Rakettimiehen naapurissa nostamassa

Montas viikkoa tässä on mennyt Etelä-Korean MM-kisoista, no, muutama. Oon pidellyt ilmoja ja vähän jo ajatellut treenaamista mutta käytännössä oon vaan tehnyt töitä ja ollut.

Hieman poikkeuksellinen kisareissuhan tämänvuotinen oli. Flunssat toki on vaivanneet suoritusta ennenkin mutta nyt oli haasteena muutakin.

EM- kilpailujen jälkeen toukokuussa pidin noin kuukauden mittaisen treenitauon ja aloin sen jälkeen voiman pariin. Kaikenlaisia voimajuttuja jatkui aina lokakuuhulle asti. Tänä vuonna kuulanostamisen motivaatio hukkui lähinnä huonoon lajijohtamiseen. Ilmoitin kuitenkin viimeisenä päivänä valiokunnalle, että olen mukana MM-joukkueessa.

Viikot ennen lähtölentoa:

  1. viikko

Olin yhteydessä Ivaniin ja kysyin mielipidettä kannattaako lähteä ja voitko jeesata. Olin kokeillut pidempää kuulasarjaa painavalla ja se tuntui todella hyvältä kun poweria oli tullut lisää ja tempaus oli saanut huilata koko kesän ja alkusyksyn. “Yes, its possible” oli vastaus ja taas mentiin. Ivan suunnitteli kuulatreenini kisoihin asti. Voiman jätin vähemmälle.

  1. viikko

Nostaminen tuntui fyysisesti hyvältä, henkisesti ensimmäinen isompi setti jännitti mutta tein sen kun hetki oli sopiva. Kokemukesta tiedän, että pystyn vaikka suorilta nostamaan 22kg täyden ajan mutta kyllähän se vaatii vähän muutakin kuin tahdonvoimaa.

  1. viikko

Sieltä se flunssa kolkutteli. Oli pakko jäädä töistäkin sairaslomalle ja sain pahimmat kuumeilun torpattua. Koko viikko meni treenaamatta.

  1. viikko

Kulkee taas. Tosi hyviä sarjoja ja tuntuma otteeseen oli ihana suorastaan. Tempaus oli sitä mitä toivoinkin sen olevan eli kevyttä ja ilmavaa. Tiesin että parannan omaa suomenennätystäni Koreassa 10-20 toistolla.

  1. viikko

Noin. Flunssa taas ja täysin toisenlainen kuin edellinen. Kaaduin petiin suorilta. Töistä saikulla ja kevyttä treeniä vasta ihan loppuviikosta kun matkustin Helsinkiin.

Nämä tyypit toivottelivat hyvää kisamatkaa.

 

Kisaviikko

Maanantaina viimeistely 22 kilolla ja nousi semihyvin pienestä vapinasta huolimatta, ehkä siis olisin torstaina iskussa?

Tiistaina alkuillasta lento Souliin, perillä keskiviikkona kello oli 9.00, aikaero 7 tuntia. Koneessa en nukkunut yhtään mutta  lennon jälkeen olisin voinut vaikka nostaa kisanoston. Hotellin kautta punnitukseen, jossa olimme Suomen kuulahistorian pisimmän ajan, lähemmäs neljä tuntia. Vi**u että meni hermo totaalisesti käytävällä makailuun. Punnitsemisen jälkeen puolihölkkää metroon ja etsimään ruokaa, ampiainen persiissä vaati lähtemään yksin. Paino oli pudonnut kevään EM-kisoista noin 10 kiloa näköjään, tajusin myöhemmin. Hotellilta EI saanut enää ennen klo 18 ruokaa mutta löysin naapurista epämääräisen ravintolan josta ostin mukaan jotain saatanan nyyttejä. Väsytti niin paljon, että oli pakko mennä nukkumaan jotain klo 19.

Nyytit. En tiedä mitä sisällä oli.

 

Kisapäivä:

Torstaina heräsin klo 00.30 eli olin nukkunut illalla jotain viisi tuntia. En saanut unta ennen aamua. Hilluin hotellihuoneessa ja keräsin tattia otsaan. Yöllä somessa selvisi, että valmennettavani oli jäänyt koirineen auton alle ja joutunut sairaalaan. Ylijaja oli poistunut paikalta. Huoli oli iso ja itkeskelin kaikkea. Aamupala klo 8-9 oli ensimmäinen kunnon ateria maahan tulon jälkeen ja menin nukkumaan. Heräsin puoliltapäivin mutta jatkoin unia vaikka muut menivät syömään. Uusi herätys jotain klo 15 ja aloin tehdä normaaleja kisavalmisteluja. Söin mitä hotellihuoneesta löysin. En jaksanut lähteä etsimään kunnon ruokaa vaan söin hotellilla kanavatkulia. Melkein jo nauratti. Yritin herätä. Muutaman tunnin päästä pitäisi nostaa kauden päätavoitteena olevassa kisassa.


Kyllä vatkulilla jaksaa!

 

Kisapaikalla:

Olin saanut nollattu “yön tapahtumat” ja oli yllättävän hyvä fiilis lähteä nostamaan. Henkisesti. Fyysisesti olin raato mutta en ajatellut sitä vaan huijasin itseäni häpeilemättä ajattelemalla voittoa ja tepastelemalla lämppäalueella niinkuin olisin parhaassa iskussa. Olisi ollut hullua miettiä sitä faktaa, että tulisin jaksamaan ehkä viisi minuuttia ja ote loppuisi tällä kertaa aloittavasta kädestä jo alkutekijöihinsä.

+68 kiloiset nostivat kahdessa erässä ja olin ensimmäisessä, vierelläni joku kiva nainen, ehkä Australiasta? Jälkimmäisen erän naisista löytyi mitalikolmikko: Venäjälle vajaa 160 toistoa ja seuraavat sijat jotain päälle 130 toistoa. Koskaan ei voi tietää ketä on Venäjän takana, tällä kertaa sieltä jäi puuttumaan aiempien vuosien mitalistit, joten ei mennyt putkeen kellään.

Oli kuitenkin ihanaa päästä nostamaan. Lietsoin itseni kisafiilikseen puoliväkisin ja nautin nostamisesta niin kauan kuin sitä riitti. 100 toistoa 80 toiston sijaan olisi ehkä auttanut minut tuloksissa viidenneksi kuudenelta, joten kun tiesin että kone hyytyy niin en alkanut sairasta ja vanhaa ihmistä enempää kiusaamaan. Harmitus oli ollut jo edellisellä viikolla, joten toisaalta pääsin nauttimaan kilpailemisesta niillä avuilla mitä juuri siinä hetkessä oli. Nyt ei tarvinnut vääntää itkua ollenkaan. Nälkä nostamiseen jäi kun parastaan ei päässyt tälläkään reissulla esittämään.


Muistin pukea housutkin ennen hotellilta lähtöä.

 

Lauantaina kävin vielä antamassa oman vaatimattoman panokseni naisten tuplakuuliin enkä jaksanut hävetä sitä etten ollut edes treenannut. Asia oli kuitenkin tärkeä. Toivottavasti jatkossa daamit saavat nostaa tuplia IUKL:n arvokisoissa. Suoritukseni kokokohta oli lämpässä kun joku mies kuvasi puolen minuutin ajan kun nostin kahta 8 kilon kuulaa.

Suomeen palatessa nukuin ensimmäistä kertaa hyvin viikkoon sillä kelloni ei ollut vaihtunut ilmeisesti ollenkaan. Nukuin Soulissa 12 tunnin välein muutaman tunnin päikkärit ja olin siis promillen kännissä käytännössä koko reissun.

Mitäs nyt?

Olen kyllästynyt. Kyllästynyt siihen, että pitää painaa duunia ja jatkuvasti miettiä missä vaiheessa työn ulkopuolella treenaa ja minkä verran. Kyllästyttää, että joku perkeleen flunssa vaikuttaa kaikkeen niin paljon, että toimeentulo loppuu muutamaksi päiväksi ja sitä kautta stressi normielämän pyörittämisestä kasvaa. Kyllästyttää, että kun oikeasti olisi pitänyt urheilijan matkustaa kisapaikalle jo ennakkoon aikaeron vuoksi niin sitä ei voi tehdä koska se toimeeentulo vaikuttaa siihenkin.

Kyllästyttää olla joku saakelin harrastelija asiassa missä pitäisi olla ammattilainen.

No. Aion olla ensimmäistä kertaa elämässäni ammattiurheilija. Pidän Kuusamossa tammikuun mittaisen treenileirin itselleni. Sen jälkeen pohdin vaihtoehtoja jatkaa ammattilaisuutta pidemmälle kevääseen tai loppuvuodeksi. Kaikki tämä suunnittelu tulevasta vaikka on täysin avoinna kisaanko edes vuonna 2018. Näin en ressaa asialla liikaa itseäni ja voin nauttia kuukauden ammattilaisuudestani täysin rinnoin.

Tämän vuoden puolella tapahtuu kuitenkin kivoja juttuja vielä sillä parin viikon päästä Rautapuumat pääsevät Varalan Urheiluopistolle testeihin. Olen suunnitellut opiston testivastaavan kanssa tekniikka-analyysin toteutuksen eri nostomuodoista. Valmennettavat pääsevät siten näkemään omia voima, nopeus ja tehovoimiaan noston aikana ja videoanalyysin perusteella sen vielä ymmärtäneekin. Lisäksi tsekataan Rautapuumien perusominaisuudet nopeusvoimassa, tehontuotossa ja maksimivoimassa. Testipäivän kruunaa maksimihapenottotesti matolla. Tosin ei hiihtäen vaan lajiin sovellettuna “sauvakävely oksennukseen asti”. Näkisin, että rullahiihtäjiä ei Puumista tällä testikerralla tehdä.

Viikonlopun jälkiruokana on Liftareiden Joulutempaus, jossa saattaa olla liuta täriseviä mutta onnellisia Rautapuumia! Onnellinen Rautapuuma on kiva otus. Yksi liittyi Australiasta tiimiin Etelä-Korean kisojen jälkeen, joten silläkin mantereella on yksi Rautapuuma nyt. Lisäksi jeesaan vuoden 2018 SM-kisoihin erästä miesnostajaa, jonka nimeä en koskaan muista oikein. Mukavaa kun saa auttaa nostajia kehittymään. 

Hyvää 100- vuotiaan Suomen Itsenäisyyspäivää kaikille! Tehkää joku kiva sadan punnerruksen haaste somessa.

 

Mainokset