Kisaviikon fiilikset

Paljon on juttua ja huttua siitä, miten negatiiviset asiat pitää saada pois elämästä. On kuitenkin niin, että pelkkää positiivista pöhinää ihmisen elämä ei deletoinnista huolimatta tule olemaan. Tulee väistämättä haasteita matkalla vastaan. Kissa merkkaa sänkyyn tai kattotiili putoaa päähän. Jollekin tiilen päähän putoaminen voi toki olla vain hyväkin juttu. Mutta kuinka moni on saanut äidinmaidossa valmiudet haasteiden kohtaamiseen? En minä ainakaan. Heistäkään en tiedä, jotka korvikkeella on kasvatettu. 

Viittaan omaan elämänmuutokseeni.  Vihaan “elämänmuutos”- sanaa mutta sillä on puolensa kun pitää lyhyesti kertoa serkkupojalle kuulumiset. No en sentään vihaa sanoja mutta vältän joitakin kuten “hyvinvointi” tai “oravanpyörä”. Ehkä niistä tulee joku ahdistus, jota pitäisi osata käsitellä!

Huomasin tässä pari päivää uuden työn puikoissa tehneenä, että onpa vaikeaa sopeutua hyviin juttuihin, joihin on ehkä vahingossakin ajautunut. Hyvällä tuurilla, enkelten avustamana tai johdonmukaisesti, ei sen väliä. Oletteko huomanneet, että yhtäkkiä tajuaa olleensa jo pitkään sellaisessa elämässä, jossa on paljon kaikkea muuta kuin mitä itse toivoisi olevan? Sen jälkeen kun negat alkaa pudota pois kyydistä niin ei meinaa uskoa, että on olemassa positiivisia asioita ympärillä pilvin pimein. Että ne oikeasti siinä ovat. Voikin tehdä asioita toisin kuin “on aina ennenkin tehty” tai saa käyttää omaa luovuuttaan eikä virheistä laiteta suorilta hirteen. Tätä tunnetta voi kokea missä vaan, työelämästä parisuhteeseen. Ja jotta elämänmuuttaja ei tuntisi oloaan liian varmaksi muutosta tehdessään niin häntä helposti pyritään pysymään muuttumattomana kyseenalaistamalla, joskus hyvin vahvasti, toisen tulevaisuuden. Millä elät… Mitäs sitten jos… Entä jos.. Mitä teet jos.. Sitten KUN niin mitäs sitten.. Kun nämä kaikki vaihtoehdot on elämänmuuttuja itse jo käsitellyt moneen kertaan niin tekee melkein mieli nauraa päin naamaa.

Olen persoonana taipuvainen syvien vesien elikoksi ja tämä muodonmuutos voi tapahtua helposti. Riippuen päivästä, kuukaudesta, vuodesta, elämäntilanteesta, tapahtumasta, mistä vaan. Sisälläni oleva taiteilija-anarkisti on ollut monesti kusessa normiyhteiskunnan (uuh mikä sana) kanssa. Voimavaranani on ollut mauton huumorintaju ja lapsellinen usko hyvyyteen. Myös urheilu, jossa voi päästellä höyryjä vaikka siinäkin pyritään aina tekemään muotteja, joita pitää seurata. Ja eläinten mutkattomuus. Kasvoin hevosten kanssa laitumella, joten onko ihme etten ole iltapäiväkahville taipuvaista sorttia.

Nyt kun olen oikeasti lähempänä viittäkymmentä niin toisaalta aiemmin mitättömät asiat todellakin alkavat saada lisää aggressiota pintaan tai sitten, asiasta riippuen, ne ovat täysin merkityksettömiä. Ehkä olen jossain neljänkympin- ja viidenkympinkriisin välissä? Pitäisikö tälle välikriisille antaa jokin kiva termi?

En yhtään tiedä mitä tällä kaikella yritän sanoa mutta ensi lauantaina nostan jälleen kahvakuulaurheilun EM-kilpailuissa ja mietin, että mitä helvetin järkeä tälläisessä harrastelijakisaamisessa oikein onkaan.

Ja sitten heti perään mietin, että perkele nyt lähtee, ennätykset paukkuu ja Maamme- laulu soi!

Koska kaikki asiat ihmisen elämässä liittyy toisiinsa niin harvemmin niistä tolkkua saa. Kovasti en nykyään enää edes yritäkään vaan vedän ruksin seinään aina kun en ole mokannut kovin pahasti. Ainoa mikä on varmaa niin pikkusieluisuus on naurettavinta ikinä ja talitintit on söpöjä.

Kisasuoritukseen taas saattaa vaikuttaa se, että pikkusisko mulkaisi pahasti edellisellä viikolla tai matematiikan kokeesta tuli kymppi.  Ja se miten näihin mullistuksiin reagoi. Tietysti jos ei treenaa niin sekin vaikuttaa. Vähän. En ole treenannut kovaa vaan vähän ja harkiten. Harrastelijakisaamisen hyviä puolia. Katsotaan tapahtuuko sillä kehitystä vai tuleeko taantuma viimein.

 

 

Edesmenneet Meli ja Freja osasivat ottaa elämästä kaiken irti. Kuva: Ritva Waris-Wörlin

Mainokset