Koti löytyi Pirkanmaalta

Samoin kuin uusi työ. Uusi vanha työ. Palasin rikoskonstaapelin hommiin. Eipä tätäkään olisi arvannut tapahtuvan kun yli neljä vuotta sitten sanoin poliisiorganisaatiolle näkemiin. Ellen jopa hyvästi. Naituani itseni poliisisukuun oli tämä siirto ilmeisesti vain ajan kysymys. Oli siis aika kaivaa koiranpennun syömä badge varaston laatikosta.

Loppuvuodesta 2020 löysimme puolison kautta talon maalta, vähän vahingossa. Kaupat tehtiin nopealla aikataululla ja muuttamaan pääsimme jouluksi. Aivan mahtavaa. Peltoa, vettä, metsää ja metsäneläimiä ympärillä. En voisi parempaa asuinpaikkaa ajatella. Koira tykkää, ihmiset tykkää. Niin auvoista tämä on että itikatkaan eivät liiemmin nosta verenpainetta. Vielä.

Uuden kotiutumisen kanssa samaan aikaan edellisessä työssä alkoi vuoden lopussa melko kovat tohinat ja sitä jatkui kevääseen asti. Aloin väsymään. Ylitöitä, tauottomia työpäiviä ja etätyö puolen vuoden ajan. Oli pohdittava jälleen minkä verran on valmis laittamaan itsestään likoon. Totesin etten ole riittävän motivoitunut ja siksi paluu vanhaan oli helppo päätös.

Koska elämä on ollut melko tiivistä viimeisen puoli vuotta niin urheilu on jäänyt. Treeniä ei ole jaksanut ajatellakaan ja satunnaiset lenkit koiran kanssa jäivät viimeistään kun ensimmäiset helteet tulivat (vihaan kuumuutta). Luovuin tavoitteestani osallistua syksyn 2021 SM-kisoihin sillä ei ole mitään mahdollisuutta saada nostokuntoa, saatikka muutakaan kuntoa.

Olemme seuran kanssa mukana 2022 SM-viikon järjestamisestä kahvakuulan osalta ja voi olla, että jos kevään SM- kisat jäävät myös nostamatta niin ensi kesänä saatan astua kisalavalle. Tai istua katsomossa.

Hyvä tunne on siitä, ettei ole pakko tehdä kisatreeniä vaan voin päättää milloin kisaan jos kisaan. Tavoite 150 toistoa 24 kilolla on toki vielä. Katsotaan nyt millä tavoin sitä alkaa lähestyä kun ensi keväänä tulee 50 vuotta mittariin!

Mitä voi tehdä kun ei voikaan paahtaa täysillä?

Urheilijalle treenitauko voi olla synkkää aikaa. Mielessä leiskuaa lannistava tunne: tässäkö tää oli? Valmentajana olen huomannut, että jo parin päivän ennalta suunnittelematon lepo saa urheilijan ämpyilemään eikä kehotukset “mene vaikka leffaan kun kerrankin on vapaata” juurikaan auta. 

Oheiset ajatukset ovat toivottavasti vinkkinä urheilijalle mutta myös pohdittu valmentajan näkökulmasta.

  1. Hyväksyminen

Vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Joka ei niitä kohtaa, elänee pumpulissa. Tai tynnyrissä. Kun polvi menee rikki tai päässä vinkkaa vähän enemmän kuin normaalisti (?) niin jatkon kannalta ei ole yhdentekevää miten tilanteeseen asennoituu. 

Muistan hyvän esimerkin valmentajaopintojen luennolta: jos ulkona sataa niin auttaako ikkunasta huutaminen sateen loppumiseen?

Saattaa toki omaan oloon auttaa hetkellisesti, joten mene toki metsään huutamaan jos siltä tuntuu!

Ei kuitenkaan riitä, että itse hyväksyy. Myös perheen pitää hyväksyä. Lähipiiri on todennäköisesti jo tottunut siihen, että urheilusi vie aikaa. Tai että olet paikalla mutta et läsnä kun tärkeät kisat on tulossa. Selvää on, että perheelle on taas yksi rasti nieltävänä siinä mikäli kiukuttelet kotona kun et voi mennä salille tai lenkille. Puhukaa yhdessä auki mitä hyväksyminen kellekin tarkoittaa. 

  1. Tavoitteen uudelleen asettaminen – ja sen hyväksyminen

Mieti millä tavoin tilanne vaikuttaa tuleviin tavoitteisiin. Onko esim. vamman suuruus niin iso, että pitää asettaa täysin uudet tavoitteet, jotta ylipäätään jää tavoiteltavaa? Kun olet jo edes osittain hyväksynyt vaikkapa treenitauon, on heti positiivisempi tunne alkaa miettimään mitä puolen vuoden päästä tapahtuu. Tämä pohdinta tukee myös fyysistä kuntoutumista. Voi jättää taakseen sen, että nurin menin, jalka on poikki ja se siitä. Tieto siitä, että tähtää tiettyyn kisaan tai takakyykkyyn tiettynä päivänä, rauhoittaa. Voimat voi valjastaa tulevaan. 

Pyydä keskusteluapua siinä vaiheessa jos tuntuu, että on ylitsepääsemätöntä unohtaa kuluvan vuoden MM- kisat ja tähdätä vasta seuraaviin. Muuten et pääse potentiaalisen kuntoutumisen vauhtiin. 

  1. Rauhoittuminen

Itkupotkuraivareilla on paikkansa mutta niiden jälkeen on syytä rauhoittua. Ei siis raivareita joka päivä. Kerran viikossa on ok. Ja sitten ne jäävätkin jo pois. Jos olet jo hyväksynyt että kuntoutuminen muutti asioita niin rauhoittuminen tulee itsestään. Alkaa tulla tunne, että kohta näytän kaikille! Jos olet saanut hyvän apujoukon ympärillesi, se vielä vahvistaa tunnetta: olen loukkaantumisesta huolimatta vahva ja etenen päivä kerrallaan kohti uutta tavoitetta, varmasti ja rauhassa. 

  1. Laadi päiväsuunnitelma

Olet treenien osalta tehnyt tiettyä päivärutiinia viikon mittaan jo muutenkin. Tilanne saattaa muuttua nyt hieman. Jos olet kotona päivät pitkät ja ehkä vielä pohdit ettet “saa tehdä enää ikinä mitään” niin kellota ainakin aamupäivä. Päätä, että lähdet kenkkaamaan kyynärsauvojen kanssa klo 10 ja tulet sisälle vasta puolen tunnin päästä. Oli ulkoilu sitten haahuilua tai rauhallista kävelyopettelua. Tai laita herätys soimaan varttia aikaisemmin ja meditoi ennen töihinlähtöä viiden minuutin ajan. Tai tee tämä töiden jälkeen. 

Olet melko varmasti saanut jumppaohjeet, noudata niitä orjallisesti. Nilkan kuntoutustreenien kohdalla ei kuunnella kehoa, jotta tarvitseeko sittenkin lepopäivän. Fyysiset kuntoutusjumpat tehdään sillä käsi nousee vaikka itkettäisikin.

Syö säännöllisesti ja syö hyvin, jotta kehosi saa sen mitä tarvitsee parantuakseen. 

  1. Jälkipuinti valmentajan kanssa

Miksi näin kävi? Mitä teimme koska nyt olemme tässä tilanteessa? Puhukaa ja puhukaa. Urheilijan vastuulla on kertoa kun treeni sattuu tai kipu ei mene levolla pois. Valmentaja ei voi tietää kaikkea mitä urheilijan päässä tapahtuu vaikka aavistuksia saattaa ollakin. Mutta ne voivat olla vääriä. Valmentaja on saattanut tulkita, että kipu on lievää, kotiasiat on kunnossa tai työt jatkuvat. Voi olla, ettet ole koskaan oikeasti ilmaissut tunteitasi saatikka puhunut niistä. Jotta kehityt urheilijana, ja ennen kaikkea ihmisenä, nyt pitää opetella. Jos koet ettei valmentajan kanssa heti uskalla niin puhu ensin vaikka puolisolle ja pyydä häneltä rohkaisua. 

Käykää läpi mitä on tapahtunut ja miten tavoitteet asetetaan uudelleen. Tai jos näkemykset tapahtuneesta ja tulevasta poikkeavat liian paljon, antakaa toisillenne mahdollisuus yhteistyön loppumiseen. Käsittelemättömät asiat tulevat aina vastaan. Ennemmin tai myöhemmin ja mitä kummallisimmissa yhteyksissä. 

  1. Malta 

Tanja Poutiainen-Rinne kertoi eräässä  haastattelussa omasta Comeback Centeristään ja sanoi suunilleen näillä sanoilla, että “älä tule takaisin pian, tule vahvana.”.

Kuntoutusjumpat tehdään mutta ei muuta ennenkuin saat siihen luvan. Ei ole tarkoitus, että palaudut seuraavaksi ylikunnosta. Kuka tahansa voi hyppiä toisella jalalla kun toinen on kipsissä. Miksi tekisit niin? Ehkä siksi ettet ole hyväksynyt tilannettasi? 

Tietenkin on tarpeen treenata niitä asioita kehossa mitä pystyy. Kohtuudella. Ja tosiaan niin, että valmentajasikin sen tietää ja sitten kun esim. ortopediltä on saatu lupa. Kuntoutuminen on kokonaisvaltainen asia ihmisessä. Kunnioita sitä!

Voi myös olla, että paikat eivät ole kestäneet koska olet ollut alipalautuneena. Ehkä jo pidempään. Tämänkin vuoksi teidän pitää valmentajan kanssa puhua asiat halki. Jos valmentajaa ei ole niin pyydä ulkopuolista, mielellään ammattilaista, katsomaan millaista harjoittelua olet tehnyt. Tarkastelkaa sitä kriittisesti. Jos harjoituspäiväkirjaa ei ole niin mieti miten paljon olet levännyt. Jos treenisuunnitelmaa ei ole ollutkaan niin hanki hyvä ihminen joku joka sen sinulle tekee. Ammattilainen.

Jotta kehityt, sinun pitää levätä. Jos et lepää, heität hukkaan kaiken työn. Sekä omasi että valmentajasi. 

  1. Opettele jotain uutta

Onko jokin mikä on aina kiinnostanut muttei ole ollut aikaa? Jos sitä nyt on kun olet treenitauolla tai päiviin on tullut muutoksia niin käytä tämä tilanne hyödyksi. Maltilla! Urheilun ulkopuolinen ajattelu on hyväksi. Ei kannata elää pelkälle urheilulle. Kaikki se mitä siihen tuot muualta, todennäköisesti vahvistaa sinua juuri urheilijana. Lukeminen ainakin kannattaa aina!

  1. Nauti. Anna aikaa. 

Kyllä. Kuntoutumisesta voi nauttia. Omalla kohdallani kuntoutuminen lonkan tekonivelleikkauksesta on ollut mitä parhainta aikaa. Kehoon ja sen toimintaan tutustuminen ei tee huonoa kellekään. On todella mielenkiintoista huomata miten lihakset oppivat jälleen toimimaan ja yllätysparantumisia tulee yllättäenkin. Huomasin muun muassa kerran, että voin nostaa selinmakuulla jalkoja suorina ylös ja laskea alas. Noin vaan. Ihan niinkuin ihmisen kuuluukin. Kun vielä kerrot huomioitasi valmentajallesi ja keulit perheellesi ja ystävillesi, olet ottanut ison harppauksen kohti parantumista. Onnistumisten jakaminen tuo voittamatonta tunnetta.

Nauti siitä, että kehosi tervehtyy. Mielesi kohenee. Opit tekemään asioita, jotka eivät olleet mahdollisia vielä äsken. Et ehkä kuukausi sitten jaksanut vielä nousta sängystä ylös mutta nyt haluat tehdä sen. Tunnista, kun et vielä halua ottaa hyppyaskelta mutta kun haluat niin tee se riemulla. Sillä silloin olet saanut suurimmalta opettajaltasi luvan – omalta keholtasi. 

Hurja kuntoutumistahti. Kaikesta.

Kuten alkuvuodesta kerroin, olen kuntoutunut lonkan tekonivelleikkauksesta nyt jo yli vuoden. Apunani on ollut valmentaja Salla Ihalainen, jonka kanssa olemme luoneet pohjaa, jotta vuonna 2021 voisin kilpailla jälleen.

Kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Olen ollut onnekas. Mutta sitä ennen piti käydä syvemmän rannan puolella.

Jäin pari vuotta sitten lajin parista tauolle. Olin erittäin väsynyt eikä edes suuresti rakastamani valmentaminen Rautapuumien parissa saanut enää pidettyä mielialaani yllä. Kovien lonkkakipujen vuoksi elämänlaatuni oli huonoa. Nukkuminen, palautuminen, niitä ei oikeastaan enää ollut. Olin turtunut treenaamiseen ja salilta pois konttaamiseen.

Kun puolisoni heräsi eräänä yönä itkeskelyyni, tajusin itsekin, että en voinut hyvin. Sairaslomani alkoi muutaman tunnin päästä tuosta hetkestä työterveyslääkärin vastaanotolla. Pääsin lepäämään ja käynnit työpsykologin luona alkoivat avaamaan tilannettani. Samoihin aikoihin varmistui lonkkaleikkaukseen pääsy.

Tunnelin päässä olikin yhtäkkiä todella kirkas valo. Lähdin sitä kohti kädet ojossa sillä tunsin, että viimein jotain konkreettista apua tulee järjestymään.

Nyt ja tässä tunnen kiitollisuutta siitä, että uskalsin taipua masennuksen edessä, joka oli vuosien aikana sisälleni kerääntynyt musta möykky. Se sai kasvaa rauhassa kaikelta muulta piilossa. Tarvittiin vain oikea hetki kaikille palikoille asettua kohdalleen ja paraneminen saattoi alkaa.

En avaa tuntojani tämän enempää sairastumiseni osalta. Sitä olen käsitellyt paljon.

Kerron sen sijaan miltä tuntuu kun saa vuosien jälkeen tehtyä sadan kilon maastavetoa sarjana. No ei siihen ole sanoja. Kuten ei siihenkään, että marraskuun Lift me Cupissa nostin 16 kilolla 10 minuuttia. Kevyesti. Entä kuinka kuvailisin sitä, että pääsen kyykkyyn (no en sentään Ihan alas asti sentään)? 60 kilolla. Sarjana. Ja sieltä vielä ylöskin. Tai miltä tuntuu kävellä tunnin lenkki? .. viime aikoina olen villiintynyt ja hölkännyt 5 minuuttia.

Työfysioterapeutti kävi viime viikolla tsekkaamassa työergonomiaani ja muistutti siitä, että vuosi leikkauksesta on todella lyhyt aika. Se on totta, pieni ja keskimmäinen pakaralihas irrotettiin osittain, jotta tekonivel saatiin paikoilleen. Vaikka pystyn treenaamaan todella hyvin huomaan, että keho on ihmeissään. Olin niin monta vuotta väärässä asennossa, jota tietyt kahvakuulaurheilun nostomuodot eivät mitenkään auttaneet, että menee tovi ennenkuin hermotus ja lihakset löytävät jälleen toisensa.

Mutta jotta toistaisin itseäni vielä lisää niin onhan tämä nyt mahdottoman hienoa!

 

 

Eka kisasetti uuden lonkan kanssa!

Aika mahtavaa! Tein 10 minuutin tempauksen helmikuun Lift Me cupissa 10 kilon kuulalla ja toistoja kertyi 149 kappaletta.

2,5 kk oli kulunut leikkauksesta ja yli vuosi siitä kun jäin treenitauolle. Ainoastaan kun leikkauspäivä varmistui niin otin parin kuukauden voimabuustin. On auttanut hurjan paljon kuntoutumisessa kun persiissä on ollut voimaa, joten kipulääkkeillä treenaaminen oli poikkeuksellisesti hyvä juttu. Mitäpä sitä niveltä enää tarvitsi säästellä.

Kotiuduttuani pysyin salilta poissa 2 kuukautta, sen ajan opettelin kävelemään ja tein jumppaa kotona. Nyt kehoa saa taas rasittaa painoilla.

Kenen jalat?

Vaikka lonkkakivut jäivät leikkaussaliin niin kipuja on ollut kun olen yrittänyt hahmottaa miten jalat toimivat. Ensin leikkauspuolen etureisi kramppaili joka kävelyreissun jälkeen. Nyt on vuorossa vasen polvi ja takareisi. Monen vuoden kenkkaus on jättänyt jälkensä ja nyt pitää vaan olla pitkämielinen sen suhteen, että jossain vaiheessa raajat tekee taas asioita oikein. Palasin lyhennetyille työpäiville, jotka ovat auttaneet kuntoutumisessa todella paljon.

Tempauksessa ei sattunut mihinkään. Oikea jalka ei enää karannut pihtiasentoon heiluria tehdessä ja huomasin jo kevyellä kuulalla, että tekniikka oli paljon parempi. Jännitti ennen testiä tosi paljon ja huomaan, että pitää oppia luottamaan siihen, että nyt jalka kantaa eikä viiltävää kipua enää voi tulla yhtäkkiä.

En oikeen vieläkään ymmärrä tätä. Eikä ole sanoja kertomaan tunnetta, itkettää ja naurattaa vuoronperään.

Mitä nyt tapahtuu?

Jo ennen leikkausta olin yhteydessä juuri ammattivalmentajaksi valmistuneeseen Salla-Maria Ihalaiseen ja esitin suunnitelmaa siitä, miten olisin halukas tekemään taas kisatreeniä jos kaikki menee hyvin. Jätimme asian avoimeksi syksyllä. Kuntoutuminen on sujunut sen verran hyvin, että nyt alan tekemään säännöllistä treeniä ja edetään pikkuhiljaa isompiin kuuliin. Pitkä tauko kaikesta kahvakuulaan liittyvästä on tehnyt niin kropalle kuin mielellekin todella hyvää. Olen tavallaan ollut alipalautuneessa tilassa monta vuotta koska palautuminen on ollut lähinnä kivun hoitoa ja henkistä taistelua.

Tunnen itseni levänneeksi, motivoituneeksi, vahvaksi ja Terveeksi!

Entä kuinkas kävikään syksyllä ennen leikkausta?

Menin naimisiin. Kaikkea sitä voi sairaslomalla tapahtua. Olkaapa varovaisia siellä!

 

 

 

 

Mitä mitä, missäs nyt mennään?

Laitan muitten urheilut itsessäni tauolle.

Samalla on syytä ottaa myös välimatkaa kahvakuulaurheiluun. Seuratoimintaan, lajitoimintaan, kaikkeen mikä liittyy lajiin.

Paitsi ehkä omaan treeniin.

Syksyn mittaan tuntemus konkretisoitui – väsymys somekanavien paskojen nostovideoiden myötä jäi vellomaan yhä enemmän omaan päähän. Havahtuminen siihen, että mitä tässä lajissa on oikeasti tapahtunut kaikkien vuosien aikana ja missä ollaan nyt. Ristiriidassa siihen, että oma valmennustyö on todella nautittavaa ja asia mitä mieluiten tekisin työkseni mkäli se olisi mahdollista.

Kun tulee tunne siitä, että elää samoja hetkiä ja nettikeskusteluja yhtä uudelleen ja uudelleen, kykenemättä kuitenkaan vaikuttamaan näihin tilanteisiin, on syytä kääntää katse asioihin, joihin voi vaikuttaa. Ihmisen pitää tehdä asioita, joista saa enemmän iloa kuin jotain mikä vetää otsaa kurttuun. Vaikka se ilo olisi kovankin työn takia.

Mahtavinta on se, että koska en ole päässyt katkeroitumaan, niin voin jättää täysin avoimeksi sen mitä tulevaisuudessa kahvakuulaurheilun parissa haluan tehdä ja millä intensiteetillä. Ei ole ovia mitä tarvitsee paiskoa tai vaihtaa askelia kävelyllä kadun toiselle puolelle. Voin myös päättää haluanko itse urheilla tai haluanko mitään urheilua elämääni. Riittääkö valtamedian urheilulähetykset tyydyttämään kilpailuvietin mikä kytee mummoksi asti vai alanko treenata itse kun siihen viimein on kunnolla aikaa?

Tajusin nimittäin, että olen lähes koko oman kahvakuulaurheilutoiminnan ajan miettinyt joka viikko jollekin nostajalle ohjelmaa. Joka viikko. Kuutisen vuotta kai? Yhdestä kymmeneen kuntoilijaa tai urheilijaa on pörrännyt elämässäni yötä päivää. En ole pitänyt lomaa. Tai jos olen pitänyt, en kuitenkaan muista että olisin, niin olen silti miettinyt kuinka seuraavat pari vuotta kukakin valmennettava tekee missäkin vaiheessa.

Tämä kaikki on ihanaa. Ehdottomasti ihanaa.

Mutta myös uuvuttavaa.

Ja nyt jo kaipaan sitä.

Matka omaan itseen jatkuu ikuisesti jos niin haluaa. Todellakin haluan. Toivottavasti tekin haluatte ja teette valintoja elämässänne sen mukaan.

Vuosi 2019 olkoon kaikille hieno. Minulla se alkaa kuvan tyypin kanssa.

MB WtF alias Wanda

 

 

Valmentajuuden pohdintatuokio

Löysin nappaamani kuvan Marko Malvelan kolumnista Valmentaja-lehdestä kun mietin, että miten löytäisin valmentajana työkaluja illalla kun pitää miettiä yhdessä urheilijan kanssa noston hengitysrytmiä.

Valmentaminen olisi hirveän helppoa jos kaikki se mitä sanon menisi urheilijan tajuntaan heti ja alkaisi toimia käytännössä samantien. On kuitenkin asioita, joita huomaan toistavani jo toista vuotta. Moniakin asioita.

Joka ikinen viikko mietin: millä tavoin kommunikointiani urheilijan kanssa tulisi parantaa, jotta oppiminen tapahtuisi nopeammin? Tai ei ehkä nopeammin vaan helpommin. Tai no, ei  kai sen helppoakaan tarvitse olla.

En voi nopeuttaa kenenkään oppimistahtia tai vastaanottokykyä. Eikä niin pidä tehdäkään. Silti ajoittain, eli viikoittain, tuntuu, että en enää löydä tapoja kertoa jostain valmennuksellisesta asiasta ja jään pohtimaan, voisiko myös urheilija omalta osaltaan parantaa kommunikointiaan valmentajansa kanssa? Tai itsensä kanssa?

Oman nostotekniikkani sisäistäminen on vienyt pitkään ja se on ollut vaikeaa kun samalla on pitänyt oppia pois vanhoja tapoja. Näin on monella muullakin. Myös omilla urheilijoillani. Omat kokemukset valmentamisessa auttaa. Pystyn paremmin ymmärtämään urheilijan turhautumista ja kasvattamaan omaa pinnaani siinä vaiheessa kun sadannen kerran sanon, että videolla ei näy painonsiirtoa ja sen takia ote ei kestä.

Valmentajuuteni parhaana puolena pidän rehellisyyttäni. Kukaan ei kehity tosiasioiden sievistelyllä tai liian lempeässä ”ihan hyvin sä nostat”- meiningissä. Valmennettavani tietävät tämän ja luulen, että sitten kun aiheesta sanon, että hyvin meni, niin he ottavat sen suurella ilolla vastaan koska tietävät, että puhun totta. Siinä se kehitys tapahtuu. Oivalluksessa ja hyvässä olossa.

Vähän niinkuin silloin kun saa hyvää ruokaa.

Suurin osa nostajistani osaisi valmentaa itseään. Joko kokonaan tai enemmän tässä hetkessä. Kaikki osaisivat tehdä itselleen lajitreeniä ja ajoittaa nostokuntoaan tärkeisiin kisoihin.

Mihin minua lopulta tarvitaan ja kuka sen määrittää, minä vai urheilija? Riittäisikö, että välillä tulee soitto urheilijalta, joka toivoo tekniikkaprobleemaan vastausta?

Olen jatkanut monesti ihmissuhteesta omaan suuntaan. Monesti myös jäänyt miettimään kun toinen on lähtenyt ensin ja ymmärtänyt vasta hetken päästä, että niin pitkikin. Valmennussuhteen ei ole tarkoitus kestää vuosia kuten joidenkin muiden ihmissuhteiden ehkä on. Sen pitää loppua. Muuten asiat alkavat toistamaan itseään.

Niinkuin se lähiökampaamon permanentti haalistuneiden shampoomainosten takana.

Kuinka tekisin itseni tarpeettomaksi? Haluaisin olla tarpeeton. Katsoa sivusta kun urheilija löytää itsensä. Ja sen jälkeen ylittää itsensä.

 

 

 

 

Kahvakuulaurheilu: työntö, osa 1

Rykästiin Jonnan kanssa salilla video kasaan. Yhdellä otolla ja tiukasti luonnenäytellen.

Koska asiaa on vielä monen minuutin verran enemmän niin työnnöstä tulee toinen osa jossain vaiheessa. Tai miten monta on tullakseen. Tässä mitä lennosta tuli mieleen.

 

 

Rautapuuman elämää

Tiedoksi!

Pidimme eilen Tampereella Suomen kahvakuulahistorian ajalta hienoimmat kansalliset kisat mitä koskaan on pidetty. Tätä mieltä olen ollut koko kisojen järjestelyjen ajan kun keväällä homma lyötiin lukkoon. Mutta niin oli moni muukin kisapaikalla vieraillut nostaja ja katsoja. Samaa mieltä on myös kisojen puitteita luomassa ollut, lähemmäs kahdenkymmenen ihmisen porukka.

Hienoimmat siksi, että uutta oli luomassa väkeä eri kahvakuulaseuroista sekä lajin ulkopuolelta. Kaikki yhteen hiileen puhaltaen.

Priceless koska en keksi äkkiä suomenkielistä sanaa tätä kuvaamaan.

Tämä postaus on täysin vallatonta kehumista. Ihan surutta hehkutan myös omia valmennettaviani.

Kahdelle naiselle yhteensä 3 Suomenennätystä. Taija ja Minna S nostavat molemmat naisille isoja kahvakuulia ja hitaasti etenevä, johdonmukainen treeni ja ihmisen elämän kokonaishuomiointi alkaa viimein tuottaa tulosta. Naiset ovat fyysisesti kovassa kunnossa ja mikä tärkeintä, he ovat terveitä.

Koen, että suhteeni kaikkiin valmennettaviin on niin hyvä ja avoin, että ovella kolkuttavaan alipalautumiseen pystyy reagoimaan heti. Elämässä on ihan jäätävän paljon kaikkea mikä vaikuttaa urheilussa kehittymiseen. Yhden valmennettavan laitoin treenitauolle toukokuussa. Kesäkuussa hän jo huomasi itse, että tarvitsee lepoa vielä lisää. Muutama viikko elokuun lopussa ennen Powerpuumaa alettiin pohtimaan, että joko olisi taas urheilun aika.

Kesälomalainen nosti kahdessa nostomuodossa omat ennätyksensä. Hän näytti taas ihmiseltä hyvän ruuan ja levon ansiosta. Ja ennenkaikkea, silmissä oli kirkkautta. Upeaa Minna K, että olet taas olemassa.

Iäkkäämpi urheilija joutuu kohtaamaan täysin toisenlaisia haasteita elämässään kuin kolmekymppinen. Rautapuumissa puuman varsinaista määritelmää pitää yllä Leena, “Rautamummo” googlen mukaan. Leenan tempauspäivä oli kaukana siitä Leenasta, joka lavalla yleensä nähdään mutta syykin on selvä. Kun lähipiirisssä on oikeasti kyse elämästä tai kuolemasta niin silloin on ihan sama mikä on 16 kilon kansallisten kisojen tempaustulos. Leena antoi isomman panoksensa kisajärjestelyissä fyysisen vahvuutensa ja maalaisjärkensä ansiosta kuin lavalla ja se on erittäin ok. Nyt on huilin aika.

Helin kanssa juuri puhuin puhelimessa ja kyllä ei kaikki opittu taas unohtui lavalla. Mutta mitä sitten? Voittaja on silti nostopöksyissä (oliko muuten ne Rautapuumien nostospandexitkin tyylikkäimmät ikinä!) olemassa ja valmentajan nyt vaan kuuluu jauhaa samoja asioita niin kauan, että ne menevät perille. Helin “tapauksessa” kaikki menee niinkuin tempausta opetellessa aina – äsken osasin, nyt en. Uusi oma ennätys ja etukäteen päätetty minimiaika lavalla, joten käteen jäi juuri se mitä pitikin.

En muista monennenko kerran itkuhanat aukesivat mutta Sannan halauksessa niin taas kävi. Sanna nosti kahvakuulaa kisoissa ehkä viimeistä kertaa ikinä. Se jää nähtäväksi. Vahvinlajien tosissaan treenaaminen on jo alkanut enkä malta odottaa mitä ensi kesä tuo Sannan kohdalla tullessaan. Sanna jos kuka on hyvä esimerkki siitä, että ihan täysin urheilusta mitään tietämätön ihminen voi silti menestyä kun vaan löytää oman juttunsa. Sannan matka on muuttunut niin rajusti monen asian suhteen pienen ajan sisällä, että on ylipäätään ihme, että pää on jotenkin pysynyt kasassa.

Onneksi Rautapuumuus pysyy aina vaikka laji vaihtuisikin.

On asioita, joille emme voi mitään. Jos pumppu lakkaa lyömästä tai poikaystävä jättää niin niin se vaan menee. Mitään ei myöskään voi nopeuttaa: ei henkisten haasteiden peittoamista, ei fyysisten. Ei sitä miten nopeasti keho kehittyy tai mieli paranee. Kehon vamma tarvitsee oman aikansa, jotta on taas valmis ottamaan rasituksen vastaan ja henkinen olotila kyllä kertoo sen ajankohdan mikäli sitä tarinaa haluaa kuunnella. Joskus henkinen taakka on niin suuri ettei sitä voi enää unohtaa. Pitää silti löytää keino elää sen kanssa.

Voimme joko sössiä kaiken jo tehdyn työn tai kohdata vaikeudet niin, että ne alkavat kääntyä voitoksi. Silloin järjen käyttö on ainoa vaihtoehto sillä tunteet on tulleet peliin jo aikoja sitten.

Rautapuumat on kaikkea edellämainittua.

Elämänhimoa, kaikkea muutakin himoa, isoja tunteita ja suuria peliliikkeitä oikeissa paikoissa. Nostamisen ja urheilun iloa. Toisen pyyteetöntä kannustamista ja kantamista kun toinen ei jaksa. Nostolavojen rakentelua, no pitää itteäänkin tässä tuoda esille, tulostaulujen kuskaamista korvauksetta ja kahvin keittoa. Yksi kiintiömies, joka parantaa nostoennätystään joka kerta ja härskit jutut. Mitä muuta ihminen harrastukseltaan voi toivoa?

Jos mitenkään tulee mieleen, että haluat olla osana tätä porukkaa niin ota yhteyttä. Katsotaan tavoite, saat ammattivalmennusta millaista et muualta saa, opit nostamaan, opit urheilijaelämää, opit olemaan ihmisiksi.

******


Powerpuuman valokuvaaja Ari Kovalainen oli niin liekeissä kisapaikalla, että saan taas helpottavan syyn olla etsimättä yhtään kuvantekelettä omasta varastosta. Postaan kisakuvat erikseen, jotta ne saavat ansaitsemansa paikan (vaikkei mun blogi olekaan just se paikka).

Eripainoisia asioita

Kantaessani alkuviikosta koiranpentuani Railia eutanasian jälkeen eläinlääkäriaseman pakastimeen tajusin, että se miltä paino tuntuu riippuu siitä mitä kantaa vaikka paino olisikin sama.

Raili painoi sylissäni 24 kiloa.

Naisten mestaruussarjan kahvakuula painaa 24 kiloa.

Loppuviikosta päätin pitkittyneen juhannustauon jälkeen ilmottautua kansalliseen kahvakuulaurheilukilpailuun Powerpuumaan.

Vain tietääkseni miltä 24 kilon paino tuolloin tuntuu.

 

Ei se aina nukkunut. Kuva: Eija Haarala

 

 

Marjo

Marjo on Lahest ja monitoiminainen urheilukilpailujen järjestämisessä. Hänellä on vastuu Powerpuuma2018 sujuvuudesta ja sen hänelle suomme sillä meriittinä on mm. Hiihdon MM-kilpailujen palkintojenjaon järkkääminen tässä joku hetki sitten.

Marjo on Lahden Gentain ja Lahden Atomin naisia.

Ohessa hän ihan itse kertoo miltä nyt tuntuu:

“Lokakuun alussa alkoi taipaleeni Rautapuumana eli Kirsin valmennettavana. Takana oli juuri paniikilla roiskittu ensimmäinen tempauskisa 40 toistoa 20kg kuulalla ja tajuaminen, ettei oma osaaminen riitä eteenpäin menemiseen. 10 kuukautta takana ja mitä matkan varrella on opittu? Tekniikka, itsetuntemusta ja asennetta!

Tempaustulos riippuu kyvystä säästää otetta ja tekniikka mahdollistaa otteen säästön. Tekniikan rakentuminen on yhteispeliä. Valmentajan ohjeiden ja nostajan oman pohdinnan tuloksen löytyy ne itselle sopivimmat mielikuvat ja tekemisen mallit, jolla oman kropan saa parhaiten toimimaan. Fysiikan lakeja toki ei kumoa paraskaan “musta tuntuu”, eli kuula ylös ei ulos.

Valmentajalla ei ole painolastina nostajan “itsetuntemusta”, joka sanoo että enhän minä nyt voi mitenkään tempaista 24kg SM-kisoissa. On treenejä jolloin ei oikeasti lähde, mutta useammin kyseessä on oma kuvitelma siitä ettei pysty. Nosto kerrallaan on päästy rankkojenkin treenien loppuun ja nöyrrytty siihen että valmentajalla on ollut oikeampi näkemys kyvyistä kuin itsellä.

Suurin opettelu on ollut asenteessa. On harjoiteltu kehtaamista nousta kisalavalle muiden silmien eteen ja unohdettu arkailu pacen kanssa. On opeteltu, että turhautuminen ei vie tekemistä eteenpäin ja lähtemään kotiin salilta kun ei kulje.  Ja ennenkaikkea yritetty saada pää tilaan, jossa (kuten Ivan sanoi) take and just lift!

Takana on ensimmäiset punaiset tempaukset, eli muutaman toiston harjoitussetit 26kg ja tukena aivan rautainen joukkue, suurkiitos puumatiimille! Oma matka kahvakuulaurheilijana on alussa ja paljon on opittavaa ja pohdittavaa. Kestävyysominaisuudet.. voima… varmasti näitä. Minulle kahvakuula on kuitenkin ensisijaisesti sietämislaji ja sietäminen on päästä kiinni.”