Vastuu ja luottamus

Valmentaminen. Siinä vasta kasvun paikka.

Monessakin yhteydessä olen toitottanut vastuusta. Vastuusta ei pääse pakoon oikein missään. Haudassa pääsee. Ihmisellä pitää kasvaakseen olla kykyä ottaa vastuuta. Aikuisella siis. Lapselta sitä ei voi vielä ihan hirveään paljon vaatia. Eikä ehkä biologisesti aikuiselta mutta lapseksi taantuneelta. Tai ainakaan ei kannata pettyä kun sitä ei ennakko-odotuksista huolimatta löydy.

Valmentajalla on vastuu. Valmennettavalla on vastuu. Nämä vastuut poikkeavat joiltain osin toisistaan mutta kierrettyään oman tiensä, kohtaavat lopulta ja sitten on nähtävissä miten homma toimii.

Kuten kaikissa ihmissuhteissa, vastuuseen tarvitaan myös luottamus. Ilman luottamusta aletaan himmaamaan tunteissa, kapinoimaan ja keksimään omia juttuja sen sijaan miten yhteisesti on sovittu: käyttäydytään vastuuttomasti.

Valmennussuhteissa nämä ilmenee mm. siten, että jätetään kertomatta asioita. Sekä tehdään omia treenejä, näistä kahvakuulanostajan “salatempaus” on yleisin muttei onneksi vaarallisin muoto. Tai keksitään sijaistoiminto (osallistuin kaksi viikkoa ennen MM-kisoja “Kuka on nopein Suomen päästä päähän”- juoksukilpailuun) sille, että pää ei kestä maata sohvalla, jotta tulos olisi oikealla hetkellä tehtävissä. 

En käsitä miksi aikuinen ihminen ei voi maata yhtä päivää sohvalla jos hän saa kaikki muut päivät viikossa kouhottaa. Varsinkin kun varmasti on tiedossa, että jatkuva kouhottaminen ei vie maaliin.

Luottamus ropisee yllättävän helposti. Minulla on kokemusta luottamuksen katoamisesta ja kadottamisesta sekä urheilijana että valmentajana mutta tietenkin myös ystävyyssuhteissa, parisuhteissa, työpaikoilla tai perhesuhteissa. Meillä kaikilla on näitä kokemuksia ja toivottavasti olemme ottaneet niistä myös opiksi.

Luottamuksen rakentamiseen menee paljon aikaa mutta sen voi tuhota sekunneissa. Mutta luottamuksen voi rakentaa uudelleen. Siihen ei kuitenkaan riitä pelkkä tahto, tarvitaan myös tekoja. Paljon tekoja. 

Mikäli valmennussuhteessa on liikaa urheilusta ja luottamuksesta poispäin vievää negatiivista, vastuutonta energiaa niin on sekä valmennettavan että valmentajan vastuulla selvittää mistä se johtuu. Ehkä enemmän valmentajan vastuulla. Tai ainakin sen vastuulla joka tuntee pahaa oloa tai joka näkee toisen pahan olon.

Joskus jommankumman elämäntilanne tai aikuisena ihmisenä toimimisen taso ei sillä hetkellä mahdollista selvittämistä. Silloin on parempi hyväksyä tilanne, säästää kummankin aikaa ja jatkaa eri suuntiin. Toivottavasti kuitenkin edes jonkinlaisen keskustelun jälkeen. Tai sitten keskustelua ei ole lainkaan, luottamus on jo mennyt ja mitä sitä enää vatvomaan jos toisesta siltä tuntuu. Näissä tilanteissa toisen valintaa pitää kunnioittaa vaikka se olisi omasta mielestä miten väärä. Paljon kertoo, onko valmis kuulemaan ja käsittelemään sen, että yhteistyö ei voi jatkua.

Vastuu pysyy kuulijalla, huolimatta siitä onko luottamus jo menetetty.

Valmennettavan on oltava valmis siihen, että hän on valmennettava. Hänen pitää olla valmennettavissa.

Valmennettavissa oleminen tarkoittaa sitä, jos nyt oikein Sarasvuon Aamulenkistä enää muistan tai miten sen itse käsitin, että on valmis sekä ottamaan vastaan opettamista sekä oppia aktiivisesti itse.

Jos kahvakuulaurheilijan tekniikka pysyy samana vuodesta toiseen niin syynä ei välttämättä ole valmentajan taito, tai taitamattomuus, vaan urheilijan oma valinta olla ottamatta vastaan uutta tekniikkaa. Ei haluta edes oppia ottamaan vastaan. Kenenkään nostajan tekniikka ei voi olla muuttumaton vuodesta toiseen sillä kukaan ei osaa nostaa heti siten kuin hän siihen parhaimmillaan, kaikki palaset kohdalleen loksahtaen, kykenee.

Uuden oppiminen tarkoittaa todella radikaalia hyppyä epämukavuusalueelle ja siellä pysymistä. Se saattaa tarkoittaa, että pitää kysyä neuvoa ihmiseltä, jonka on aiemmin haukkunut selän takana.

Se saattaa tarkoittaa sitä, että pitää myöntää itselleen ja muille olleensa väärässä.

Jokatapauksessa se tarkoittaa sitä, että on tehtävä muutoksia.

On täysin urheilijan oma valinta, haluaako hän olla vuodesta toiseen mukavuusalueella ja ylläpitää sitä mitä jo osaa. Moni on tosi hyvä nostamaan päin persettä ja haluaa ylläpitää sitä. On vielä ylpeäkin siitä. Kyseessä on usein “Keisarin uudet vaatteet”- tilanne, jossa on mukana myös valmentaja.

Vai haluaako urheilija jopa vuodesta toiseen olla epämukavuusalueella ja opetella aktiivisesti ottamaan uutta tekniikkaa vastaan. Tehden samalla paljon virheitä ja saaden silloin tällöin säälittävän pienen onnistumisen aikaan. Se pieni onnistuminen, se on kuitenkin enemmän kuin mitä mukavuusalueella oleva ikinä voi kokea.

Vastuuta on, että tiedät millä alueella haluat toimia, elää. Jokainen on vastuussa omasta tontistaan.

Valmentaja on vastuussa siitä, että antaa urheilijalleen kaiken sen minkä hän sillä hetkellä pystyy ottamaan vastaan. Urheilija ei pysty ottamaan vastaan kaikkea tekniikkaoppia heti koska ei ole kone tai robotti vaan kehollaan ja mielellään omaan tahtiaan kulkeva elävä olento.

Valmennettava on vastuussa siitä, että ensinnäkin ymmärtää sen ettei kaikkea voi kerralla ottaa vastaan koska on elävä olento. Se mitä urheilija ottaa vastaan riippuu siitä miten valmis hän on tähän aikuisena, vastuullisena ihmisenä ja mitkä taidot hänellä on hahmottaa elämänsä kokonaiskuvaa – mitä hän itsestään ylipäätään ihmisenä ajattelee ja miksi.

Ajatus tähän tekstiin lähti äsken televisio-ohjelmasta, jossa puhuttiin espanjaa puhuvasta, ylösalaisin olevasta papukaijasta. Kuultuani tämän kuvauksen ja näky silmissäni koin hetken valmentajana olevani tuo papukaija.

 

Sinäkin voit tehdä näin.