Tekonivel

“Sulle olis pitäny viis vuotta sitte tehä lonkan tähystysleikkaus. Nyt sinne on kehittyny nivelrikko ja ainoo vaihtoehto on tekonivel.”

Unettomat yöt leposäryn vuoksi, autoon ja autosta kenkkaamiset, istumasta seisomaan suoristelu puolen minuutin ajan riippumatta siitä istuiko minuutin vai tunnin, Prismassa käppäilyn jälkeinen kolmen päivän kolotus ja polte tai kipulääke kuukautiskipujen aikaan, jolloin ei koske mihinkään. Sukkien ja kenkien pukeminen mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Miesystäväni lakkasi kesän ensimmäiset varpaankynsilakkaukseni.

Väsyminen siihen, että joka askeleella sattuu. Treenatessa sattuu. Hieronnassa sattuu. Ja koska lähes joka asia sattuu, lopulta pitää sitä normaalina asiana. Pitää hyväksyä tiettyjä juttuja kun “vanhaksi elää”. Kilpaurheilukin sattuu. Treenaa kovaa tai hiljaa tai ei ollenkaan, ei mitään eroa. Vai onko? Missä enää on terveen sattumisen raja? Miltä se tuntuu, jotta sen huomaa? Mikä on oma kipukynnys kun sitä ei tavallaan enää edes ole?

Usein olen kironnut Kuusamon SM-kilpailut vuonna 2014 koska seuraavana päivänä kaikki piina alkoi.

En koskaan ole kenenkään ortopedin kuullut ehdottavan lonkan tähystystä tai kertovan mitä väistämättä on muutaman vuoden päässä edessä. Jäin yksin asian kanssa, enkä osannut kaivaa lääkäriä, joka olisi selvittänyt mistä on kyse. Onneksi tieni vei osteopaatin ja sellaisen hierojan pakeille, joiden ammattitaidolla olen sietänyt päivien kulun. Viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen. No en ole aina sietänyt ja olo perseeseen ammuttuna karhuna on kaikkea muuta kuin mitä oikeasti olen.

Toisaalta, nyt asiat loksahtivat kohdalleen: vajaan 8 kuukauden totaalitreenitauko on auttanut paikallistamaan kivunlähteen ja tuonut huomion, ettei kaikki ollut vain urheilun syytä. Muutoin keho ja mieli voivat pitkän levon jälkeen paremmin kuin hyvin mutta yksi ongelma-alue on viimein paljastanut itsensä. 

Kun viime vuoden loppua kohti alkoi tuntua siltä, että joitain asioita on pudotettava elämästä pois, jotta pää saa huilia, en arvannut, että olisi mahdollista saada myös fyysisille kivuille näin radikaali selkeys. Yhtäkkiä pääkin on todella selkeä. Tiedätte kun lähes minuutista toiseen päivän mittaan mukana kulkee Tunne. Teet ja sanot asioita tietyllä tavalla koska se Tunne vaikuttaa kaikkeen tekemiseesi. Ja turhautuminen kaikkeen siihen hoidon määrään, jotta kroppa toimisi paremmin, mutta mikään ei anna juurikaan vastetta. 

No ei kai siihen mikään auta kun mennään luu luuta vasten. Morfiini?

Saat tilalle jotain kun luovut. Kyllä. Kulman takaa pompsahti elämänkumppani ja yhdessä löysimme ihanan asunnon järven rannalta. Wanda on kasvanut irlanninsusikoiramurkuksi ja on myös ihana. Vakituinen työ. Sosiaalisesta mediasta luopuminen ja kaupungin pauhun taakse jääminen – asun kerrostalossa mutta en kuule kuin hiljaisuutta. Voin myös valita meteliä eikä siitä kukaan häiriinny. Ihan kuin olisi annettu perusasioita, jotta viimein pääsee huoltamaan itseään. 

Vähänpä tiesin kun aikanaan asetin tavoitteeksi 150 toistoa. Se on edelleen vähän verrattuna lähimmän läheiseni sytostaattilitkuihin ja kantasoluhoitoihin. 

Meneillään, ja edessä olevat, haasteet ovat meille silti vain haasteita. Ei pidä antaa itsensä lannistua siitä, että todennäköisesti naapurin labradorilla on terveemmät lonkat kuin itsellä. 

Toivotaan, että tänä vuonna tapaan joulupukin, jolla on säkissään hieno ja uutuuttaan kiiltävä tekonivel ja tontuilla sopivat lääkkeet!

 

 

 

Kuva Annika Lähteenmäki

Mitä mitä, missäs nyt mennään?

Laitan muitten urheilut itsessäni tauolle.

Samalla on syytä ottaa myös välimatkaa kahvakuulaurheiluun. Seuratoimintaan, lajitoimintaan, kaikkeen mikä liittyy lajiin.

Paitsi ehkä omaan treeniin.

Syksyn mittaan tuntemus konkretisoitui – väsymys somekanavien paskojen nostovideoiden myötä jäi vellomaan yhä enemmän omaan päähän. Havahtuminen siihen, että mitä tässä lajissa on oikeasti tapahtunut kaikkien vuosien aikana ja missä ollaan nyt. Ristiriidassa siihen, että oma valmennustyö on todella nautittavaa ja asia mitä mieluiten tekisin työkseni mkäli se olisi mahdollista.

Kun tulee tunne siitä, että elää samoja hetkiä ja nettikeskusteluja yhtä uudelleen ja uudelleen, kykenemättä kuitenkaan vaikuttamaan näihin tilanteisiin, on syytä kääntää katse asioihin, joihin voi vaikuttaa. Ihmisen pitää tehdä asioita, joista saa enemmän iloa kuin jotain mikä vetää otsaa kurttuun. Vaikka se ilo olisi kovankin työn takia.

Mahtavinta on se, että koska en ole päässyt katkeroitumaan, niin voin jättää täysin avoimeksi sen mitä tulevaisuudessa kahvakuulaurheilun parissa haluan tehdä ja millä intensiteetillä. Ei ole ovia mitä tarvitsee paiskoa tai vaihtaa askelia kävelyllä kadun toiselle puolelle. Voin myös päättää haluanko itse urheilla tai haluanko mitään urheilua elämääni. Riittääkö valtamedian urheilulähetykset tyydyttämään kilpailuvietin mikä kytee mummoksi asti vai alanko treenata itse kun siihen viimein on kunnolla aikaa?

Tajusin nimittäin, että olen lähes koko oman kahvakuulaurheilutoiminnan ajan miettinyt joka viikko jollekin nostajalle ohjelmaa. Joka viikko. Kuutisen vuotta kai? Yhdestä kymmeneen kuntoilijaa tai urheilijaa on pörrännyt elämässäni yötä päivää. En ole pitänyt lomaa. Tai jos olen pitänyt, en kuitenkaan muista että olisin, niin olen silti miettinyt kuinka seuraavat pari vuotta kukakin valmennettava tekee missäkin vaiheessa.

Tämä kaikki on ihanaa. Ehdottomasti ihanaa.

Mutta myös uuvuttavaa.

Ja nyt jo kaipaan sitä.

Matka omaan itseen jatkuu ikuisesti jos niin haluaa. Todellakin haluan. Toivottavasti tekin haluatte ja teette valintoja elämässänne sen mukaan.

Vuosi 2019 olkoon kaikille hieno. Minulla se alkaa kuvan tyypin kanssa.

MB WtF alias Wanda

 

 

Jos pipat osaisivat puhua

On ollut kaikenlaisia päähineitä, aikuisena liikunnan riemussa Liftaripipasta Rautapuumapipaan. Niitä pipoja kun ollaan kimpassa jotain ja halutaan kertoa se muille. Ei sellaisia urheilussa ennen ollut, paitsi Suomen hiihtomaajoukkueella. Marja-Liisalla oli valkoinen pipa ja otsakiharat taipuivat maaliviivan jälkeen pipan reunalle kun selostaja huusi telkkarissa kuinka hän antoi kaikkensa. Ajatella, nainen sillä tavalla kaikkensa antoi.

Hankkijalippis, tietenkin aitona, ja kaikenlaisia muitakin Rapalasta Osuuspankkiin. Kyllä meillä käyneet tietää. Erilaisia kypäriä: ratsastukseen, raviurheiluun, pesäpalloon, moottoripyöräilyyn ja -kelkkailuun, metsätöihin, pellolle, lasketteluun ja fillarointiin. Puhumattakaan siitä ketusta, joka oli jäänyt pyydykseen 70-luvun lopussa ja joka päätyi karvalakikseni. Isän kanssa hiihdettiin ansoja läpi, syötiin ruisleipää ja juotiin Airamin termarista kuumaa mehua. Hattu oli tyylikkäämpi kuin Mielensäpahoittajalla. Ja helvetin kuuma.

Jossain vaiheessa oli unelma aidosta cowboy-hatusta. Oikeastaan unelma taisi olla se cowboy. Mikään lierihattu ei sopinut naamaani ja ylioppilaslakkikin piti jostain syystä laittaa takaraivolle. Kai siksi että pystytykka ei olisi mennyt lyttyyn. Hädin tuskin kirjoituksista läpi ja piti se lakkikin laittaa sillä tavalla siinä rivissä.

Valkoinen isotupsuinen pipa oli suosikkini monta vuotta. Siinä oli valmistajan merkin lisäksi teksti “Puhtaasti paras.” Sopi urheilijan identiteettin, siihen, jota kerrotaan myös palautusjuomapulloilla. Ja niinkuin joku  kyseenalaistaisi keskivertoa suomalaista kahvakuulaharrastajaa kielletyistä aineista? Pipan tupsu joutui sittemmin erään koiran suuhun. Pelastin hetkellä ennen nielaisua. Yritimme äidin kanssa neuloa tupsua takaisin mutta pesuissa venynyt, vuoriton neulepipa ei enää jaksanut kannatella sitä kovin ryhdikkäästi.

Huivit oli joskus kova juttu. Kaikenvärisiä, yleensä pelikentällä päähän laitettuja, jotta pesiskypärä pysyi tiukasti kohdallaan. Huivejahan käytettiin, minä käytin, myös muutoin. Se oli coolia. Nykyään käytetään jumppatrikoita aina. Yhtä coolia.

Ala-asteella pojat olivat poikia. Yksi, johon olin sillä kertaa ihastunut, esitti Ramboa tummansininen kaulahuivi päässään ja yksi keksi jäädyttää pipan tupsun kohti taivasta. Sellaisen, joka oli langan päässä. Näitä lankatupsupipoja valmistettiin samalla kylällä ja kaikilla perheillä oli niistä erivärisiä malleja. Sellaisen heitin hankeen kun oli hiihtokilpailut. Opettaja huusi että ilman pipaa et hiihdä, palellut. Oli paljon pakkasta, aurinko paistoi ja oli julmettu hiki villapaidassa. Jäin toiseksi tytölle, joka ei koskaan urheillut. Vieläkin syytän häviöstä isän neverwax-suksia. En muista hainko ikinä ladulle viskattua pipaa . Rusinoita ainakin söin,  jotta palautuisin kovan urheilusuorituksen jälkeen. 

Karvalakkia ei pidetty enää viidennellä luokalla eikä viimeistään yläasteella mitään. Pipa oli päässä kun potkukelkkailtiin koulubussille mutta se laitettiin laukkuun ennen pysäkkiä. Kaivettiin taas kotimatkalle sillä olihan se kiva kun ei päätä palellut. Nykyään pidän pipaa jo kun lämpötila laskee alle kymmenen. 

Kerran yksi aikuinen mies heitti toisen aikuisen miehen pipan ravintolan nurkkaan ja siitä meinasi tulla tappelu. Mykkäkoulu ainakin tuli. Lippiksetkin on tärkeitä miehille. Pääkaupunkiseudulla suoralla lipalla ja maalla taivutettuna. Maahanmuuttajat ei koskaan taivuta. Ei niillä kyllä ole karvanoppiakaan. 

Pipoja on myös kuntosalilla. Naiset pitävät niitä päässään kun tekevät pakaraliikkeitä koska ulkomaillakin tehdään niin ja pipa ja pakarat nyt vaan kuuluvat yhteen. Miehilläkin on pipoja, niissä harvemmin lukee mitään, ovat näennäisen huolettomasti kallellaan kun ristiinkuntoillaan. Ymmärrettävää pukeutua pipaan, sillä jos miehen kaikki karva on leuan alla niin treenissäkin voi tulla kylmä.

Viimeisin pipahavainto oli juuri äsken kahvilan pöydässä. Yh-äiti 8-vuotiaan pojan kanssa, mummo mukana. Poika syö pitsanpalaa. Äiti plaraa kännykkää. Mummo yrittää viritellä keskustelua tyttärensä kanssa. Tytär ynähtelee välillä jotain, pitää plarata, ei ehdi nyt katsetta nostaa. Mummo yrittää vielä, olisi oikeasti jotain puhuttavaa. Katsoo sitten tytärtään hiljaa kun hörppii kahvia. Kovasti jälkikasvuaan rakastaa vaikkei toinen ole läsnä. Aikuisen naisen pinkki pipa takaraivolla lämmittää aivoja, joissa ei reagoida.

Melkein menin nostamaan pipan reunaa. Olisin huutanut että “Haloo, onko siellä ketään, ei se sunkaan äitis ikuisesti elä ja poikas naama on täynnä juustoa?”.

Valmentajuuden pohdintatuokio

Löysin nappaamani kuvan Marko Malvelan kolumnista Valmentaja-lehdestä kun mietin, että miten löytäisin valmentajana työkaluja illalla kun pitää miettiä yhdessä urheilijan kanssa noston hengitysrytmiä.

Valmentaminen olisi hirveän helppoa jos kaikki se mitä sanon menisi urheilijan tajuntaan heti ja alkaisi toimia käytännössä samantien. On kuitenkin asioita, joita huomaan toistavani jo toista vuotta. Moniakin asioita.

Joka ikinen viikko mietin: millä tavoin kommunikointiani urheilijan kanssa tulisi parantaa, jotta oppiminen tapahtuisi nopeammin? Tai ei ehkä nopeammin vaan helpommin. Tai no, ei  kai sen helppoakaan tarvitse olla.

En voi nopeuttaa kenenkään oppimistahtia tai vastaanottokykyä. Eikä niin pidä tehdäkään. Silti ajoittain, eli viikoittain, tuntuu, että en enää löydä tapoja kertoa jostain valmennuksellisesta asiasta ja jään pohtimaan, voisiko myös urheilija omalta osaltaan parantaa kommunikointiaan valmentajansa kanssa? Tai itsensä kanssa?

Oman nostotekniikkani sisäistäminen on vienyt pitkään ja se on ollut vaikeaa kun samalla on pitänyt oppia pois vanhoja tapoja. Näin on monella muullakin. Myös omilla urheilijoillani. Omat kokemukset valmentamisessa auttaa. Pystyn paremmin ymmärtämään urheilijan turhautumista ja kasvattamaan omaa pinnaani siinä vaiheessa kun sadannen kerran sanon, että videolla ei näy painonsiirtoa ja sen takia ote ei kestä.

Valmentajuuteni parhaana puolena pidän rehellisyyttäni. Kukaan ei kehity tosiasioiden sievistelyllä tai liian lempeässä ”ihan hyvin sä nostat”- meiningissä. Valmennettavani tietävät tämän ja luulen, että sitten kun aiheesta sanon, että hyvin meni, niin he ottavat sen suurella ilolla vastaan koska tietävät, että puhun totta. Siinä se kehitys tapahtuu. Oivalluksessa ja hyvässä olossa.

Vähän niinkuin silloin kun saa hyvää ruokaa.

Suurin osa nostajistani osaisi valmentaa itseään. Joko kokonaan tai enemmän tässä hetkessä. Kaikki osaisivat tehdä itselleen lajitreeniä ja ajoittaa nostokuntoaan tärkeisiin kisoihin.

Mihin minua lopulta tarvitaan ja kuka sen määrittää, minä vai urheilija? Riittäisikö, että välillä tulee soitto urheilijalta, joka toivoo tekniikkaprobleemaan vastausta?

Olen jatkanut monesti ihmissuhteesta omaan suuntaan. Monesti myös jäänyt miettimään kun toinen on lähtenyt ensin ja ymmärtänyt vasta hetken päästä, että niin pitkikin. Valmennussuhteen ei ole tarkoitus kestää vuosia kuten joidenkin muiden ihmissuhteiden ehkä on. Sen pitää loppua. Muuten asiat alkavat toistamaan itseään.

Niinkuin se lähiökampaamon permanentti haalistuneiden shampoomainosten takana.

Kuinka tekisin itseni tarpeettomaksi? Haluaisin olla tarpeeton. Katsoa sivusta kun urheilija löytää itsensä. Ja sen jälkeen ylittää itsensä.

 

 

 

 

Kahvakuulaurheilu: työntö, osa 1

Rykästiin Jonnan kanssa salilla video kasaan. Yhdellä otolla ja tiukasti luonnenäytellen.

Koska asiaa on vielä monen minuutin verran enemmän niin työnnöstä tulee toinen osa jossain vaiheessa. Tai miten monta on tullakseen. Tässä mitä lennosta tuli mieleen.

 

 

Rautapuuman elämää

Tiedoksi!

Pidimme eilen Tampereella Suomen kahvakuulahistorian ajalta hienoimmat kansalliset kisat mitä koskaan on pidetty. Tätä mieltä olen ollut koko kisojen järjestelyjen ajan kun keväällä homma lyötiin lukkoon. Mutta niin oli moni muukin kisapaikalla vieraillut nostaja ja katsoja. Samaa mieltä on myös kisojen puitteita luomassa ollut, lähemmäs kahdenkymmenen ihmisen porukka.

Hienoimmat siksi, että uutta oli luomassa väkeä eri kahvakuulaseuroista sekä lajin ulkopuolelta. Kaikki yhteen hiileen puhaltaen.

Priceless koska en keksi äkkiä suomenkielistä sanaa tätä kuvaamaan.

Tämä postaus on täysin vallatonta kehumista. Ihan surutta hehkutan myös omia valmennettaviani.

Kahdelle naiselle yhteensä 3 Suomenennätystä. Taija ja Minna S nostavat molemmat naisille isoja kahvakuulia ja hitaasti etenevä, johdonmukainen treeni ja ihmisen elämän kokonaishuomiointi alkaa viimein tuottaa tulosta. Naiset ovat fyysisesti kovassa kunnossa ja mikä tärkeintä, he ovat terveitä.

Koen, että suhteeni kaikkiin valmennettaviin on niin hyvä ja avoin, että ovella kolkuttavaan alipalautumiseen pystyy reagoimaan heti. Elämässä on ihan jäätävän paljon kaikkea mikä vaikuttaa urheilussa kehittymiseen. Yhden valmennettavan laitoin treenitauolle toukokuussa. Kesäkuussa hän jo huomasi itse, että tarvitsee lepoa vielä lisää. Muutama viikko elokuun lopussa ennen Powerpuumaa alettiin pohtimaan, että joko olisi taas urheilun aika.

Kesälomalainen nosti kahdessa nostomuodossa omat ennätyksensä. Hän näytti taas ihmiseltä hyvän ruuan ja levon ansiosta. Ja ennenkaikkea, silmissä oli kirkkautta. Upeaa Minna K, että olet taas olemassa.

Iäkkäämpi urheilija joutuu kohtaamaan täysin toisenlaisia haasteita elämässään kuin kolmekymppinen. Rautapuumissa puuman varsinaista määritelmää pitää yllä Leena, “Rautamummo” googlen mukaan. Leenan tempauspäivä oli kaukana siitä Leenasta, joka lavalla yleensä nähdään mutta syykin on selvä. Kun lähipiirisssä on oikeasti kyse elämästä tai kuolemasta niin silloin on ihan sama mikä on 16 kilon kansallisten kisojen tempaustulos. Leena antoi isomman panoksensa kisajärjestelyissä fyysisen vahvuutensa ja maalaisjärkensä ansiosta kuin lavalla ja se on erittäin ok. Nyt on huilin aika.

Helin kanssa juuri puhuin puhelimessa ja kyllä ei kaikki opittu taas unohtui lavalla. Mutta mitä sitten? Voittaja on silti nostopöksyissä (oliko muuten ne Rautapuumien nostospandexitkin tyylikkäimmät ikinä!) olemassa ja valmentajan nyt vaan kuuluu jauhaa samoja asioita niin kauan, että ne menevät perille. Helin “tapauksessa” kaikki menee niinkuin tempausta opetellessa aina – äsken osasin, nyt en. Uusi oma ennätys ja etukäteen päätetty minimiaika lavalla, joten käteen jäi juuri se mitä pitikin.

En muista monennenko kerran itkuhanat aukesivat mutta Sannan halauksessa niin taas kävi. Sanna nosti kahvakuulaa kisoissa ehkä viimeistä kertaa ikinä. Se jää nähtäväksi. Vahvinlajien tosissaan treenaaminen on jo alkanut enkä malta odottaa mitä ensi kesä tuo Sannan kohdalla tullessaan. Sanna jos kuka on hyvä esimerkki siitä, että ihan täysin urheilusta mitään tietämätön ihminen voi silti menestyä kun vaan löytää oman juttunsa. Sannan matka on muuttunut niin rajusti monen asian suhteen pienen ajan sisällä, että on ylipäätään ihme, että pää on jotenkin pysynyt kasassa.

Onneksi Rautapuumuus pysyy aina vaikka laji vaihtuisikin.

On asioita, joille emme voi mitään. Jos pumppu lakkaa lyömästä tai poikaystävä jättää niin niin se vaan menee. Mitään ei myöskään voi nopeuttaa: ei henkisten haasteiden peittoamista, ei fyysisten. Ei sitä miten nopeasti keho kehittyy tai mieli paranee. Kehon vamma tarvitsee oman aikansa, jotta on taas valmis ottamaan rasituksen vastaan ja henkinen olotila kyllä kertoo sen ajankohdan mikäli sitä tarinaa haluaa kuunnella. Joskus henkinen taakka on niin suuri ettei sitä voi enää unohtaa. Pitää silti löytää keino elää sen kanssa.

Voimme joko sössiä kaiken jo tehdyn työn tai kohdata vaikeudet niin, että ne alkavat kääntyä voitoksi. Silloin järjen käyttö on ainoa vaihtoehto sillä tunteet on tulleet peliin jo aikoja sitten.

Rautapuumat on kaikkea edellämainittua.

Elämänhimoa, kaikkea muutakin himoa, isoja tunteita ja suuria peliliikkeitä oikeissa paikoissa. Nostamisen ja urheilun iloa. Toisen pyyteetöntä kannustamista ja kantamista kun toinen ei jaksa. Nostolavojen rakentelua, no pitää itteäänkin tässä tuoda esille, tulostaulujen kuskaamista korvauksetta ja kahvin keittoa. Yksi kiintiömies, joka parantaa nostoennätystään joka kerta ja härskit jutut. Mitä muuta ihminen harrastukseltaan voi toivoa?

Jos mitenkään tulee mieleen, että haluat olla osana tätä porukkaa niin ota yhteyttä. Katsotaan tavoite, saat ammattivalmennusta millaista et muualta saa, opit nostamaan, opit urheilijaelämää, opit olemaan ihmisiksi.

******


Powerpuuman valokuvaaja Ari Kovalainen oli niin liekeissä kisapaikalla, että saan taas helpottavan syyn olla etsimättä yhtään kuvantekelettä omasta varastosta. Postaan kisakuvat erikseen, jotta ne saavat ansaitsemansa paikan (vaikkei mun blogi olekaan just se paikka).

Eripainoisia asioita

Kantaessani alkuviikosta koiranpentuani Railia eutanasian jälkeen eläinlääkäriaseman pakastimeen tajusin, että se miltä paino tuntuu riippuu siitä mitä kantaa vaikka paino olisikin sama.

Raili painoi sylissäni 24 kiloa.

Naisten mestaruussarjan kahvakuula painaa 24 kiloa.

Loppuviikosta päätin pitkittyneen juhannustauon jälkeen ilmottautua kansalliseen kahvakuulaurheilukilpailuun Powerpuumaan.

Vain tietääkseni miltä 24 kilon paino tuolloin tuntuu.

 

Ei se aina nukkunut. Kuva: Eija Haarala