä teen.

Toisella puolella erään maan naisnostajat eivät osanneet päättää miten pukeutua selfieen. Toisella puolella saman maan miesnostaja (tämä nostajuus jäi epäselväksi sillä en kertaakaan nähnyt hänen ottavan kuulasta kiinni, missään), joka teki erinäisiä kehonhuoltopilatesmindfullness- liikkeitä ilman paitaa ja välillä paita päällä. Because he was beuautiful and he knew it. Koko päivän eräs, sama maa, nainen tepasteli crossfit- tyyliin sortsit ja napatoppi päällä edestakaisin kisapaikkaa. Hän kyllä nosti kuulaa mutta sai näytettyä vatsalihaksensa vasta näin sillä kisalavalla piti olla oikea paita päällä. Tiedätte siis sen kun naisellakin on appelsiinit kainaloissa? Juuri hän.

Pukuhuoneessa kuuntelin empaattisena hetken kun mestaruussarjassa nostanut nainen avautui siitä miten oli niin pettynyt siihen ettei tullut omaa ennätystä edes koska ei voinut keskittyä noston aikana koska tuomarit, lava, kahva, meteli, pumppi, pikkuhousut ja hiki ja on ehdottoman tärkeää saada keskittyä ilman häiriöitä sillä 24 kiloinen kuula on Se kuula.

Oli myös eräs ruotsalainen, joka tekee näyttävän kuoleman aina kun on nostanut ja mitä isommat kisat sitä isompi kuolema. Kauhean moni ei enää lähtenyt juttuun mukaan vaan käytetyt kuulat käytiin hakemassa ruotsalaisen raatoa väistellen.

No, oli muitakin juttuja. Tuomarilinja ainakin amatööreissä oli sama kuin IUKL:n kisoissakin: vauhtipunnertaa sai eikä se nostaminen nyt muutenkaan ollut niin justiinsa. Mestaruuseriä en nähnyt koska oli kivempaa mennä syömään. Liiton puheenjohtaja Oleh Ilika vaihtoi ystävällisesti muutaman sanan ja varapuheenjohtajahan on tunnettu Liftareiden mentori Ivan Denisov, joka mielellään olisi nähnyt enemmän suominostajia.

Kisoissa oli pari oikeasti hyvää nostajaa, muutama potentiaalinen jos keho kestää ja loput sekalaisia harrastelijoita eli lähinnä liian laihoja paikallisia naisia ja miehiä, jotka eivät osaa nostaa eivätkä ole siitä edes kiinnostuneet. Varmasti tilanne muuttuu vuosien mittaan, veikkaan että jo ensi vuonna nostamaan lähtee esim. Ukrainastakin toisen liiton nostajat ja naisia jokapuolelta lisää tuplanostoihin. Mitalinnälkäisille oli nyt herkkua kilpailla kun Venäjältä puuttui maajoukkue kokonaan. Itse olin kolmas. Juhuu.

Koska en katsele vaaleanpunaisten lasien läpi muita kuin koiranpentuja enkä fanita näin keski-ikäisenä ketään niin saattaahan tuo olla että olen vaan väsynyt näihin touhuihin ja kisa-analyysi tuli hyvin kukkahattutätimäiseen tyyliin.

No ei kyllä tullut.

Rautapuumat lähtevät kuitenkin jatkossa WKSF:n kisoihin maajoukkue-edustuksen lisäksi. Pitää urheilla isoimmissa keimeissä aina kun mahdollista.

Kahtena kisapäivämatkana istuimme sattumalta samassa junavaunussa Samuel L. Jacksonin kanssa. Käytävän toisella puolen ja nyökytystervehdykset vaihdettiin siinä ykkösluokkalaisten kesken (vahingossa mentiin siihen vaunuun).

Se on kyllä niin, että joillakin on karismaa vaikka päässä on puhkikulunut kipparinlakki. Ei tarvii esittää mitään ja siinä lähellä on mahdottoman hyvä olla vaan.

 

Sorsapuiston seura on miellyttävän luonnollista.

 

 

Itsevalmentautuvaa sorttia

Aika vähän olen videoita lukuunottamatta koskaan kertonut kellekään, että miten oma treenaamiseni menee. En kerro nytkään mutta tästä päivästä esimerkkiä.

Tänään ajattelin, että teen voimaa jalkaosastolle. Powerhouse Gymin Mikko Mellbergin kanssa päivitettiin joitain viikkoja sitten uudet setit ja voima on mennyt perille tosi hyvin. Siinä kohtaa kun salille pääsee niin tulee itsekoutsaamisen ehdottomasti paras puoli esiin: voi muuttaa treenit lennosta. Usein on muuten niinkin, että kun Johanna päivällä kysyy, että meetkö salille, niin en tiedä. Se riippuu elämästä.

Olin eilen muutaman tunnin South Park- festareilla. Siellä oli kivaa. Siihen asti kunnes seisoskeluun kyllästynyt lonkka veti alaselän notkolle. Totesin bajamajasta könytessäni, että menepä mummo lepäämään välillä. Rollaatorin sijaan fillaroin himaan ja sain nukuttua jonkin verran yöllä ja aamulla oli ihan yllättävän ookoo fiilis kropassa. Kuluneella viikolla oli myös autohommia ma-pe, joten aloin perjantaina olla aika kippurassa senkin takia. Valitettava reaktio vasemmassa kyynärpäässä on myös ilmennyt lisääntyneen ratinkääntelyn myötä. Olisi siis ihan järkevää varjella vasuria, joka kuitenkin on tällä hetkellä painavilla kuulilla lähes tuplasti parempi toistomääriltään kuin oikea. Lisäksi kovahko kuulaviikko verotti palautumista. Yläkropan voimatreenin jälkeen oli pidettävä pari lepoa. Ja yksi omituinen piirre oli myös se, että festariranneke ärsytti ranteessa. Vaikka olen erittäin suurpiirteinen monissa asioissa niin joissakin asioissa taas olen todella tarkka. Hilluva ranneke pompulan kanssa oli vähintäänkin ärsyttävä.

Sain todella huonosti lämpöä päälle ja kun olin edellä mainittujen seikkojen takia päättänyt unohtaa kovan voimatrenin tältä päivältä niin myös tempaus kannatti unohtaa. Heiluri ja tempaus jo 8 kilolla kertoi, ettei painonsiirrostakaan tarvinnut unelmoida 12 kiloa painavammalla. Halusin kuitenkin herätellä kinttuja ja pebaa sillä huomenna voisin kokeilla voimaa uudelleen. Mikä tosin on erittäin epätodennäköistä sillä tänään on vielä noin kahdeksan tunnin festariheeboilu edessä. Kuulostaa jo nyt peruskuntolenkiltä sunnuntain ohjelma.

Kun loppuviikosta taas törmäsin netissä alaseläntappoon tähtääviin ”heilureihin” niin päätin ottaa myös opetusvideota.

Älkää hyvät ihmiset kohdelko kehoanne miten sattuu. Käyttäkää jalkoja ja peffaa. Niissä se voima on eikä kahdessa alimmassa selkänikamassa. Nostakaa kuulaa ylöspäin. Se on tuhat kertaa tehokkaampaa kuin ilmanussitella kuulaa kohti maan kiertorataa.

Puolen tunnin kuulatreeni lämppineen siis voisi olla vaikka tämmöinen kuin minulla tänään:

  • 15 min lämmittelyä
  • noin 5 min räpiköintiä kahvakuulilla kunnes huomaat, että kannattaa tehdä jotain muuta

Välikommenttina, että harrastan kahden käden heilureissa vain kahden tyyppistä jalkatyötä. Käsillähän ei tehdä mitään. No kannattaa toki pitää kiinni kuulasta, varsinkin parketilla. Tykkään haastaa hermotusta tekemällä jokatoisen heilurin joustolla ja jokatoisen raakana. Jos ette ole aiemmin tehneet niin haastaa myös aivokapasiteettia.

  • loppuaika varmaankin kun vedät läpi seuraavat setit:
  • 5 kierrosta
  • 10 toistoa, kovat ja äijät tekee 20
  • ravistelulepoja välissä
  • 20kg – 24kg – 28kg (kevyemmillä ei oikeastaan ole mitään järkeä tehdä mutta valinta osui myös sen takia että näissä sattui olemaan hyvät kahvat, ei kiinnostanut yhtään pöllyttää mankkua tänään, tosin ei näissä seteissä tarvitsekaan)

Teetän mielelläni vaihteluheilureita myös valmennettavilleni. Hiljaisuudesta päätellen olen ymmärtänyt sen olevan tosi kivaa. Perustelu on lähinnä se, että kahvakuulaurheilijan pitää tietää mitä alapää tekee ja kuinka sen toiminta vaikuttaa yläpäähän eli otteeseen.

Tämmöinen päivä urheilun osalta tänään. Hippu- koira makoilee jaloissa ja kohta lähden toppatakin kanssa festareille.

Ihanaa olla aikuinen nainen, joka voi tehdä valintoja elämässään ihan just niinkuin sillä hetkellä tuntuu. Yks siideri sille.

Muista korvatulpat.

 

 

 

Mitä mentoroinnissa saattaa tapahtua?

Tämän julkaisun kirjoittaja on Lift Me Up:n OG-jäsen ja omien sanojensa mukaan Rautapuumien kiintiömies tuomassa vakavuutta keskusteluihin.

*******

”Mitä tehdä naiselle joka yli 5 vuoden tuntemisen jälkeen kutsuu Teemuksi vaikka passissa lukee Tuomo? On vain yksi vaihtoehto. Rekrytä tuo nainen mentoroimaan rinnallevetotyönnön tekniikassa.

Työjako on ollut selvä. Lohjalainen fysiikka- ja painonnostoguru Mirva Salmi on suunnittellut voimaohjelmani ja itse olen vastannut lajista. Mirva on tehnyt aivan timanttista työtä ja kaikki ennätykseni ovat nousseet kymmeniä kiloja vuoden aikana. Lajiin kuitenkaan voimatasojen nousu ei ole vaikuttanut tasolla mitä olisin toivonut. Siitä se ajatus lähti, että olisi hyvä saada vähän uusia ajatuksia tekniikkaan ja lajiharjoitteluun. Lähestyin Kirsiä kolmisen kuukautta ennen Haapajärven SM-kisoja, että olisiko mahdollista vähän vaihtaa ajatuksia. Tultiin nopeasti tulokseen, että jonkunlainen mentorointi/ konsultointi projektiluontoisesti voisi olla fiksua. Lähetin treenipäiväkirjan luettavaksi ja palaute oli selvä. Treenini, jotka on Denisov+Pääkkönen+Tallbacka+Sanchez- mallien rakkauden tulos on ihan jees, sopivassa suhteessa kaikkea. Sitten kuvasin videolle muutaman perustreenin edestä ja sivulta ja lähetin katseltavaksi.

Tässä tulee se Kirsin suurin vahvuus valmentajana/ mentorina. Muutokset tuli pieninä paloina hyvin perusteltuina miksi esimerkiksi jalkojen asento kannattaisi olla leveämpi jne. Long cyclessä rinnallevetoni oli semmonen perinteinen selällä repäisy ja siihen vielä lantiolla kiihdytys eteenpäin eli käytännössä jalkoja ei käytetty ollenkaan. Eipä aikaakaan kun tuli suora vihje: mitä jos kääntäisit kahvat rivessä niin, että rystyset on eteenpäin. Rehellisesti sanottuna tuo hirvitti, muutaman kerran olen tuon kanssa hassutellut ja se on ollut kamalan ja hirveän välistä. Siinä oli polvet enemmän kuin vaarassa. Hieman yritin selittää ettei kuulat mahdu mitenkään noinpäin jalkojen väliin. Tuo BS ammuttiin hyvin nopeasti alas kertomalla, että mua 20cm lyhyemmät  tekee samalla tekniikalla ilman mitään ongelmia. Olihan se alkuun aivan järkyttävän tuntuista mutta nopeasti huomasi että noin on pakko käyttää jalkoja rivessä. Pian huomasikin ettei enää raskaat treenit ollut läheskään niin raskaita ja muutos oli vain käsien asento rivessä.

SM-kisat lähestyy ja tekeminen tuntuu paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. Kolmisen viikkoa ennen nostin 7 min testinoston, joka meni täysin nappiin. Helpoin nosto ikinä. Game Day ja kaikki meni päin helvettiä. Yritin tehdä rivessä jonkunlaista nopeuden maailmanennätystä. Sillä ryskäämisellä viimeinen sija oli täysin ansaittua. Sitä on täysin turha selitellä mitenkään kun ei nosta alkuunkaan niin kuten on treeneissä tehnyt. Kirsi kun on omalla urallaan voittanut ja hävinnyt paljon sekä ymmärtää GS-urheilijan sielunmaisemaa niin tommosen tyrimisen läpikäyminen on helppoa. Todetaan faktat ja pohditaan miten eteenpäin.

Noh, mitä tästä reilusta viidestä kuukaudesta on jäänyt käteen? Niinkin vaikea kun se on uskoa niin LC:n hinkkaaminen ei ole aina ollut kivaa. Nyt se nostamisen ilo on palautunut. Päätettiin että jatketaan yhteistyötä ja että vihreä on syksyn väri. Urheiluidoliani Timo Silakkaa lainatakseni: ”Kotiasiat on kunnossa ja urheilu tuntuu kiinnostavan.”.

Voihan peukku.

Oikein vai väärin?

Valmennettavani kysymys: ”Se Rautapuuma Minnan tekniikka jäi miulle pyörimään päähän versus esim siun tekniikka. Niissä on hirveästi eroa miusta, mut onko molemmat oikein. Onko vaan yksilöllinen ero tms.?”

Kun puhutaan kahvakuulatempauksesta kilpailumielessä, jossa tavoitteena jokaisella on voitto, niin maaliinhan pääsee monella eri tavalla.

Jos me urheilijat olisimme kaikki samanmallisia ja samanaivoisia niin varmasti olisi olemassa vain yksi ainoa tapa, josta voisi sanoa, että se on “oikein” ja sillä pääsee huipputuloksiin.

Kaksi pääasiaa mitkä olen huomannut ja yhtäkkiä tulee tähän ylöslaitettavaksi tempauksen suhteen ovat:

  1. Fysiikan lait
  2. Nostajan tapa olla ihminen

Lyhyesti siis:

hyvän tuloksen edellytys on, että nostaja ymmärtää millä tavoin fysiikan lait vaikuttavat kahvakuulan liikkeeseen ja millä tavoin hän näitä lakeja itselleen soveltaa. Joko yksin tai valmentajansa kanssa.

Voi olla että joku ei sovella mitenkään. Siitä huolimatta hän on maailman paras nostaja sillä omaa niin hyvät henkilökohtaiset ominaisuudet, joilla kuulasta tulee kevyt (huippukunto, pitkät sormet, kova pää, osaa valmistaa oikeanlaisen  kaurapuuron, kämmenissä teräsnahat..).

Sitten kun näitä ominaisuuksia ei ole suotu niin on pakko soveltaa fysiikan lakeja, jotta pääsee samalle viivalle. Tai kovalla ja tarkoituksenmukaisella treenillä edes lähelle samaa viivaa. 

Ja kun uheilijalla on hallussaa fysiikan lait, lahjakkuus ja sen ymmärtäminen, kova treeni sekä huippuominaisuudet juuri siihen lajiin mitä hän tekee sekä kaikki muut elämän osaalueet kohdallaan niin… No, semmoista odotellessa.

Jos taas ajatellaan nostamista ylipäätään niin mielestäni urheilusuorituksen tekemisen pitää näyttää helpolta. Kauniiltakin. Mutta ajattelen näin monesta muustakin asiasta. Mikäli tavoitteeni olisi ainoastaan tuloksien kautta eläminen niin voisi olla, että vähät välittäisin siitä miltä nostamiseni tai muiden nostaminen näyttää.

Nyt välitän siitä minkälaiset eväät valmennettavani saavat painavien kuulien nostamiseen, jotta heidän ei tarvitsisi taas opetella asioita uudestaan kun kevyessä kuulassa ei enää ole haastetta.

Miksi kysymme onko jokin nostotapa oiken vai väärin?

Kun katsotte netistä eri nostajien videoita niin vastaus katsojalle tulee puhtaasti sen perusteella mitä hänelle on opetettu, mitä saunaillassa tai somessa on jauhettu ja millainen kokemus hänellä on painavien kuulien tempaamisesta.

On selvää, että mikäli ei koskaan ole kuullut painonsiirrosta saatikka ymmärtänyt sitä, on mielipide joko sitä vastaan tai ainakin asiaa lähestytään pelokkaan jännittyneesti. Olen muuten vetänyt treenimuotoisen pikakurssin, jossa yksi nostaja kapinoi koko olemassaoloani niin paljon, että ehdottomasti halusi nostaa niinkuin aina ennenkin, riippumatta siitä olisiko parilla tekniikkamuutoksella ollut pieni mahdollisuus nostomukavuuden parantamiseen. Se on ookoo. Arvostan sinnikkyyttä pitää omasta iluusiostaan kiinni.

Oikein ja väärin- ajatteluun vaikuttaa myös onko nostanut  vuodesta toiseen amatöörisarjassa keräten mitaleita vauvasta vaariin vai onko saanut täyden ajan edes kerran mestaruussarjan tempauksessa.

Ajattelutavassa on myös eroa minkä verran on ohjannut tai valmentanut eritasoisia tempaajia. Tosin kokemuskaan ei välttämättä ajattelussa tai etenkään valmentamisessa riitä: jokaikinen nostaja on omanlaisensa ja itse valmentajana koen olevani aina uuden asian edessä mitä tulee siihen kuinka nostaja osaa hahmottaa omaan kehoaan, millä tavalla oppii mitään, mitkä hänen resurssinsa yleensäkään on urheilijana kehittyä ja sata muuta asiaa.

Jos riittävästi alkaa miettimään mikä on oikein tai väärin niin voi olla varma, että menee omassa kehittymisessään metsään (tosin sinnehän kehoitetaan nykyään ihmisiä menemään). Varsinkin jos vielä miettii, että onko se oikein vai väärin myös muiden mielestä.

On olemassa hyvää nostamista ja huonoa nostamista.

Hyvällä nostamisella tulee lähes poikkeuksetta tuloksia jos kaikki muutkin osa-alueet ovat kunnossa ja ennenkaikkea se mikä on ehdottomasti tärkeintä: urheilija pysyy terveenä.

Huonolla nostamisella voi tulla tuloksia, todennäköisesti menettää terveyttä, ja nostovuodet saattavat jäädä vähiin, jota tosin saattaa siirtää hyvä fyysinen kunto.

Vastaus valmennettavalleni oli tässä.

Ja kyllä, ero tempauksessa on yksilöllinen. Usain Bolt ja Justin Gatlin juoksevat molemmat juuri niinkuin fysiikan lakien mukaan ihmisen kannattaa juosta, jotta pääsee mahdollisimman kovaa. Kun näiden urheilijoiden juoksutekniikkaa tarkastelee lähemmin niin se on täysin erilaista, lähtien jo jalan kosketuskulmasta alustaan. Jos he tekisivät tekniikkavaihtarit niin molemmat häviäisivät suomalaisille sprinttereillekin. Itseasiassa tekniikkavaihtari ei olisi välttämättä edes mahdollista sillä he ovat myös täysin erimallisia keholtaan. 

Tsekkaa tempauksesta laatimani lajianalyysi jos kiinnostaa laajentaa ajattelutapaa. Kannattaa lukea myös muiden lajien lajianalyysejä. Huomaa pian ettei voikaan sanoa jonkin asian olevan oikein tai väärin. Ja mikä parasta, lopettaa sen pohtimisen ja keskittyy siihen miten omaa otettaan voisi parantaa.