Kategoria: Kahvakuulaurheilu

Paljon on juttua ja huttua siitä, miten negatiiviset asiat pitää saada pois elämästä. On kuitenkin niin, että pelkkää positiivista pöhinää ihmisen elämä ei deletoinnista huolimatta tule olemaan. Tulee väistämättä haasteita matkalla vastaan. Kissa merkkaa sänkyyn tai kattotiili putoaa päähän. Jollekin tiilen päähän putoaminen voi toki olla vain hyväkin juttu. Mutta kuinka moni on saanut äidinmaidossa valmiudet haasteiden kohtaamiseen? En minä ainakaan. Heistäkään en tiedä, jotka korvikkeella on kasvatettu. 

Viittaan omaan elämänmuutokseeni.  Vihaan “elämänmuutos”- sanaa mutta sillä on puolensa kun pitää lyhyesti kertoa serkkupojalle kuulumiset. No en sentään vihaa sanoja mutta vältän joitakin kuten “hyvinvointi” tai “oravanpyörä”. Ehkä niistä tulee joku ahdistus, jota pitäisi osata käsitellä!

Huomasin tässä pari päivää uuden työn puikoissa tehneenä, että onpa vaikeaa sopeutua hyviin juttuihin, joihin on ehkä vahingossakin ajautunut. Hyvällä tuurilla, enkelten avustamana tai johdonmukaisesti, ei sen väliä. Oletteko huomanneet, että yhtäkkiä tajuaa olleensa jo pitkään sellaisessa elämässä, jossa on paljon kaikkea muuta kuin mitä itse toivoisi olevan? Sen jälkeen kun negat alkaa pudota pois kyydistä niin ei meinaa uskoa, että on olemassa positiivisia asioita ympärillä pilvin pimein. Että ne oikeasti siinä ovat. Voikin tehdä asioita toisin kuin “on aina ennenkin tehty” tai saa käyttää omaa luovuuttaan eikä virheistä laiteta suorilta hirteen. Tätä tunnetta voi kokea missä vaan, työelämästä parisuhteeseen. Ja jotta elämänmuuttaja ei tuntisi oloaan liian varmaksi muutosta tehdessään niin häntä helposti pyritään pysymään muuttumattomana kyseenalaistamalla, joskus hyvin vahvasti, toisen tulevaisuuden. Millä elät… Mitäs sitten jos… Entä jos.. Mitä teet jos.. Sitten KUN niin mitäs sitten.. Kun nämä kaikki vaihtoehdot on elämänmuuttuja itse jo käsitellyt moneen kertaan niin tekee melkein mieli nauraa päin naamaa.

Olen persoonana taipuvainen syvien vesien elikoksi ja tämä muodonmuutos voi tapahtua helposti. Riippuen päivästä, kuukaudesta, vuodesta, elämäntilanteesta, tapahtumasta, mistä vaan. Sisälläni oleva taiteilija-anarkisti on ollut monesti kusessa normiyhteiskunnan (uuh mikä sana) kanssa. Voimavaranani on ollut mauton huumorintaju ja lapsellinen usko hyvyyteen. Myös urheilu, jossa voi päästellä höyryjä vaikka siinäkin pyritään aina tekemään muotteja, joita pitää seurata. Ja eläinten mutkattomuus. Kasvoin hevosten kanssa laitumella, joten onko ihme etten ole iltapäiväkahville taipuvaista sorttia.

Nyt kun olen oikeasti lähempänä viittäkymmentä niin toisaalta aiemmin mitättömät asiat todellakin alkavat saada lisää aggressiota pintaan tai sitten, asiasta riippuen, ne ovat täysin merkityksettömiä. Ehkä olen jossain neljänkympin- ja viidenkympinkriisin välissä? Pitäisikö tälle välikriisille antaa jokin kiva termi?

En yhtään tiedä mitä tällä kaikella yritän sanoa mutta ensi lauantaina nostan jälleen kahvakuulaurheilun EM-kilpailuissa ja mietin, että mitä helvetin järkeä tälläisessä harrastelijakisaamisessa oikein onkaan.

Ja sitten heti perään mietin, että perkele nyt lähtee, ennätykset paukkuu ja Maamme- laulu soi!

Koska kaikki asiat ihmisen elämässä liittyy toisiinsa niin harvemmin niistä tolkkua saa. Kovasti en nykyään enää edes yritäkään vaan vedän ruksin seinään aina kun en ole mokannut kovin pahasti. Ainoa mikä on varmaa niin pikkusieluisuus on naurettavinta ikinä ja talitintit on söpöjä.

Kisasuoritukseen taas saattaa vaikuttaa se, että pikkusisko mulkaisi pahasti edellisellä viikolla tai matematiikan kokeesta tuli kymppi.  Ja se miten näihin mullistuksiin reagoi. Tietysti jos ei treenaa niin sekin vaikuttaa. Vähän. En ole treenannut kovaa vaan vähän ja harkiten. Harrastelijakisaamisen hyviä puolia. Katsotaan tapahtuuko sillä kehitystä vai tuleeko taantuma viimein.

 

 

Edesmenneet Meli ja Freja osasivat ottaa elämästä kaiken irti. Kuva: Ritva Waris-Wörlin

Taija on toinen mestaruussarjalaiseni tulevissa EM- kilpailuissa. Taija oli valmentajaopintojeni ajan koekaniinina ja sen takia hänen kanssaan paneuduin viime vuonna hieman syvemmin mm. psyykkisen valmistautumisen saloihin sekä omaan valmennusfilosofiaani. Nykyään saman palvelun saavat tietenkin kaikki urheilijani.

Taija on kahvakuulaurheilun maailmanmestari amatöörisarjassa 16 kiloa vuodelta 2013 tuloksella 210 toistoa. Sen jälkeen tämä tunnollinen ja kunnianhimoinen perheenäiti on treenannut joko itsekseen tai etävalmennuksessa – työn ja lastenkasvatuksen ohessa. Kun tiiviimpää valmennusta on takana nyt hieman yli vuoden verran, olen todella innostunut odottaessani, että milloin Taijalla loksahtaa itseluottamus kohdalleen ja tulokset alkavat olla perustasolla. Kehitystä on tapahtunut etenkin urheilijana mutta toki myös fyysisellä puolella: voimatasot ovat jatkuvasti nousussa ammattitaitoisen ja yksilöidyn voimavalmennuksen ansioista sekä ravinnon tarkennuksen jälkeen elämänhallinta on parantunut.

Itseluottamus tempauksessa on tärkeä juttu sillä se vaikuttaa otteeseen. Jos painavalla kuulalla nostaminen olisi fyysisesti ja henkisesti yhtä helppoa kuin kevyellä niin sitä tekisi kaikki. Erilaisilla tekniikkaharjoituksilla pääkoppaa nyt opetetaan ja Taija tulee löytämään oman nostotyylinsä ajan mittaan itse.

Urheilijana ei pääse kasvamaan mikäli ei tartu haasteisiin. Taijalla on siihen munaa. Hän ei jää toistamaan jo kerran saavutettua eikä suostu olemaan pelkkä kopio. Ulkopuoliselle saattaa vaikuttaa, että tämä herttainen nainen on helppo valmennettava. Ei ole ja hyvä niin!

 

 

Kuva: Max Käär

************

Olemme nostokavereita Kirsin kanssa jo ajoilta ennen Lift Me Upin perustamista. SM-kisojen 2016 jälkeen kysyin Kirsiltä apua. Valmensin silloin itse itseäni, treenit olivat elämäntilanteeseen liian kovia ja tajusin, etten saa kehitettyä tempaustekniikkaani sille tasolle, että voisin tehdä hyviä tuloksia raskailla kuulilla. Kirsi on Suomen taitavin tempaaja ja ihminen, joka kuuntelee, ymmärtää, huomioi elämän haasteet ja lukee valmennettaviaan välillä paremmin kuin he itse. Juuri tätä tarvitsin.

Aloitimme valmennussuhteen päätavoitteena tempaus 24 kg kuulalla. Ensimmäisenä edessä olivat Liftareiden kansalliset kisat parin kuukauden kuluttua. Vaatimaton ennätykseni taisi parantua vajaalla 10 toistolla, mutta suoritus muistutti bambia liukkaalla jäällä ja muistankin pelänneeni jokaisella toistolla, nouseeko kuula vai putoaako se päähän. Huh.

Olen ollut aikaisemmin etävalmennuksissa ja niillä voi hyvin kohottaa kuntoa, mutta oikeaa nostamista ei opi. Erityisen hankalaa on muuttaa mitään, jos on takonut vääränlaisen tekniikan selkäytimeen tuhansien toistojen myötä. Kirsin kanssa tavataan usein ja hiotaan tekniikkaa. Alussa myös kuvasin paljon ja lähetin videoita Kirsille katsottavaksi. En hahmottanut kehoani ja kun katsoin videoita, luulin näkeväni kehitystä vaikka mikään ei ollut muuttunut. En oikein osannut muuttaa mitään, vaikka ymmärsin mitä haetaan ja miksi. Tie oli pitkä, mutta onneksi Kirsi sanoo asiat suoraan ja etsii ilmauksia, jotka menevät jakeluun.

Kesällä tehtiin reissu Osloon Cup of Scandinaviaan. Odotin kovasti edistystä, mutta tulos oli pettymys. Kirsi näki kuitenkin positiivisia asioita tekniikassa, mitkä hermoilusta huolimatta säilyivät läpi noston. Loppukesällä alkoi näkyä valoa myös tuloskehityksessä ja ennätykseni pompsahti 10 toistoa ylöspäin. Mikä parasta, kehon toispuolisuus alkoi tasaantua ja pystyin nostamaan vasemmalla kädellä suunnilleen yhtä paljon kuin oikeallakin.

 

Ennen nostoa hymyilyttää aina! Oslossa vihreä kuula kuitenkin otti luulot pois.

 

Elokuussa tein virtuaaliliigaan 20 kg tempauksen ja paransin vanhaa ennätystäni 50 toistolla. Mikä yllätys! Lahden kansalliset kisat lähestyivät ja odotukset 24 kg tempauksen suhteen olivat korkealla. Sitten sain selkääni viheliäisen lihasjumin. Hyvästi loppuvalmistelut kisoja varten! Kuntoutin selkää jumppapallolla ja yritin parantaa keskivartalon asentoa. Lahdessa sain kiukulla nostettua painoluokan  silloisen SE:n ja oma enkka parani yhdellä toistolla 73:een. Tekniikka oli rumaa ja tulos jäi toivotusta. Harmitti.

Seuraava testi nostettiin Kirsin valmentajatutkinnon näyttötilaisuudessa. Selkä alkoi taas vihoitella ja tulos jäi alle 60 toistoon. Jälkeenpäin ajateltuna olen iloinen, että selkäongelmia tuli. Keskivartalo ei ollut riittävän vahva lasten syntymien jäljiltä ja ennen kuin vakavampaa vahinkoa ehti tapahtua 24 kg:n kanssa, oli pakko korjata asiat. Kävin mainiolla fysioterapeutilla, joka opetti minulle keskiasennon, auttoi fiksaamaan syvät vatsalihakset sekä liikkuvuusrajoitteet kuntoon. Kehonhuolto tuli jokailtaiseksi rutiiniksi.

SM-kisoihin 2017 valmistautuessa syntyi haave päästä maajoukkueeseen jo tänä vuonna. Amatöörisarjassa tai OALC:ssa kisaaminen ei innostanut ja 24 kg tempaustulokseni ei riitä paikkaan +68 kg sarjassa, joten pudotus painoluokkaan -68 kg oli paras mahdollisuus. Kirsi tuki päätöksessä. Paluuta päähänpistosta ei ollut, vaikka paino ei meinannut millään lähteä putoamaan. Menin mukaan Optimal Sport Academy-valmennukseen ja loistavan Sanna Aron johdolla säädettiin kaikki kuntoon – ruokavalio, lepo, voimatreeni ja liikkuvuusharjoitukset. Kirsi huolehti edelleen lajitreenistä ja oli ajan tasalla Sannan kanssa tehtävistä jutuista.

Painonpudotus ammattilaisen johdolla oli ehdottomasti järkevää, koska energiat olivat hyvällä tasolla koko ajan, jaksoin treenata jopa paremmin kuin ennen, tulokset nousivat kalorivajeesta huolimatta, paino tippui sieltä mistä pitikin (rasvoista) ja lihasta tuli vähän lisää, vaikka se ei ollutkaan tavoitteena. Opin todella paljon urheilijan ruokavaliosta. Tästä voisin kirjoittaa pitkän tarinan, mutta palataan minun ja Kirsin taipaleeseen.

 

SM-kisoihin siis valmistauduttiin huolella ja kaikki tuntui hyvältä. Viikkoa ennen kisoja nostin uuden tempausennätykseni. Paino meni maaliin ja sain tankattua hyvin ennen nostoa. Tulos jäi kuitenkin maajoukkueen B-rajasta 5 toistoa ja oma ennätyskin jäi kauas. Tämä oli suurin pettymys, jonka olen urheilussa kokenut. Kulunut aika ei ole tunnetta muuttanut, vaikka sainkin EM-joukkuepaikan painoluokan voitolla. En edelleenkään ole varma, mikä meni pieleen. Ehkä loin itselleni sietämättömät paineet, ehkä urheilussa vain tapahtuu välillä näin.

Jokainen vastoinkäyminen opettaa ja jälleen on tehty asioita hiukan eri tavalla. EM-kisat ovat jo lähellä, mutta tällä kertaa olen ajatellut kisoja, painoa, tuloksia ja mentaaliharjoituksia mahdollisimman vähän. Tempaus on herkkä laji, jossa päättäväisyydellä ja pakottamisella ei tee mitään. Jos rentous ja fokus puuttuu ja hengitys ei toimi, hyvää tulosta on turha toivoa. Kunto, voimatasot ja rautainen ote vievät jonnekin asti, mutta eivät lopulta kovin pitkälle. Nyt kantavana ajatuksena on tehdä oikeita asioita oikeassa tahdissa, ilon tekemiseen säilyttäen. Tulokset seuraavat sitten, kun on sen aika.

Taijan viimeisin tempaus. Vuoden päästä mennään taas jo toisella tavoin.

Otsikkoa voi runoilijasielut jatkaa mutta minä sain tänään paikattua SM-kisoissa vajaaksi jääneen tuloksen 108 toistoa Painonnostoliiton painoluokkaani asettamaan A-rajaan 110 toistoa. Eli mitkä fiilikset kohti kevään EM-kilpailuja? Kysyy hän itse itseltään.

 

Fanikuva. Ei sentään omia lapsia nämä mutta ylipuhuttavissa kahvakuulaurheiluun.

Iloinen olen. Parin vuoden intensiivisen tempaustahkoamisen jälkeen alan olla sillä tasolla, että semiflunssainen rääpäisy pakkotilanteessa ja päälle sadan tulos onnistuu kun sen vaan päättää tehdä. “Päälle sadan” ei missään nimessä vielä riitä mitaleille kansainvälisissä arvokisoissa ja näitä päällisiä on jo ihan tarpeeksi tullut arvokisoissa. Mutta juuri nyt olen tyytyväinen sillä:

Helmikuun lopun SM- kilpailujen jälkeen eiliseen kisafiilistelyyn, en ole nostanut 24 kilon kuulaa harjoituksissa kertaakaan. Piti oikein miettiä, olenko tehnyt heilureitakaan? No en ole. En ole koskenut kuin 22 kilon kuulaan kun nostin 10 per käsi. Yhdessä treenissä. Viime viikollakohan se oli. Hetkinen, joitain heilureita 26 ja 32 sentään kun olen osunut salille josta niitä löytyy. 

Ennen SM- kilpailuja nostin alkuvuoden aikana noin kerran 24 kiloista tempaustreenissä. Joten kun nyt eletään huhtikuun puoliväliä niin tänä vuonna kisat mukaan lukien 24 kg on ollut käsissä kolme kertaa.

No mitä sitten olen tehnyt?

Ensinnäkin olen ottanut kaiken opin irti kaikista kolmesta tempauskerrasta isolla kuulalla ja se suurin oppi on ollut henkinen. Olen tehnyt mahdottoman pitkiä sarjoja kevyellä kuulalla. Siis oikeasti pitkiä. Maratonmittaisia. Lisäksi erittäin keskittyneitä sarjoja eripainoisilla kuulilla mutta maksimissaan 20 kiloisella. Voimaharjoittelua 2-4 kertaa viikossa. Levännyt paljon. Vapautunut ihmisenä ja elänyt stressitöntä elämää.

Alkuvuoden muutos on siis ollut lähinnä hienoinen treenimäärän vähennys, tarkempi voimaharjoittelu ja lepo.

 

 Melkein Teron päivänä löytyi viisaan miehen lause.

 

Olen aiemminkin puhunut siitä, että tempaus kohdallani näyttää siltä miltä elämä muutenkin. Valmennettavistani huomaa myös kun muu elämä paukuttaa kannikoille – enkä nyt tarkoita tindertreffejä. Väsyneenä tai kiireisenä tempauksen tekniikkaan keskittymiseen ei vaan riitä energiaa. Tulee paljon huonoja toistoja ja uuden opettelu ottaa takapakkia lujaa.

Mutta ei hätää. Silloin laitetaan treeniohjelmaan rinnalleveto-työntöä. Ei tarvitse ajatella mitään mutta kunto nousee. Tempaus hautuu ja tulee esiin tilanteissa missä sitä taas tarvitaan. Sen takia vähintään viikottainen kommunikointi valmennettavien kanssa on ehdotonta, muuten en pääse reagoimaan treenien suunnitteluun. Joskus vuosisuunnittelussa hienosti mietityt viikot heittää ympäri täysin. Pysyvää on vain kilpailupäivät.

Ivanilta olen oppinut järkyttävän paljon asioita ja etenkin sen, tai saanut varmistuksen omalle ajattelulle, että koska painavan kuulan treeneistä palautuminen vie aikaa, niin kannattaa nostaa paljon kevyttä: esim. 20 min 12 kilolla yhdellä käden vaihdolla, 10 toistoa minuutissa opettaa enemmän kuin 6 minuuttia 24 kilolla täysillä. Toisaalta, ison kuulan mukanaolo viikottain tuo joillekin itseluottamusta sen hallintaan. Itse en sitä luottoa enää em. kolmen treenikerran jälkeen tarvitse kuten ennen. Hyvin mankattu kahva ja oikea mentaaliharjoittelu auttaa pitkälle. 

Tieto siitä, että osaa, saa tehdä sitä mitä osaa ja saa oppia osaamista vielä loputtomasti, on todella voimaannuttava. 

 

Ei paniikkia kateelliset, tiedän kyllä paikkani.

 

Kahvakuulaurheilussa, kaikessa urheilussa, pitää löytää oma balanssi, jottei ole alipalautunut tai turhautunut. Tosin se, oletko turhautunut siihen ettei valmentaja “anna” nostaa sen mitä haluaisit vai siihen ettet kehity, on asia erikseen.

Joutilaisuuteni tosiaan loppuu vappuun, kun saan taas yhden ammatin lisää, ja tämä ylenmääräinen lepo loppuu. Haasteena jälleen työelämän kanssa on saada EM- kilpailuihin mennessä oikeaan käteen 40 toistoa lisää (ne puff hävisivät aikanaan kun jätin 16 kiloisen), jotta mitali olisi nostettavissa. Ihanan yksinkertaista kun ei tarvitse miettiä mitään muuta suurempaa.

Mistä niitä toistoja saa? Ebaystä vai kaalimato piste comista?

 

********

Lisään sponssilogoja yms. tänne sitä mukaa kun opin nörttiyttä. Sivut muutenkin päivittyvät silloin kun muistan. Eli melko harvoin. Kannattaa siis kysyä eikä odottaa jos jotain vastauksia toivot.

Kyllähän sitä on kiperissä paikoissa oltu monesti ennenkin mutta urheilussa valmentajan roolissa haastavin tilanne tuli kun Gentain Minna (tiimissä kaksi Minnaa) tuli juttusilleni SM-kilpailuissa muutama viikko sitten. Hänen piti nostaa kymmenen minuutin kuluttua 24 kilon tempaus, ensimmäistä kertaa elämässään kyseisellä kahvakuulapainolla. Naama valkoisena ja hiljaa sopertaen Minna koputti olkapäälleni kun olin itse keskittymässä omaan suoritukseeni, joka olisi heti Minnan lähdön jälkeen. Näin siinä kävi:

• Mä en pysty menemään lavalle.
• Noh, siis, öö, mitä?
• Mä en pysty menemään tonne.
• Ok… Miks..? (laitan kädet Minnan hartioille ja naamatusten, tiukassa katsekontaktissa vuoropuhelu jatkuu)
• No mä en vaa pysty.
• Joo-o.. Nooh.. Mitä jos käyt tekemässä 20+20?
• Ei pysty.
• No.. 10+10?
• Ei pysty. (Minna alkaa melkein itkemään)
• .. 5+5…..?
• Ei pysty..
• Entä jos alkaakin sujua kun teet vaan muutaman toiston?
• Ei pysty.
• Okei.. No, tehdäänkö niin, että nostat muutamia toistoja vielä lämppänä ja sitten saat itse päättää, että menetkö lavalle? Minua ei haittaa jollet mene eikä se ole ollenkaan väärin. Nosta hetki ja sitten teet miltä tuntuu. Kuulostaako sopivalta?
• Ok.

Laitoin nappikuulokkeet takaisin korviin, lähdin kävelemään toiseen suuntaan ja hengitin mahdottoman syvään muutaman kerran. Oli pakko saada oma keskittyminen uudelleen käytiin. En voinut tehdä enempää.

Sivusilmällä näin kuinka Minna, ehkä jopa ihan uudella ponnekkuudella kuin hetki sitten, teki tempauksia. Kun katseemme kohtasivat niin näytin tsemppipeukkua ja sanoin hiljaa, puolittain itsekseni: “Todella hyviä toistoja, todella hyviä.” Enkä fuskannut yhtään, Minna osaa teknisesti nostaa painavallakin kuulalla jo kelpotempauksia.

En sanonut Minnalle enää mitään vaikka hetken kuluttua näin, että hän oli jonossa odottamassa lavalle menoa enkä enää keskeyttäisi mitään kun nainen oli jo melkein nostamassa. Kävelin kuitenkin vielä lavojen eteen tuomareiden taakse näyttämään uudet tsemppipeukut, irvistin ja lähetin äänettömät sanat: “Anna mennä nyt saatana kun siellä olet ja homman osaat, luotan suhun ihan täysillä.”

Lähdin takaisin lämmittelyalueelle sillä oma nostoni olisi noin 10 minuutin päästä – ei se enää lavalta kehtaa pois tulla. Todennäköisesti olisin lähtenyt syrjemmälle vaikken olisi itse kilpaillutkaan.

Hetken kuluttua Minna tulee taas koputtamaan olkapäälle. Otan napit pois korvista ja käymme parin sanan mittaisen keskustelun:

• Tein 58.
• Eikä! Voi nyt helvetti.. (tajusin vaan luvun 50 jotain)
• Voitin Teijan.
• Hyvä.

Melkein hyppäsin Minnan kaulaan mutta oli pakko nollata samantien tilanne ja lähdinkin tylysti taas toiseen suuntaan. Hymyilytti kuitenkin vaikken oikein tajunnutkaan mitä Minna sanoi. 

Olimme puhuneet Minnan kanssa SM-kilpailuiden ja maajoukkueeseen pääsyn tavoitteista viime vuoden puolella ehkä ensimmäistä kertaa tosissaan. Itselläni on ollut selkeänä mielessä, että Minna nostaa tänä vuonna 24 kilon kuulaa mutta olisiko se tempaus vai rinnalleveto-työntö vai molemmat niin oli vielä alkuvuodesta avoinna.

Olin antanut Minnalle treeneissä melko paljon teknistä rauhaa tempauksen suhteen, sarjat olivat pitkiä ja kevyillä kuulilla. Jossain vaiheessa Minna totesi, että jotain on tempauksen suhteen loksahtanut kohdalleen. Päätin, että hän nostaa SM-kilpailuissa tempauksen päälajina ja rinnalleveto-työntö olisi ohjelmassa “for fun” koska siihen ei teknisesti tarvinnut juuri puuttua. Tämän takia en ehkä osannut eläytyä Minna pieneen pettymykseen lauantain rinnalleveto-työnnön jälkeen, jossa tulos jäi muutaman toiston alle maajoukkuepaikan tulosrajan.

En osannut myös ymmärtää, että tämä vaikuttaisi seuraavaan päivään niin paljon vaikka tulos 60 toistoa oli myös suomenennätys. Tempauksessa (linkin takaa kilpailu, jossa Minna kilpailee lavalla neljä vieressään Teija Rantanen) oli tavoitteena voittaa painoluokka ja katsoa sitten pitäisikö tulosta korottaa, jotta Minna valittaisiin maajoukkueeseen.

Olin toki valmentajana tietoinen, että Minnalla oli ollut rankka alkuvuosi ja henkinen epävarmuus oli lähes viikottain harjoituspäiväkirjoissa läsnä. Hengityskään ei meinannyt toimia nostaessa ja vaikutti varmasti tunteeseen siitä, että kuntoa ei ole. Ennen SM-kisojen tempausta, koko kisapäivän, Minna kävi todella ison taistelun itsensä kanssa.

Olen aina arvostanut Minna tapaa treenata ja järkevää asennetta elämään. Hän on nähnyt paljon maailmaa, tietää mikä on oikein ja mikä väärin. Kisaviikonlopun myötä kunnioitukseni häntä kohtaan on vielä suurempi.

Minnan maajoukkuepaikka varmistui äskettäin molempiin lajeihin vaikkei tulosraja toteutunutkaan ja hän nostaa seuraavan kerran EM-kilpailuissa Latviassa toukoukuun puolivälissä. Valmentajana opin sen, että vaikka itse luotan nostajaan täysin, koska tiedän mitä hän osaa ja mihin pystyy, niin hänen omasta tunnekokemuksestaan pitää olla vielä enemmän hereillä. Asiaa ei suinkaan helpota se, että itse kilpailee samoissa kisoissa tavoitteellisesti.

Minna kertokoon mitä SM-kisoissa tapahtui. Ei tämmösiä joka kylässä kasva.

 

Valmentaja ei oikeen ymmärtänyt mitä oli tapahtunut.

************

Päälimmäisenä tunteena on helpotus; se on ohi. Viimeiset kuukaudet ovat olleet henkisesti hyvin rankkoja johtuen monesta seikasta. Työstä johtuvat asiat ovat luoneet todella painostavan ilmapiirin ja se on vaikuttanut kaikkeen jaksamiseen. Pari viikkoa ennen kisoja minulla oli pari työhaastattelua ja sain kuin sainkin uuden työpaikan. Tieto uudesta työstä tuli kilpailuja edeltävänä torstaina, samalla hetkellä tunsin kuinka henkinen paine alkoi purkautua ja tilalle tuli osittain suuri helpotus mutta samalla myös tyhjyys. Takki oli ihan tyhjä ja keskittyminen kisoihin oli todella vaikeaa. Kisaviikonloppuna en ollut vielä sanonut itseäni irti vanhasta paikasta ja lauantai-sunnuntaiyönä unissani otin lopputilin ainakin kahdesti.  Ylipäätään olen hyvä luomaan itselleni paineita ja jotenkin niitä pääsi kertymään näiden kisojen ympärille ennätyspaljon.

Fyysinen valmistautuminen oli kohtuullisen hyvää. Dieetistä johtuen muutaman päivänä tuntui että energiat oli vähissä, mutta pääsääntöisesti rankemmatkin nostot sujuivat hyvin. Tekniikka on selvästi parantunut ja kroppa tuntuu toimivan ihan mukavasti. Tempauksen tekniseen tasoon nähden kunto on riittävä, rinnalleveto-työnnössä saisi olla parempi. Viime syksyn hengitystieongelmien jälkeen kestävyyskunto on palautunut toivottoman hitaasti, suunta on kuitenkin oikea.

Siinä missä aamupainot olivat pienimmillään olleet 2,2 kiloa yli luokan, oli se keskiviikkona kolme kiloa painoluokan yläpuolella, johtuen kuukaudenajasta. Ilman hikipukua nesteet olisivat tuskin lähteneet. Perjantai-iltana puntarille saavuttaessa paino oli 580g yli, puku takaisin niskaan ja jumpalle. Tässä vaiheessa päälle puski jonkinlainen survival moodi, sillä tunnin jumppa meni yllättävän kivuttomasti (mutta myös ajatuksettomasti). Ruokaa tai nestettä oli tuossa vaiheessa viimeksi työnnetty kitusiin edellisenä iltana, miinus kuppi tiukkaa expressoa yhtä protskupatukkaa ja muutamaa pähkinää ja fruktoositablettia.

 

 

 

Palautuminen painonvedosta meni hyvin, en usko tällä olleen ratkaisevaa vaikutusta nostotulokseen.

Viikonlopun nostot eivät fyysisinä suoritteina olleet osaltani mitenkään huippuluokkaa, mutta en niitä varsinaisesti häpeäkään. Tuntuu että ylsin tasolleni mutta missään nimessä en sitä ylittänyt. Rinnalleveto-työnnössä en löytänyt itsestäni minkäänlaista taistelutahtoa tai puristusta. Noston aikana pää petti siinä mielessä että en pystynyt puskemaan töitä epämiellyttävyysaluella. Aikaisemmin tämä ei työntöä sisältävissä lajeissa ole ollut mikään ongelma. Viestin otin löysin rantein ilman minkäänlaisia paineita. Olin hämmentynyt miten hyvin se lähti suorituksen aikana rullaamaan. Ajattelin lähteä nostoon 8 pacella tai kuunnellen mitä tulee, tuli 10 pace ja nopeampikin mutta tuomari hyllytti liian nopean yläpysäytyksen takia. En tiedä johtuiko siitä että olin jo kerran laittanut kroppaan kierroksia kunnolla. Tästä tulee ottaa opiksi lämmittelyiden kohdalla, kroppaa pitää puskea ainakin hetkellisesti korkeisiin sykkeisiin ja kunnon hengätysmisen tilaan. Seuraavana päivänä kaivoin hyppynarut esiin ja vedin muutaman minuutin tuplahyppyjä; hykkeet nousevat nopeasti, mutta tämä ei väsytä käsiä.

 

Kuva: Tommi Laurila

En ymmärrä miksi en ollut ottanut huomioon sitä vaihtoehtoa että pettyisin ensimmäisen päivän suoritukseeni niin paljon että seuraavasta päivästä suoriutuminen olisi niin vaikeaa kuin se oli. Tempauspäivänä fiilikset olivat todella synkät, aamu vielä jotenkin meni, mutta kisapaikalle saavuttaessa rintaa pakotti ja pala nousi kurkkuun. Pötköttelin hetken aikaa pukuhuoneessa ja yritin keräillä itseäni. Kellon tikittäessä jouduin pakottamaan itseni lämmittelyalueelle. Vedin pitkän hitaan lämmittelyn kevyillä kuulilla, hyppynaruilla ja mobaten. Yritin samalla hakea kisa- ja nostofiilistä mutta kauhea tunne sisällä vain kasvoin. Nostin muutaman lyhyen tempaussarjan ja päästessäni 24 kilon kuulaan ja tuntiessani kuinka kroppaa kivisti ja kuinka huonolta se tuntui, joku sisällä hajosi. En mä pysty tähän tänään!

Olen kovin kiitollinen, että Kirsi pystyi tsemppaamaan minut lavalle. En edes oikein muista mitä hän sanoi, ei kai sen väliäkään.

 

Kuva: Ville Liimatainen

 

Jotenkin onnistuin turruttamaan ahdistuksen tunteen siihen pisteeseen että sain käveltyä lavan taakse. Muistan kun noston alkaessa tartuin kahvaan ja kauhukseni totesin sen olevan järkyttävän karhea. No tää ei kestä pitkään eikä ole mitään väliä jos kädet aukeaa, päässä tykitti. Seuraavalla kerralla pitää mankata itse. Nostosta en muista juuri mitään, en miltä tuntui, en miten se meni, ei mitään muistikuvaa tuomarista. Jossain vaiheessa tajusin että vieressä nostanut Teija vaihtoi kättä, ennen mua…? Seuraava mielikuva on että Teija lopettaa, vilkaisin sen tulostaulua, tasoissa. Jos ei muuta niin sisulla perkele, 5 toistoa B-rajaan. Huono ote kahvasta ja kuula lipesi käsistä kahta toistoa vajaana. Mutta hei, kuula lipesi ylöspäin, ei eteen.

Tässä vaiheessa olin varsin ymmälläni, tavoite oli saavutettu, olin painoluokkani paras. Aivan käsittämätöntä, varsinkin siinä mielentilassa. Kyyneleitä nieleskellen jäin katsomaan seuraavaa lähtöä, sekin jännitti, Kirsi nosti siinä Taijan kanssa. Katsoin noston ja samalla pieni tyytyväisyys tehdystä alkoi hiipiä alitajuntaan.

Kisojen suurin anti oli ehdottomasti henkinen. Opin paljon omasta psyykkeestäni ja siitä että minussa on potentiaalia silloinkin kun en siihen itse enää jaksa uskoa. Kroppa toimii vaikka pää ei, ja jos pään saa mukaan, pystyn varmasti vaikka mihin.

Mikäli tästä nyt maajoukkuepaikka irtoaa, pitää miettiä onko minusta nostamaan kahta lajia. Fyysisti ehkä, aikaa on, mutta henkinen puoli on toinen asia. Toisaalta miten asiat voisivat enää olla huonommin kuin näissä kisoissa?

 

Yhdistetyt painoluokat toivat  24 kilon tempauksen hopeasijan.

Kuva: Tommi Laurila

***********

Vielä olisi muutama SM2017- kisatarina kirjoitettavana. Ovat vaan niin hienoja selviytymisjuttuja, että pitää huilata jokaisen jälkeen!

 

 

 

Voitin viime viikon sunnuntaina Suomenmestaruuden kahvakuulaurheilussa naisten mestaruussajan tempauksessa 24 kilon kahvakuulalla tuloksena 108 toistoa.

Hopeaa Mari Kuukkanen ja pronssia Niina Pelander. Tulevat voittamaan ihan pian.

 

Noin. Ja sitten eteenpäin.

Tällä viikolla on uni maistunut. Olin ihan sippi kun pääsin kotiin Tampereelle. Haasteena tänä vuonna erityisesti oli kohdallani SM-kisoissa se, että mukana oli viisi valmennettavaani, joilla kaikilla oli oma tavoitteensa. Viikonloppu meni monissa tunteissa, pettymyksistä suunnattomaan iloon ja oma nostokin siinä sivussa. En osaa kuvailla henkisen kehityksen määrää mikä autossa oli kun ajelimme kohti Jyväskylää. Sen tunsi vaikka ilmastointi oli päällä. Valmentajana en ole pettynyt kenenkään suorituksiin vaan olen todella ylpeä kaikista riippumatta siitä tuliko mukaan suomenennätyksiä, itsensä ylittämistä tai pettymyksen käsittelyä. Iso kuvio on kunnossa jokaisen kohdalla.

 

Rautapuumat ja Lift me up. Ja Ke-Ke-Kevin.

Valmentajana minulle on tärkeintä antaa urheilijalle urheilun kautta eväitä elää itsensä kanssa niin, että hän tulee toimeen kaikessa mitä vastaan tulee. Urheilussa tai muussa elämän osa-alueessa. Suomenennätys tai oma ennätys on mitä suurin sivuseikka silloin jos pää on täynnä pissaa tai kokee itsensä merkityksettömäksi ihmisenä huolimatta siitä millaisen kilpailusuorituksen on tehnyt. Mitä iloa on esitellä kilon verran erilaisia mitaleja jos olet siitä huolimatta idiootti tai teet välikuoleman aina kun vastoinkäymisen koettelee?

Meillä oli tuuria kun saimme Haapajärveltä mökin vuokrattua. Upea luonto, puusauna ja lämmin yhdessäolo hyvien tyyppien kanssa teki SM-viikonlopusta helpomman. Jokainen sai keskittyä omaan kisaansa rauhassa ja tarkoitus olikin, että tilaa annetaan jos joku sitä haluaa. Kaikilla oli mahdollisuus olla sellainen kuin on, ilman kaakatuksia tai pakkoseurustelua.

 

Järvi, joka ei ollut jäässä koska siinä ei ollut vettä.

Rautapuumat aterioimassa mökin lämmössä.

Avaan myöhemmin valmennettavieni eripituisia matkoja näihin kilpailuihin. Ensi viikosta lähtien pitää myös itse keskittyä itseensä sillä EM-kisoihin on vain kymmenisen viikkoa aikaa. En ollut ajatellut vuotta 2017 urheilun osalta sen kummemmin sillä muutokset muissa asioissa ovat olleet melko isoja ja olen antanut itselleni aikaa toipua. Oli ihanaa nostaa sunnuntaina ilman paineita mutta silti keskittyä kisaan täysillä. Sellaista sen pitäisi olla aina! Tänä vuonna siis: marraskuussa Koreassa järjestetään MM-kilpailut, kesällä ehkä käyn Tanskassa nostamassa Cup of Scandinaviassa. Vielä ennen toukokuuta pitänee käydä nostamassa jossakin mestaruussarjan A-raja. Lauantaina ajattelin käydä siipaisemassa puolen tunnin tempaustreenin Lohjan puolimaratonissa 16 tai 20 kilon kuulalla kun nostaminen tuntuu nyt loksahtaneen taas jostain kohtaa kohdalleen. Pitää ruokkia sitä.

Voimavalmennus Optimal Performance Centerin Heikki Marinin kanssa jatkunee ettei perä pääse pienenemään ja mahdollisesti Porin suunnasta tulee lisää yhteistyökumppaneita mukaan. Erillinen voimatreeni on ollut todella hyvä juttu, myös henkisesti. Vahvuus tuo itsevarmuutta painavan kuulan nostamiseen ja on tuntunut jämäkämmältä kantaa itseään ilman kuulaa ja kuulan kanssa. Valmennus Ivanin kanssa ei enää jatku vaan olen ollut vuoden alusta omillani kuulatreenien suhteen ja se on tuntunut nyt hyvälle ratkaisulle. Ivan toki auttaa aina kun tarvitsee mutta muuten meillä ei enää ollut toisillemme annettavaa.

 

kuva: Ville Liimatainen

Fysioakatemian osteopaatti Lassi Karhunen auttoi kisaviikolla viime hetken huollossa ja tulen häntä tarvitsemaan jatkossakin. Treeni Powerhouse Gymillä Tampereella jatkuu ensi viikolla, porukka on ollut siellä hienosti tsemppaamassa meitä omituisia, pitkien sarjojen tekijöitä. Mikko Mellberg on mies jonka sydän on isompi kuin hauiksensa ja on joka kerta ilo mennä treenaamaan bunkkeriin.

Kiitos kaikille jälleen kerran jotka tällä matkalla olette ja haluatte vastaisuudessakin olla.

 

 

Kuvassa voitte nähdä yläoikella susilauman, jota pakenin märässä perisuomalaisessa metsässä kunnes saavuin hakkuualueelle ja viimeinenkin suojani oli hetkessä menetetty. Saappaan varret täynnä painavaa lunta ja pipo vinossa pääsin lopulta takkatulen ja hyvän irlantilaisen viskin ääreen. Hitto kun oli lähellä taas. 

Bussissa. Taas. Toiset on luotuja kulkemaan ja Doriskin oli toisenlainen. Joku, monikin, välillä kysyy, että minkä takia reissaan koko ajan. En oikeastaan itse edes huomaa sitä. Miksi en reissaisi? Vietän myös paljon aikaa telkkarin ääressä. Makaan maailman parhaalla sängyllä ultrahdsmart-tv auki ja odotan jotain jännää tapahtuvaksi vaikka tiedän ettei sitä ulko-ovesta kukaan minulle tuo. Selaan Tinderiä aikuisen miehen toivossa, käyn treenamassa ja syön. Kyllä siihen pienet reissut tuo vaihtelua.

Suunta on tällä kertaa Haapajärvelle. Kohtaan muut Rautapuumat Jyväskylässä ja jatkamme kisapaikalle punnitukseen. Lupasin ajaa. Kyydissä on höyrypäisiä painoluokkaansa pyrkijöitä. Jonkun pitää olla järkevä, että päästään perille. Naiset ovat hoitaneet painonvetonsa kuitenkin hyvin, ammattilaisen ottein. Niin minäkin, olen jo yli 90- kiloinen.

Illalla kisahallilla muutamia nostoja. Tekniikkafiilistelyä, tuntumaa, rantasauna, hyvää ruokaa ja seuraa. Tiistaina kävin Luotto-Lassin käsittelyssä Fysioakatemiassa ja sain tarkennuksia lämmitelyyn. Minna Marshin mentaalivalmennuksen luento eilen tuntui hyvältä myös. Rauha omasta olosta syvenee joka viikko ja alan ilmeisesti päästä irti vakituisen työn jättämisen- syndroomasta. Siitä kun tietää tekevänsä oikein mutta useimpien kyseenalaistaessa valintaa joutuu kääntämään huonot vibat vastapalloon. Se vie energiaa. Joillakin ottaa tunteisiin kun lähellä tehdään valintoja oman hyvinvoinnin suhteen. Eihän poliisin työtä voi jättää. Mitä olet ilman virkamerkkiä? Pitäisikö olla jotain?

Tempaus ja nostaminen viestissä Rautapuumien kanssa. Ai että. Ihanaa. Niin siistiä päästä kisaamaan ja katsomaan kun valmennettavat tekee duuninsa hyvin. Loppuvuoden kisakalenteri hahmottuu sunnuntain jälkeen monelle, myös itselleni. Maajoukkuepaikkoja ei mestaruussarjassa ole kuin parhaille.

Kyllä ei se välivuosikin tuntuisi hyvälle. Sen kohdalle tullessa on onneksi myös suunnitelmat valmiina. Se reissu ei sitten olisikaan ihan pieni.

Kuva upean Tom of Finland- elokuvan ensi-illan kunniaksi. Vai onko joku eri mieltä?

 

 

Tässähän on kohta SM-kilpailut. Reilun viikon päästä. Mahtavaa.

Tänään kävin tekemässä voimatreenin, jossa Heikki Marinin ohjelmoimana oli etukyykky, kuulaheiluri vastuksella ja tukkipunnerrus. Lajitreenien oheen ihanaa vaihtelua kun viiden sarjan sisällä toistoja on vain viisi, kahdessa jälkimmäisessä 6-8. Koko treeni on tehty hetkessä parin minuutin levoilla eikä tarvitse tehdä happikuolemaa. Edellisen päivän treeni oli mm. 22 kilolla tempausta 6 minsaa kisapacella ja kyllä se laittaa puuskuttamaan. Varastoon kuitenkin jäi, makee fiilis.

 

 

Valmennettavilla menee lujaa. Naisilla on ihan jäätävää kehitystä tapahtunut tietysti koko ajan mutta viimeisten viikkojen aikana tahti on vaan kiihtynyt. Nostaminen näyttää hyvältä ja kädet pysyy ehjinä eli jotain on ilmeisesti jäänyt päähän. Jotain korjattavaa löytyy aina mutta tässä vaiheessa niihin ei käytetä aikaa vaan pyritään saamaan hyvä nostofiilis ja luotto omaan tekemiseen onnistuneilla treeneillä. Kaikilla naisilla on stressiominaisuudet sieltä parhaimmaista päästä, joten kyllä tässä saa varovainen olla mitä laittaa harjoituspalautteisiin ja sanooko lopulta juuri mitään. Rautapuumat ovat nimensä veroisia, haastavat päivittäin. Upeita naisia.

 

Oikeastaan. Odotan näissä kisoissa ehkä enemmän valmennettavieni suorituksia kuin omaani. Omat treenit ovat menneet jotenkin “siinä sivussa”. Elämänmuutos paikkakunnan vaihdon ja entisen työn jättämisen suhteen on ollut henkisesti sekä superihanaa että hämmentävää.

Lilluttelu tilassa, jossa ei juurikaan tapahdu mitään mutta tapahtuu tosi paljon kasvattaa. Ei tämä uusi tilanne ole, monta kertaa jo tapahtunut, mutta aina se vaan on erilaista omalla tavallaan. Lähteä tyhjän päälle. Nauttia siitä, että seuraavana päivänä ei ole mitään aikataulutettua, vain treeni ja ruoka. Kun tarvitsee olla vastuussa vain itsestään niin kummasti alkaa löytyä päästä asioita mitä on laitettava järjestykseen, mitään kuitenkaan pakottamatta.

Sama kuin tempauksessa. Pitää kuunnella joka sekunti mitä edellinen sekunti tuo tullessaan. Jos valitsen jotain, miten se vaikuttaa seuraavaan hetkeen? Voinko korjata tulevien sekuntien aikana vähemmän hyvän valinnan? Jos unohdan painonsiirron niin forkut kärsivät. Miten pääsen sen yli kun käsi alkaa olla lopussa ja alkaa vituttamaan kun en ollutkaan hereillä alusta asti?

Ja sitten kaikki tärkeä on lopulta siinä, että ikänsä yhdessä ollut pariskunta laittaa rollaattorit parkkiin, auttavat toisensa lounaspaikan romanttisimpaan pöytään ja miettivät puoli tuntia syödäkö keittoa vai jauhelihapihvejä. Tuskin edes tiesivät ystävänpäivästä eikä mies muistanut mitä päätettiin vaan kysyi sen monta kertaa vaimoltaan. Ystävänpäiviä oli varmasti ollut heillä loputtomien sekuntien aikana paljon. Välillä oli taatusti vietetty vihollisenpäivääkin. Aviomies ei enää pystynyt nostamaan rouvansa lattialle pudonnutta kynää mutta herrasmies viereisestä pöydästä hoiti asian. Lounasravintolan työntekijä ei ollut ihan kartalla miten auttaa keitot pöytään kun asiakas ei kyennytkään siihen kunnolla itse, kasvoi siinä vähän ihmisenä hänkin.
Kaikkea tätä katsellessa mulle oli ihan sama mitä omassa elämässä tapahtuu. Poimin maasta rouvan kauppakuitin kun se lähtötohinassa tietenkin karkasi käsistä ja ojensin sen hänelle. Mieletön hymy ja käsittämätön kokemuksen kauneus veti jalat veteläksi. Minun ystävänpäiväni oli siinä ja täydellinen.