Voitin viime viikon sunnuntaina Suomenmestaruuden kahvakuulaurheilussa naisten mestaruussajan tempauksessa 24 kilon kahvakuulalla tuloksena 108 toistoa.
Hopeaa Mari Kuukkanen ja pronssia Niina Pelander. Tulevat voittamaan ihan pian.
Noin. Ja sitten eteenpäin.
Tällä viikolla on uni maistunut. Olin ihan sippi kun pääsin kotiin Tampereelle. Haasteena tänä vuonna erityisesti oli kohdallani SM-kisoissa se, että mukana oli viisi valmennettavaani, joilla kaikilla oli oma tavoitteensa. Viikonloppu meni monissa tunteissa, pettymyksistä suunnattomaan iloon ja oma nostokin siinä sivussa. En osaa kuvailla henkisen kehityksen määrää mikä autossa oli kun ajelimme kohti Jyväskylää. Sen tunsi vaikka ilmastointi oli päällä. Valmentajana en ole pettynyt kenenkään suorituksiin vaan olen todella ylpeä kaikista riippumatta siitä tuliko mukaan suomenennätyksiä, itsensä ylittämistä tai pettymyksen käsittelyä. Iso kuvio on kunnossa jokaisen kohdalla.
Rautapuumat ja Lift me up. Ja Ke-Ke-Kevin.
Valmentajana minulle on tärkeintä antaa urheilijalle urheilun kautta eväitä elää itsensä kanssa niin, että hän tulee toimeen kaikessa mitä vastaan tulee. Urheilussa tai muussa elämän osa-alueessa. Suomenennätys tai oma ennätys on mitä suurin sivuseikka silloin jos pää on täynnä pissaa tai kokee itsensä merkityksettömäksi ihmisenä huolimatta siitä millaisen kilpailusuorituksen on tehnyt. Mitä iloa on esitellä kilon verran erilaisia mitaleja jos olet siitä huolimatta idiootti tai teet välikuoleman aina kun vastoinkäymisen koettelee?
Meillä oli tuuria kun saimme Haapajärveltä mökin vuokrattua. Upea luonto, puusauna ja lämmin yhdessäolo hyvien tyyppien kanssa teki SM-viikonlopusta helpomman. Jokainen sai keskittyä omaan kisaansa rauhassa ja tarkoitus olikin, että tilaa annetaan jos joku sitä haluaa. Kaikilla oli mahdollisuus olla sellainen kuin on, ilman kaakatuksia tai pakkoseurustelua.
Järvi, joka ei ollut jäässä koska siinä ei ollut vettä.
Rautapuumat aterioimassa mökin lämmössä.
Avaan myöhemmin valmennettavieni eripituisia matkoja näihin kilpailuihin. Ensi viikosta lähtien pitää myös itse keskittyä itseensä sillä EM-kisoihin on vain kymmenisen viikkoa aikaa. En ollut ajatellut vuotta 2017 urheilun osalta sen kummemmin sillä muutokset muissa asioissa ovat olleet melko isoja ja olen antanut itselleni aikaa toipua. Oli ihanaa nostaa sunnuntaina ilman paineita mutta silti keskittyä kisaan täysillä. Sellaista sen pitäisi olla aina! Tänä vuonna siis: marraskuussa Koreassa järjestetään MM-kilpailut, kesällä ehkä käyn Tanskassa nostamassa Cup of Scandinaviassa. Vielä ennen toukokuuta pitänee käydä nostamassa jossakin mestaruussarjan A-raja. Lauantaina ajattelin käydä siipaisemassa puolen tunnin tempaustreenin Lohjan puolimaratonissa 16 tai 20 kilon kuulalla kun nostaminen tuntuu nyt loksahtaneen taas jostain kohtaa kohdalleen. Pitää ruokkia sitä.
Voimavalmennus Optimal Performance Centerin Heikki Marinin kanssa jatkunee ettei perä pääse pienenemään ja mahdollisesti Porin suunnasta tulee lisää yhteistyökumppaneita mukaan. Erillinen voimatreeni on ollut todella hyvä juttu, myös henkisesti. Vahvuus tuo itsevarmuutta painavan kuulan nostamiseen ja on tuntunut jämäkämmältä kantaa itseään ilman kuulaa ja kuulan kanssa. Valmennus Ivanin kanssa ei enää jatku vaan olen ollut vuoden alusta omillani kuulatreenien suhteen ja se on tuntunut nyt hyvälle ratkaisulle. Ivan toki auttaa aina kun tarvitsee mutta muuten meillä ei enää ollut toisillemme annettavaa.
kuva: Ville Liimatainen
Fysioakatemian osteopaatti Lassi Karhunen auttoi kisaviikolla viime hetken huollossa ja tulen häntä tarvitsemaan jatkossakin. Treeni Powerhouse Gymillä Tampereella jatkuu ensi viikolla, porukka on ollut siellä hienosti tsemppaamassa meitä omituisia, pitkien sarjojen tekijöitä. Mikko Mellberg on mies jonka sydän on isompi kuin hauiksensa ja on joka kerta ilo mennä treenaamaan bunkkeriin.
Kiitos kaikille jälleen kerran jotka tällä matkalla olette ja haluatte vastaisuudessakin olla.
Kuvassa voitte nähdä yläoikella susilauman, jota pakenin märässä perisuomalaisessa metsässä kunnes saavuin hakkuualueelle ja viimeinenkin suojani oli hetkessä menetetty. Saappaan varret täynnä painavaa lunta ja pipo vinossa pääsin lopulta takkatulen ja hyvän irlantilaisen viskin ääreen. Hitto kun oli lähellä taas.
150 