Oikein vai väärin?

Valmennettavani kysymys: ”Se Rautapuuma Minnan tekniikka jäi miulle pyörimään päähän versus esim siun tekniikka. Niissä on hirveästi eroa miusta, mut onko molemmat oikein. Onko vaan yksilöllinen ero tms.?”

Kun puhutaan kahvakuulatempauksesta kilpailumielessä, jossa tavoitteena jokaisella on voitto, niin maaliinhan pääsee monella eri tavalla.

Jos me urheilijat olisimme kaikki samanmallisia ja samanaivoisia niin varmasti olisi olemassa vain yksi ainoa tapa, josta voisi sanoa, että se on “oikein” ja sillä pääsee huipputuloksiin.

Kaksi pääasiaa mitkä olen huomannut ja yhtäkkiä tulee tähän ylöslaitettavaksi tempauksen suhteen ovat:

  1. Fysiikan lait
  2. Nostajan tapa olla ihminen

Lyhyesti siis:

hyvän tuloksen edellytys on, että nostaja ymmärtää millä tavoin fysiikan lait vaikuttavat kahvakuulan liikkeeseen ja millä tavoin hän näitä lakeja itselleen soveltaa. Joko yksin tai valmentajansa kanssa.

Voi olla että joku ei sovella mitenkään. Siitä huolimatta hän on maailman paras nostaja sillä omaa niin hyvät henkilökohtaiset ominaisuudet, joilla kuulasta tulee kevyt (huippukunto, pitkät sormet, kova pää, osaa valmistaa oikeanlaisen  kaurapuuron, kämmenissä teräsnahat..).

Sitten kun näitä ominaisuuksia ei ole suotu niin on pakko soveltaa fysiikan lakeja, jotta pääsee samalle viivalle. Tai kovalla ja tarkoituksenmukaisella treenillä edes lähelle samaa viivaa. 

Ja kun uheilijalla on hallussaa fysiikan lait, lahjakkuus ja sen ymmärtäminen, kova treeni sekä huippuominaisuudet juuri siihen lajiin mitä hän tekee sekä kaikki muut elämän osaalueet kohdallaan niin… No, semmoista odotellessa.

Jos taas ajatellaan nostamista ylipäätään niin mielestäni urheilusuorituksen tekemisen pitää näyttää helpolta. Kauniiltakin. Mutta ajattelen näin monesta muustakin asiasta. Mikäli tavoitteeni olisi ainoastaan tuloksien kautta eläminen niin voisi olla, että vähät välittäisin siitä miltä nostamiseni tai muiden nostaminen näyttää.

Nyt välitän siitä minkälaiset eväät valmennettavani saavat painavien kuulien nostamiseen, jotta heidän ei tarvitsisi taas opetella asioita uudestaan kun kevyessä kuulassa ei enää ole haastetta.

Miksi kysymme onko jokin nostotapa oiken vai väärin?

Kun katsotte netistä eri nostajien videoita niin vastaus katsojalle tulee puhtaasti sen perusteella mitä hänelle on opetettu, mitä saunaillassa tai somessa on jauhettu ja millainen kokemus hänellä on painavien kuulien tempaamisesta.

On selvää, että mikäli ei koskaan ole kuullut painonsiirrosta saatikka ymmärtänyt sitä, on mielipide joko sitä vastaan tai ainakin asiaa lähestytään pelokkaan jännittyneesti. Olen muuten vetänyt treenimuotoisen pikakurssin, jossa yksi nostaja kapinoi koko olemassaoloani niin paljon, että ehdottomasti halusi nostaa niinkuin aina ennenkin, riippumatta siitä olisiko parilla tekniikkamuutoksella ollut pieni mahdollisuus nostomukavuuden parantamiseen. Se on ookoo. Arvostan sinnikkyyttä pitää omasta iluusiostaan kiinni.

Oikein ja väärin- ajatteluun vaikuttaa myös onko nostanut  vuodesta toiseen amatöörisarjassa keräten mitaleita vauvasta vaariin vai onko saanut täyden ajan edes kerran mestaruussarjan tempauksessa.

Ajattelutavassa on myös eroa minkä verran on ohjannut tai valmentanut eritasoisia tempaajia. Tosin kokemuskaan ei välttämättä ajattelussa tai etenkään valmentamisessa riitä: jokaikinen nostaja on omanlaisensa ja itse valmentajana koen olevani aina uuden asian edessä mitä tulee siihen kuinka nostaja osaa hahmottaa omaan kehoaan, millä tavalla oppii mitään, mitkä hänen resurssinsa yleensäkään on urheilijana kehittyä ja sata muuta asiaa.

Jos riittävästi alkaa miettimään mikä on oikein tai väärin niin voi olla varma, että menee omassa kehittymisessään metsään (tosin sinnehän kehoitetaan nykyään ihmisiä menemään). Varsinkin jos vielä miettii, että onko se oikein vai väärin myös muiden mielestä.

On olemassa hyvää nostamista ja huonoa nostamista.

Hyvällä nostamisella tulee lähes poikkeuksetta tuloksia jos kaikki muutkin osa-alueet ovat kunnossa ja ennenkaikkea se mikä on ehdottomasti tärkeintä: urheilija pysyy terveenä.

Huonolla nostamisella voi tulla tuloksia, todennäköisesti menettää terveyttä, ja nostovuodet saattavat jäädä vähiin, jota tosin saattaa siirtää hyvä fyysinen kunto.

Vastaus valmennettavalleni oli tässä.

Ja kyllä, ero tempauksessa on yksilöllinen. Usain Bolt ja Justin Gatlin juoksevat molemmat juuri niinkuin fysiikan lakien mukaan ihmisen kannattaa juosta, jotta pääsee mahdollisimman kovaa. Kun näiden urheilijoiden juoksutekniikkaa tarkastelee lähemmin niin se on täysin erilaista, lähtien jo jalan kosketuskulmasta alustaan. Jos he tekisivät tekniikkavaihtarit niin molemmat häviäisivät suomalaisille sprinttereillekin. Itseasiassa tekniikkavaihtari ei olisi välttämättä edes mahdollista sillä he ovat myös täysin erimallisia keholtaan. 

Tsekkaa tempauksesta laatimani lajianalyysi jos kiinnostaa laajentaa ajattelutapaa. Kannattaa lukea myös muiden lajien lajianalyysejä. Huomaa pian ettei voikaan sanoa jonkin asian olevan oikein tai väärin. Ja mikä parasta, lopettaa sen pohtimisen ja keskittyy siihen miten omaa otettaan voisi parantaa. 

Mainokset

Vauvauutisia ja muuta kevätpörräystä

Elämä tulee yllättäen ja vauhdilla aina välillä mukaan kun tietyt asiat loksahtelee kohdalleen. Jäätävän Kuusamon Kaamosmasennuksen jälkeen ja kun maajoukkuepaikattomuus varmistui niin on tullut tilaa mahtijutuille.

Just nyt on kaikki asiat päällekkäin mutta voisin kuvailla vaikka ensin valmentajuutta: aivan mahtavaa! Olimme muutaman Rautapuuman kanssa Laukassa nostamassa, kolme Puumaa ja itsekin innostuin hetkellisesti kisaamisesta.

Minna nosti ekan kisansa rinnallevetotyöntöä 22 kiloisilla. Lavalla vietetty aika (jotain yli 5 min) yllätti minut vaikka tiesinkin, että Minna on teknisesti yksi maailman parhaista long cycle- nostajista. Tästä on hyvä rakentaa nostokuntoa lisää koska no, ei tarvii koko ajan selittää, että kuinka rive kannattaa tehdä tai jotain muuta. Minna halusi myös jälkilämpätä vielä kevyen tempauksen ja nosti 16 kilolla 10 minsaa kivasti rullaten. Se oli tärkeä nosto sillä hengitysvaikeukset aiheuttivat jokin aika sitten paljon ongelmia. Hyvä myös nähdä miten tempaus on siellä olemassa vaikka painotus on ollut tuplissa. 

Marjo. Voihan pellenenä. Huomaa, että nämä kaksi naista treenaavat kimpassa. He saavat toisiltaan todella paljon jeesiä niin tekniikkaan kuin asenteeseenkin. Valmentajan unelmia siis. Marjolla kaikki on vielä vähän jännää koska nainen on harjoitellut tuplilla vasta muutamia kertoja. Täysi aika rauhallista, teknisesti laadukasta nostamista antoi itseluottamukseen paljon uutta voimaa. 22 kilon tempaus oli myös taattua laatua vaikka toistot ovat vielä vähissä. Marjolla voi kuitenkin teettää painavaa tempausta maltilla sillä tekniikka on niin hyvää: jokainen lavaesitys on askel eteenpäin.

Marjo ja Minna.

Helillä sattui pieni varvasonnettomuus pari viikkoa sitten, joten tempaus ei murtuneilla nakeilla onnistunut. Olin itse erittäin odottavalla fiiliksellä Helin yhden käden rinnallevetotyönnön suhteen sillä SM-kisoissa debyytti oli todella raakile. Mutta, nostoon on tullut rauhallisuutta hurjasti. Voimatreeni näkyy räkkiasennossa ja allemenoissa. Oikealla puolella kinnaa ja nostaminen on pääasiassa aika huononnäköistä mutta osteopaatin hoidoilla todennäköisesti saadaan Heli suoristumaan. Normijuttuja.

Tässä Marjo ja Heli nostavat molemmat. Laukassa on kiva aina nostaa koska homma toimii. Silloin kun tehdään niin tehdään eikä ihmetellä. Tykkään.

Itse olen myös aikataulussa, nimittäin juhannuksena lähdemme Helin kanssa Milanoon WKSF- liiton MM-kilpailuihin. Nostan siellä tempauksen 24 kilolla ja tarkoitus on ensi kuun vaihteessa saada 20 kilolla vähintään sama toistomäärä kasaan yhtä rennosti kuin Laukassa 16 kilolla, jossa hain hyvää tuntumaa ja ajoitukseen tarkkuutta (175 toistoa). Sitten tiedän että painavampikin nousee jussina paremmin kuin SM-kisoissa. Treenaan lähinnä voimaa tällä hetkellä, päivitimme Powerhouse Gymin Mikon kanssa jo jalkaohjelman. Kivaa se. On se.

Ensi viikon aikana muutan toiseen kämppään koska Milanosta kotiuduttuani talouteen tulee uusi jäsen. Hetki on kulunut pikkupentuajasta mutta mikäs sen ihanampaa. Tänään ajoin kesän ekan reissun prätkällä kun toin sen kotopuolesta Tampereelle. 

Ei siis vituta mikään. Paitsi veroilmoitus.

Irlanninsusikoira neliviikkoisena.

 

videokiitos Tomi Koivisto!

 

Ongelmanratkaisua

“Sulla on varmasti tosi hyvä pito kun olet vahva. Älä kuitenkaan pyri tekemään sen avulla tähtäyksestä täydellistä. Anna sen elää. Ongelmanratkaisua, sitähän tää on. Että löydetään se sopiva kohta laukaista.”

Suunilleen näillä sanoilla yksi ampumaurheilun tähdistä Paula Viitasaari opasti minua, untuvikkoa eilen kun ammuimme ilmapistoolin SM-kilpailuissa vierekkäisillä paikoilla.

Olen vuosia miettinyt pääni puhki miten osaisin valmennettavilleni sanoa, että jokaiseen toistoon kahvakuulan nostamisessa pitää osata reagoida. Paula sen sitten sanoi. Täysin toisenlaisen lajin parista löytyi sanat siihen mitä olen yrittänyt sanoa:

hyvän tempaussarjan tekeminen on ongelmanratkaisua.

Nostajan pitää osata reagoida kuulan liikerataan, joka on varsinkin aloittelijalla, ja vielä paljon myöhemminkin, aina erilainen. En usko, että maailmassa on ketään, jonka nostaminen on koko kilpailun ajan millilleen samanlaista.

Sinänsä on vähän epäreilua, että aloittelijalla ja uuden tekniikan oppijalla on se suurin oppimisensarka verrattuna prohon, jolla tekeminen tulee jo selkärangasta.

Ehkä kuitenkin helpottaa ymmärtää, miten voi missäkin vaiheessa auttaa kuulaa liikkumaan paremmin kuin että ajattelisi jokaisen teknisen suorituksen seuraavan pakonomaisesti toisiaan. Kun tämä tekninen possujuna useimmiten kuitenkin putoaa raiteiltaan niin pettymys omasta kehittymisestä saattaa olla kohtuuttoman iso. Lavalla tilannetta yritetään parantaa väkisin voimalla ja isommassa mittakaavassa hypitään tekniikasta ja valmentajasta toiseen.

Voisi suorittaa jos ihminen olisi kone ja sillä ennalta laskettu liikemalli. Ja kyllähän niitä laskettu onkin – ja monen insinöörin toimesta. Ihminen on kehonsa ja ennenkaikkea mielensä kanssa kaikkea muuta.

Siksihän oikeastaan koko elämämme on, Paulan sanoin, ongelmanratkaisua.

Ymmärrätkö päästää irti, jotta ratkaisu löytyy?

Vuoden 2018 urheilusuunnitelmia

Uuh ja aah. Niin onnellinen Ja helpottunut.

Alkuvuoden olen pyörittänyt Rautapuumatallia (7 eritasoista kilpanostajaa ja yksi rinnallevetotyöntömiesmentoroitava), tehnyt toista työtä joko muutamia päiviä viikossa tai täyttä viikkoa sekä treenannut 4-6 kertaa viikossa kremppojen sallimissa rajoissa. Niin ja viettänyt hiukan muutakin elämää.

Ei mitenkään ole mahdollista tehdä tätä kaikkea siten, etteikö jostain falskaa ja nyt se on ollut oma tavoitteellinen treeni. Harmittaa se koska olen urheilija enkä kuntoilija.

Hyväksyin tilanteen kuitenkin jo Kuusamosta kotiin palatessani ja päätin, että mikäli lähden SM-kisoihin niin menen sinne tekemään ainoastaan päivän kunnon mukaisen noston. Jos sillä vielä tänä vuonna edustetaan Suomea EM- ja MM- kilpailuissa niin olkoon niin ja tavoitteet tarkennetaan Haapajärven jälkeen mutta jos ei niin sitten ei.

Olin SM-kisoissa naisten 24 kilon tempauksessa painoluokkani toinen ja sarjassani kolmas. Todella hienoa, että maajoukkueeseen nousi tälle vuodelle motivoituneempi nostaja kuin mitä itse olisin ollut.

Itse kisanosto oli ihana sillä se oli kivuton. Lääkitys kohdillaan tosin mutta kuitenkin. 90 toistoa on vaatimaton luku mutta kohtalonmukainen. Podiumin kärkipaikat irtosivat 105 toistolla.

Katsotaan kiinnostunko yrittämään parempaa lukemaa vielä tänä vuonna jossain.

Kisaviikonloppu oli kiva. Tosin nostin ensimmäistä kertaa elämässäni +63 kilon painoluokassa, tämä huomattiin sattumalta viikkoa ennen kisoja. Samassa luokassa nosti myös pari päälle satakiloista. Sekä pari päälle +75 kiloista. Älkää kysykö miten tämä on mahdollista. En osaa vastata. Sen ei pitäisi olla mahdollista kun osallistujamäärä oli ennen sairastumisia korkein naisten 24 kilon tempauksessa koko lajin SM-historiassa.

Rautapuumat tekivät kilokaupalla omia ennätyksiään. Sanna teki debyyttinsä mestaruussarjassa (24 kg) kahdessa lajissa. Kuula ei paina mitään mutta Sanna oli saatava lavalle, jotta kisakokemusta tulee ja nähdään mihin asti lähes pelkällä voimalla päästään kun oikeat kisapaineet pamahtaa päälle. Sannahan on Rautapuumien Vahvin ja tulen todennäköisesti pakottamaan hänet itseni ohella myös Voimalajien SM- kilpailuihin keväällä, jotta henkistä vahvuutta ja itseluottamusta saataisiin pikkuhiljaa hilattua samalle tasolle voiman kanssa.

Marjo loisti 24 kilon tempauksessa päälle 20 toistollaan vaikka koski ensimmäistä kertaa kyseiseen kuulaan vain muutamia viikkoja sitten. Ensi vuonna toistoja on jo paljon enemmän. Marjo nosti myös superkevyen 16 kilon rinnallevetotyönnön ja toivottavasti muut veivaajat tajusivat ottaa tekniikasta mallia. En muista että olisin koskaan nähnyt missään kisassa aiemmin noin hyvää nostotekniikkaa. Marjo on käyttänyt paljon aikaa räkkiasentonsa pohtimiseen ja saanut siihen mm. painonnostosta ajatusta eli tästä en valmentajana voi ottaa krediittiä juuri lainkaan.

Marjo rivissä oikealla.

 

Leena nosti hiukan vielä painavaa 20 kiloista sekä tuplilla kansallisessa sarjassa. Tuplat sopivat Leenalle hyvin ja eiköhän mummo siirry 16 kiloisiin seuraavaksi. Niin kauan kuin Leena valmennuksessani viihtyy niin Masterseissa häntä iästään huolimatta tuskin nähdään. Minnan piti nostaa rinnallevetotyöntö 24 kiloisilla mutta valitettavasti hän sairastui lomareissun jälkeen, myös tempaus ja maajoukkuepaikka jäivät myöhempään ajankohtaan. PikkuMinna paransi 20 kilon ennätyksiään molempina päivinä ja teki sen asenteella vaikka on opiskelun ja muun ohessa treenannut lähinnä satunnaisia kertoja viikossa. Minna tekee yhteistyötä Anni Vuohijoen kanssa ja on myös Urheiluakatemian listoilla. Tämän vuoden suurin tavoite hänellä on kuitenkin urheilun ulkopuolella. Taija teki pitkästä aikaa todella rennon ja teknisesti hyvän 24 kilon tempauksen vaikkei viimeisiä toistoja saanutkaan tällä kertaa irti.

Heli osoitti myös ennakkoluulottomuutta ja periksiantamattomuutta SM-kisojen ensikertalaisena ja paransi siis ennätyksiään joka toistolla. 16 kiloinen on vielä monilta osin haastava mutta tekniikka silti parempi jo nyt kuin osalla monta vuotta samaa kuulakokoa nostaneilla. Heli on tehnyt hyvällä intensiteetillä töitä Heikki Marinin kanssa ja peffasta alkaa jo löytyä puhtia hyvin. Kuulan hallinta kehittyy sen myötä.

Mitä tästä kaikesta voi sanoa? Oli ilo katsella kun naiset nostivat ja miettiä samalla itsekseen jo seuraavaa vuotta sillä kaikki menee kovaa vauhtia eteenpäin ja nämä SM-kilpailut olivat yksi pienen pieni mutta todella tärkeä askel monelle urheilijaksi kasvamisen tiellä. Kehitys kuitenkin loppuu tyytyväisyyteen eikä voima tai kestävyys edelleenkään korvaa nostotaitoa. Haasteita siis on vielä loputtoman paljon ennenkuin kukaan meistä voi sanoa olevansa hyvä. Suomen mittakaavassa hyvä oleminen ei vielä tarkoita että olet oikeasti hyvä.

Niin urheilija, toimitsija, huoltaja, valmentaja kuin kuka tahansa kilpailuissa toimiva henkilö on itse oma käyntikorttinsa. Pienessä lajissa se vielä korostuu. Voisi olla hyvä miettiä muutamia asioita:

  • SM-kilpailuja ei kannata järjestää yksin eikä varsinkaan tehdä siitä numeroa
  • se mitä ja millä tavoin urheilija kisalavalla tekee suoritustaan vaikuttaa itsensä lisäksi myös siihen miten lajia ylipäätään katsotaan. Myös se miten käyttäytyy muita urheilijoita kohtaan kertoo meistä paljon. Onnistumiset ovat tiukassa lajissa kuin lajissa ja siksi harvinaista herkkua. Muistathan kuitenkin, että kiekuminen hyvän suorituksen jälkeen seuraavaan erään valmistautuvien korvan juuressa on epäurheilijamaista ja itsekästä käytöstä muiden tulevaa suoritusta kohtaan.
  • jokaisella on oma tavoitteensa: joku juuri ja juuri uskaltaa nousta ensimmäistä kertaa lavalle ja toisella on viisivuotissuunnitelma maajoukkuetasolla. Kunnioita näitä tavoitteita.
  • lapset ovat erittäin tervetulleita kilpailuihin katsojina. Lämmittelyalueelle he eivät kuulu millään tavoin. Urheilijan ei pidä miettiä ennen suoritustaan, kuulosuojaimet päässään, sitä tuleeko takavasemmalta pokemon vai batman ja halkeaako sen pää jos kuula lähtee kädestä juuri siinä kohtaa. 
  • jos ja kun olet rohkea ja mahdollisesti myös ylittänyt itsesi tuomariksi ryhtymällä niin tiedäthän, että omia maneerejaan dumaripöydän ääressä kannattaa välillä tarkastella kriittisestikin: sanotko 200 kertaa nostajalle yläasennosta kilpailusuorituksen aikana vai kiinnitätkö huomiota siihen onko nostajalla edes allemenoa. Tarkoitus ei ole löytää virheitä kokonaisuudeltaan hyvältä nostajalta vaan pitää kilpailu oikeudenmukaisena kaikille.
  • Jenni Vartiainen ja muu Radio Nova- musiikki ei toimi urheilukilpailuissa
  • kisapaikan mokkapaloista lähti järki koska olivat niin hyviä

Ei aina. Mutta antaa erinomaiset lähtökohdat.

 

Kun Jyväskylän matkakeskuksella halasin Puumat kotimatkalle ja istuin odottamaan junaa niin pieni itkuhan siinä tuli. Mietin miten onnekas olen – myös mökkiviikonlopusta. Olisin toivonut, että olisin saanut jakaa tunteen siinä hetkessä paikallisen sielunkumppanini kanssa, jonka jokin aikaa sitten menetin elämän kasvutaipaleelle. Hetken oli aika yksinäinen olo. Useinkin on mutta nyt eri tavalla. Hienoa se.

Kolme Rautapuumaa ja tasamasalukemat.

Olen onnekas myös siitä, että olen saanut jeesiä kaksinkertaiselta olympia-ampujalta lyhyellä matkallani ilmapistoolin SM-kisoihin, jotka käydään kahden viikon kuluttua. Alla on jo 100 laukausta. Tällä vahvalla lajikokemuksella tavoittelen finaalipaikkaa. Tietenkin.

Millainen kakka sellainen päivä

Kakka on niin iso osa elämää, että muistan aina mainita sen tärkeydestä milloin missäkin. Viimeistään useasti ripuloivan irlanninsusikoiran omistajana oppi arvostamaan hyvää kakkaa. Lopulta ymmärsin, ja hyväksyin, sen merkityksen myös itselle.

Jos miettitte hetken omaa kakkaanne aamuisin niin olette varmaan huomanneet yhtälön päivän sujuvuuteen. Koostumuksesta aina siihen, että se jää kokonaan tekemättä. Ääripäät ovat huono asia. Siinä välissä oleva kakka taas ei ole niin huono.

Sillä jos aamukakka jää välistä ja lähdet päivän touhuihin normaalisti (tai yrität selittää että kaikki on normaalisti vaikkei tulematta jääneen kakan takia ole) niin jossain vaiheessa kakka kuitenkin on tehtävä ja se tapahtuu yleensä siinä vaiheessa kun sille ei olisi aikaa.

Kakka on niinkuin rakkaus: se ei tule väkisin ja se tulee silloin kun se katsoo että sille sopii.

Mutta kuten muissakin elämänhaasteissa, tässäkin selvitään luovuudella.

Noin.

SM-kisoihin on taas kuukauden päivät. Vastahan oltiin viime vuodessa. Tänäkin vuonna pääsemme kilpailemaan kaurahiutaleiden luvatussa maassa Haapajärvellä.

Rautapuumilla on ollut nousujohteinen alkuvuosi. Puumien Pienryhmät ovat käynnistyneet Lahdessa ja Helsingissä. Oulussa on yhden pikkupuuman oma ryhmä. Olen päättänyt tänä vuonna panostaa reissaamiseen ja pyrin tapaamaan kaikkia nostajia lyhyin väliajoin. Lajivalmentajana etävalmennus toimii huonosti.

Lift me Cupissa helmikuun lopussa oli jännää. Osalla niin jännää että noston aikana unohtui kaikki mitä edellisen puolen vuoden aikana oli opittu. Tai sitten ei vaan saanut itsestään irti kun ei käynnistynyt. Tai sitten nosti ihan parasta settiä. Kaikille testinostot ovat aina opettavaisia, tapahtui lavalla mitä tahansa. Mutta jännää se tuntuu olevan aina vaan kun laitetaan vähän painetta valmentajan taholta omien paineiden lisäksi. 

Itse päätin kokeilla nouseeko 20 kiloinen tässä vaiheessa millä tavoin. Sain tosi hyviä toistoja ja ainakin tällä kuulapainolla olen saanut oikeaa kättä toistoissa hyvin lähelle vasuria. Mistä se johtuu? No siitä, että vaihdoin aloittavaksi kädeksi paremman. Oli outoa ensimmäiset viisi sarjaa mutta sitten en enää huomannu eroa. Nyt voin lähteä nostamaan kisassa kummalla tahansa eikä pasmat mene sekaisin

Nostin myös 24 kiloisella tälle vuodelle ekan treenisarjasetin (3 x 5) jokin aika sitten, melko rapsakan pikkukuulailun päälle. Loistava fiilis otteessa ja pienellä viilauksella alkaa ajoitus toimimaan vielä paremmin.

Seuraavan kerran nostankin 24 kiloista SM-kilpailuissa.

Poistuin jokin aika sitten Facebookista ja Instagramista. Nyt joutuu avaamaan hetkeksi blogin Facen. Ärsyttävää. On ollut ihanan vapaa fiilis kaikesta turhanpäiväisestä päivittelystä. Omien ja muiden.  

Somen tilalle olen löytänyt uuden lajin. Tervetuloa uudet haasteet ja vaikka paukut on pienet eikä ruutia pala niin täysillä mennään ja katsotaan saako Suomipaitaa päälle.

Hyvää pääsiäistä, eikös se ole kohta?

Miten suhtautua pettymyksiin?

Mikä on pettymys? Mistä se muodostuu ja oletko koskaan miettinyt sitä?

Elämässä, urheilussa, kaikessa tulee vastaan pettymyksiä. Olennaista on se miten suhtaudut vastoinkäymisiin, pettymyksiin tai muihin kolauksiin eikä se että välttelee niitä.

Koska vältellä ei voi. Voi kyllä yrittää. Sitten lakkaakin elämästä.

Kun asettaa itselleen tavotteita, kannaittaisi varmaan muistaa, että tavoite ei välttämättä tule toteutumaan. On hyvin paljon mahdollista, että voitto jää saamatta kovasta työstä huolimatta. Joku vaan on sinua parempi sillä hetkellä. Voittamaan lähdetään aina mutta varaudu ihmeessä siihen, että olet häviön jälkeen hetken aikaa paskana. Tai pidemmänkin aikaa mikäli annat itsesi olla.

Jos ei ole koskaan epäonnistunut niin mistä voi edes tietää koska on onnistunut? Kyllä pitää saada kolhuja. Ihastuksen pitääkin paljastua urpoksi, jotta tajuaa ettei siinä ollutkaan sen kummempi asia kuin tavallinen ihminen, josta itse oli vain odottanut jotain muuta. Yhtäkkiä voitkin ymmärtää urpoa vähän paremmin.

Urheilijan pitää pudota polvilleen monesti, jotta voi kasvaa henkisesti vahvemmaksi. Mikä voittaja se sellainen on, jolle kaikki on tullut valmiina?

Urheilussa pettyy useimmiten itseensä ja se on rankempaa kuin toisiin pettyminen. Pitää arvottaa itsensä joka kerta uudelleen. Ja jos ei ymmärrä, että urheilussa takuuvarmasti pettyy jokainen jossain vaiheessa niin saattaa alkaa pitämään itseään ainutlaatuisena pettymyksensä kanssa.

Voiko oma pettymys siis “nousta hattuun”? Voiko pettymykseen tai pettymyksiin jäädä koukkuun niin, ettei enää kehity lainkaan koska määrittää itsensä pettymystensä perusteella?

En minä tiedä. Varmasti voi. Kaikkea mahdollista voi ihmisen päässä mennä vinksalleen.

Entä mitä tapahtuu sitten kun alkaa pelkäämään pettymyksiä? Ei voikaan enää lähteä kilpailuihin tai alkaa parisuhteeseen, ottaa uutta työpaikkaa vastaan. Esille puskee itsekriittisyys:

”Itsekriittisyys nousee tyypillisesti esiin silloin, kun tehnyt virheen tai epäonnistunut jossakin itselleen merkityksellisessä asiassa. Itsekritiikin määrä voi olla suhteeton tapahtuneeseen nähden”, Gardell sanoo.

Hesarin artikkelista tunnistaa moni urheilija itsensä. Valmentajana tunnistan “ilmiön” erittäin hyvin. Ei tarvitse kuin mennä minkä tahansa lajin kilpailuihin tasosta riippumatta niin pettymyksiä pelkääviä ja jäätävän itsekriittisiä ihmisiä alkaa löytymään.

Kuinka sinä suhtaudut pettymyksiin ja ennenkaikkea, millä tavoin kohtelet itseäsi silloin?

Entä uskallatko tunnistaa tapasi käsitellä pettymyksiä, hyväksytkö sen tavan ilman että olet itsekriittinen vielä lisää ja opetteletko hyväksymisessäsi paremmaksi vai jatkatko samaan malliin hautaan asti?

Ei jokaisessa asiassa tarvitse kehittyä paremmaksi ihmiseksi. Mutta kyllä se elämänlaatua parantaa – niin omaa kuin niiden joiden elämässä olet mukana.

Vastuu ja luottamus

Valmentaminen. Siinä vasta kasvun paikka.

Monessakin yhteydessä olen toitottanut vastuusta. Vastuusta ei pääse pakoon oikein missään. Haudassa pääsee. Ihmisellä pitää kasvaakseen olla kykyä ottaa vastuuta. Aikuisella siis. Lapselta sitä ei voi vielä ihan hirveään paljon vaatia. Eikä ehkä biologisesti aikuiselta mutta lapseksi taantuneelta. Tai ainakaan ei kannata pettyä kun sitä ei ennakko-odotuksista huolimatta löydy.

Valmentajalla on vastuu. Valmennettavalla on vastuu. Nämä vastuut poikkeavat joiltain osin toisistaan mutta kierrettyään oman tiensä, kohtaavat lopulta ja sitten on nähtävissä miten homma toimii.

Kuten kaikissa ihmissuhteissa, vastuuseen tarvitaan myös luottamus. Ilman luottamusta aletaan himmaamaan tunteissa, kapinoimaan ja keksimään omia juttuja sen sijaan miten yhteisesti on sovittu: käyttäydytään vastuuttomasti.

Valmennussuhteissa nämä ilmenee mm. siten, että jätetään kertomatta asioita. Sekä tehdään omia treenejä, näistä kahvakuulanostajan “salatempaus” on yleisin muttei onneksi vaarallisin muoto. Tai keksitään sijaistoiminto (osallistuin kaksi viikkoa ennen MM-kisoja “Kuka on nopein Suomen päästä päähän”- juoksukilpailuun) sille, että pää ei kestä maata sohvalla, jotta tulos olisi oikealla hetkellä tehtävissä. 

En käsitä miksi aikuinen ihminen ei voi maata yhtä päivää sohvalla jos hän saa kaikki muut päivät viikossa kouhottaa. Varsinkin kun varmasti on tiedossa, että jatkuva kouhottaminen ei vie maaliin.

Luottamus ropisee yllättävän helposti. Minulla on kokemusta luottamuksen katoamisesta ja kadottamisesta sekä urheilijana että valmentajana mutta tietenkin myös ystävyyssuhteissa, parisuhteissa, työpaikoilla tai perhesuhteissa. Meillä kaikilla on näitä kokemuksia ja toivottavasti olemme ottaneet niistä myös opiksi.

Luottamuksen rakentamiseen menee paljon aikaa mutta sen voi tuhota sekunneissa. Mutta luottamuksen voi rakentaa uudelleen. Siihen ei kuitenkaan riitä pelkkä tahto, tarvitaan myös tekoja. Paljon tekoja. 

Mikäli valmennussuhteessa on liikaa urheilusta ja luottamuksesta poispäin vievää negatiivista, vastuutonta energiaa niin on sekä valmennettavan että valmentajan vastuulla selvittää mistä se johtuu. Ehkä enemmän valmentajan vastuulla. Tai ainakin sen vastuulla joka tuntee pahaa oloa tai joka näkee toisen pahan olon.

Joskus jommankumman elämäntilanne tai aikuisena ihmisenä toimimisen taso ei sillä hetkellä mahdollista selvittämistä. Silloin on parempi hyväksyä tilanne, säästää kummankin aikaa ja jatkaa eri suuntiin. Toivottavasti kuitenkin edes jonkinlaisen keskustelun jälkeen. Tai sitten keskustelua ei ole lainkaan, luottamus on jo mennyt ja mitä sitä enää vatvomaan jos toisesta siltä tuntuu. Näissä tilanteissa toisen valintaa pitää kunnioittaa vaikka se olisi omasta mielestä miten väärä. Paljon kertoo, onko valmis kuulemaan ja käsittelemään sen, että yhteistyö ei voi jatkua.

Vastuu pysyy kuulijalla, huolimatta siitä onko luottamus jo menetetty.

Valmennettavan on oltava valmis siihen, että hän on valmennettava. Hänen pitää olla valmennettavissa.

Valmennettavissa oleminen tarkoittaa sitä, jos nyt oikein Sarasvuon Aamulenkistä enää muistan tai miten sen itse käsitin, että on valmis sekä ottamaan vastaan opettamista sekä oppia aktiivisesti itse.

Jos kahvakuulaurheilijan tekniikka pysyy samana vuodesta toiseen niin syynä ei välttämättä ole valmentajan taito, tai taitamattomuus, vaan urheilijan oma valinta olla ottamatta vastaan uutta tekniikkaa. Ei haluta edes oppia ottamaan vastaan. Kenenkään nostajan tekniikka ei voi olla muuttumaton vuodesta toiseen sillä kukaan ei osaa nostaa heti siten kuin hän siihen parhaimmillaan, kaikki palaset kohdalleen loksahtaen, kykenee.

Uuden oppiminen tarkoittaa todella radikaalia hyppyä epämukavuusalueelle ja siellä pysymistä. Se saattaa tarkoittaa, että pitää kysyä neuvoa ihmiseltä, jonka on aiemmin haukkunut selän takana.

Se saattaa tarkoittaa sitä, että pitää myöntää itselleen ja muille olleensa väärässä.

Jokatapauksessa se tarkoittaa sitä, että on tehtävä muutoksia.

On täysin urheilijan oma valinta, haluaako hän olla vuodesta toiseen mukavuusalueella ja ylläpitää sitä mitä jo osaa. Moni on tosi hyvä nostamaan päin persettä ja haluaa ylläpitää sitä. On vielä ylpeäkin siitä. Kyseessä on usein “Keisarin uudet vaatteet”- tilanne, jossa on mukana myös valmentaja.

Vai haluaako urheilija jopa vuodesta toiseen olla epämukavuusalueella ja opetella aktiivisesti ottamaan uutta tekniikkaa vastaan. Tehden samalla paljon virheitä ja saaden silloin tällöin säälittävän pienen onnistumisen aikaan. Se pieni onnistuminen, se on kuitenkin enemmän kuin mitä mukavuusalueella oleva ikinä voi kokea.

Vastuuta on, että tiedät millä alueella haluat toimia, elää. Jokainen on vastuussa omasta tontistaan.

Valmentaja on vastuussa siitä, että antaa urheilijalleen kaiken sen minkä hän sillä hetkellä pystyy ottamaan vastaan. Urheilija ei pysty ottamaan vastaan kaikkea tekniikkaoppia heti koska ei ole kone tai robotti vaan kehollaan ja mielellään omaan tahtiaan kulkeva elävä olento.

Valmennettava on vastuussa siitä, että ensinnäkin ymmärtää sen ettei kaikkea voi kerralla ottaa vastaan koska on elävä olento. Se mitä urheilija ottaa vastaan riippuu siitä miten valmis hän on tähän aikuisena, vastuullisena ihmisenä ja mitkä taidot hänellä on hahmottaa elämänsä kokonaiskuvaa – mitä hän itsestään ylipäätään ihmisenä ajattelee ja miksi.

Ajatus tähän tekstiin lähti äsken televisio-ohjelmasta, jossa puhuttiin espanjaa puhuvasta, ylösalaisin olevasta papukaijasta. Kuultuani tämän kuvauksen ja näky silmissäni koin hetken valmentajana olevani tuo papukaija.

 

Sinäkin voit tehdä näin.