Valmentajuuden pohdintatuokio

Löysin nappaamani kuvan Marko Malvelan kolumnista Valmentaja-lehdestä kun mietin, että miten löytäisin valmentajana työkaluja illalla kun pitää miettiä yhdessä urheilijan kanssa noston hengitysrytmiä.

Valmentaminen olisi hirveän helppoa jos kaikki se mitä sanon menisi urheilijan tajuntaan heti ja alkaisi toimia käytännössä samantien. On kuitenkin asioita, joita huomaan toistavani jo toista vuotta. Moniakin asioita.

Joka ikinen viikko mietin: millä tavoin kommunikointiani urheilijan kanssa tulisi parantaa, jotta oppiminen tapahtuisi nopeammin? Tai ei ehkä nopeammin vaan helpommin. Tai no, ei  kai sen helppoakaan tarvitse olla.

En voi nopeuttaa kenenkään oppimistahtia tai vastaanottokykyä. Eikä niin pidä tehdäkään. Silti ajoittain, eli viikoittain, tuntuu, että en enää löydä tapoja kertoa jostain valmennuksellisesta asiasta ja jään pohtimaan, voisiko myös urheilija omalta osaltaan parantaa kommunikointiaan valmentajansa kanssa? Tai itsensä kanssa?

Oman nostotekniikkani sisäistäminen on vienyt pitkään ja se on ollut vaikeaa kun samalla on pitänyt oppia pois vanhoja tapoja. Näin on monella muullakin. Myös omilla urheilijoillani. Omat kokemukset valmentamisessa auttaa. Pystyn paremmin ymmärtämään urheilijan turhautumista ja kasvattamaan omaa pinnaani siinä vaiheessa kun sadannen kerran sanon, että videolla ei näy painonsiirtoa ja sen takia ote ei kestä.

Valmentajuuteni parhaana puolena pidän rehellisyyttäni. Kukaan ei kehity tosiasioiden sievistelyllä tai liian lempeässä ”ihan hyvin sä nostat”- meiningissä. Valmennettavani tietävät tämän ja luulen, että sitten kun aiheesta sanon, että hyvin meni, niin he ottavat sen suurella ilolla vastaan koska tietävät, että puhun totta. Siinä se kehitys tapahtuu. Oivalluksessa ja hyvässä olossa.

Vähän niinkuin silloin kun saa hyvää ruokaa.

Suurin osa nostajistani osaisi valmentaa itseään. Joko kokonaan tai enemmän tässä hetkessä. Kaikki osaisivat tehdä itselleen lajitreeniä ja ajoittaa nostokuntoaan tärkeisiin kisoihin.

Mihin minua lopulta tarvitaan ja kuka sen määrittää, minä vai urheilija? Riittäisikö, että välillä tulee soitto urheilijalta, joka toivoo tekniikkaprobleemaan vastausta?

Olen jatkanut monesti ihmissuhteesta omaan suuntaan. Monesti myös jäänyt miettimään kun toinen on lähtenyt ensin ja ymmärtänyt vasta hetken päästä, että niin pitkikin. Valmennussuhteen ei ole tarkoitus kestää vuosia kuten joidenkin muiden ihmissuhteiden ehkä on. Sen pitää loppua. Muuten asiat alkavat toistamaan itseään.

Niinkuin se lähiökampaamon permanentti haalistuneiden shampoomainosten takana.

Kuinka tekisin itseni tarpeettomaksi? Haluaisin olla tarpeeton. Katsoa sivusta kun urheilija löytää itsensä. Ja sen jälkeen ylittää itsensä.