Kuten alkuvuodesta kerroin, olen kuntoutunut lonkan tekonivelleikkauksesta nyt jo yli vuoden. Apunani on ollut valmentaja Salla Ihalainen, jonka kanssa olemme luoneet pohjaa, jotta vuonna 2021 voisin kilpailla jälleen.
Kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Olen ollut onnekas. Mutta sitä ennen piti käydä syvemmän rannan puolella.
Jäin pari vuotta sitten lajin parista tauolle. Olin erittäin väsynyt eikä edes suuresti rakastamani valmentaminen Rautapuumien parissa saanut enää pidettyä mielialaani yllä. Kovien lonkkakipujen vuoksi elämänlaatuni oli huonoa. Nukkuminen, palautuminen, niitä ei oikeastaan enää ollut. Olin turtunut treenaamiseen ja salilta pois konttaamiseen.
Kun puolisoni heräsi eräänä yönä itkeskelyyni, tajusin itsekin, että en voinut hyvin. Sairaslomani alkoi muutaman tunnin päästä tuosta hetkestä työterveyslääkärin vastaanotolla. Pääsin lepäämään ja käynnit työpsykologin luona alkoivat avaamaan tilannettani. Samoihin aikoihin varmistui lonkkaleikkaukseen pääsy.
Tunnelin päässä olikin yhtäkkiä todella kirkas valo. Lähdin sitä kohti kädet ojossa sillä tunsin, että viimein jotain konkreettista apua tulee järjestymään.
Nyt ja tässä tunnen kiitollisuutta siitä, että uskalsin taipua masennuksen edessä, joka oli vuosien aikana sisälleni kerääntynyt musta möykky. Se sai kasvaa rauhassa kaikelta muulta piilossa. Tarvittiin vain oikea hetki kaikille palikoille asettua kohdalleen ja paraneminen saattoi alkaa.
En avaa tuntojani tämän enempää sairastumiseni osalta. Sitä olen käsitellyt paljon.
Kerron sen sijaan miltä tuntuu kun saa vuosien jälkeen tehtyä sadan kilon maastavetoa sarjana. No ei siihen ole sanoja. Kuten ei siihenkään, että marraskuun Lift me Cupissa nostin 16 kilolla 10 minuuttia. Kevyesti. Entä kuinka kuvailisin sitä, että pääsen kyykkyyn (no en sentään Ihan alas asti sentään)? 60 kilolla. Sarjana. Ja sieltä vielä ylöskin. Tai miltä tuntuu kävellä tunnin lenkki? .. viime aikoina olen villiintynyt ja hölkännyt 5 minuuttia.
Työfysioterapeutti kävi viime viikolla tsekkaamassa työergonomiaani ja muistutti siitä, että vuosi leikkauksesta on todella lyhyt aika. Se on totta, pieni ja keskimmäinen pakaralihas irrotettiin osittain, jotta tekonivel saatiin paikoilleen. Vaikka pystyn treenaamaan todella hyvin huomaan, että keho on ihmeissään. Olin niin monta vuotta väärässä asennossa, jota tietyt kahvakuulaurheilun nostomuodot eivät mitenkään auttaneet, että menee tovi ennenkuin hermotus ja lihakset löytävät jälleen toisensa.
Mutta jotta toistaisin itseäni vielä lisää niin onhan tämä nyt mahdottoman hienoa!
150 