Otan urheilumarkkinnoinnin käsikirjan käteeni.
Ei kiinnosta pätkääkään.
Lainasin kirjan kirjastosta koska se osui käteeni uusien kirjojen hyllyssä ja ajattelin, että ehkä minun sitä pitäisi lukea. Ja niin varmasti pitäisikin. Ei vaan kiinnosta. Selailin ja yritin. Nytkin kirja makaa keittiön pöydällä ja varmaan sitä kohta selaan taas.
Ei lähde.
Vaikka kannessa on teksti “Käytännönläheinen johdatus urheilumarkkinoinnin kiehtovaan maailmaan.”
Minä jos kuka olen käytännönläheinen mutta en vaan saa urheilumarkkinoinnista itselleni kiehtovaa. En kyllä muustakaan markkinoinnista.
Myyntitöissä ollessani olin aina hyvä täyttämään hyllyjä. Ei varmaan ole ketään, joka saisi hyllyttämisen tapahtumaan nopeammin kuin minä. Siinä voi päästä flowtilaan kun joulun alla ravaa Prismassa aamukuudelta varaston ja myymälän väliä. Kuntokin siinä kasvaa. Tosin silloin kun olen ollut Prismassa töissä niin ne olivat puolta pienempiä kuin nykyään.
Ihmisen kannattaisi pääasiassa tehdä sitä mikä sitä kiinnostaa. Välillä joutuu tekemään jotain mikä ei niin kiinnosta (paitsi lukemaan urheilumarkkinointia) ja oikeastaan senkin voisi kääntää siten, että saa tehdä jotain mikä ei kiinnosta. Koska muuten todennäköisesti ei saa eikä voi tehdä myöskään sitä mikä kiinnostaa.
Paitsi Paris Hiltonin ei tarvitse tehdä muutakuin kiinnostavia juttuja.
Harmittaa ja ei harmita se, että ensi viikolla pitää taas ajella isovarpaista karvat ja lähteä sivistyksen pariin. Kyllä Kuusamossa sivistyneitä ollaan, uskoisin, mutta kaipaan elokuvateatteria. Haluan päästä elokuviin. Niin, että saan valita minkä elokuvan katson ja mihin aikaan. Tai voin mennä leffaan hetken mielijohteesta. Jos haluaa elokuviin ja tarjolla on kerran viikossa kuvaus Suomen jääkiekkomaailmanmestaruudesta vuodelta -95 niin kyllä se sattuu.
Eli kun pääsen kotiin niin käyn ensimmäisen viikon aikana todennäköisesti kolmisen kertaa elokuvissa. Oi niitä aikoja kun vapaaehtoisduunarina sai filmifestareilla katsoa viikossa parikymmentä leffaa.
Jos taas ajatellaan näitä viikkoja hihnattomasta näkökulmasta niin kotiin ei kannattaisi palata lainkaan. Mutta sitä ei hihnaton saa itse päättää. Vastuu päättämisestä on minulla ja huono omatunto siitä tulee, että pitää hihna kaivaa esiin.
Kyllä ei pitäisi kahleita kellään olla.
Ja kas. Kävikin niin etten kirjoittanut sanaakaan treenaamisesta, paitsi tuon yhden sanan verran. Onpa hyvä.
150 