Kun kupoli pettää

Kyllähän sitä on kiperissä paikoissa oltu monesti ennenkin mutta urheilussa valmentajan roolissa haastavin tilanne tuli kun Gentain Minna (tiimissä kaksi Minnaa) tuli juttusilleni SM-kilpailuissa muutama viikko sitten. Hänen piti nostaa kymmenen minuutin kuluttua 24 kilon tempaus, ensimmäistä kertaa elämässään kyseisellä kahvakuulapainolla. Naama valkoisena ja hiljaa sopertaen Minna koputti olkapäälleni kun olin itse keskittymässä omaan suoritukseeni, joka olisi heti Minnan lähdön jälkeen. Näin siinä kävi:

  • Mä en pysty menemään lavalle.
  • Noh, siis, öö, mitä?
  • Mä en pysty menemään tonne.
  • Ok… Miks..? (laitan kädet Minnan hartioille ja naamatusten, tiukassa katsekontaktissa vuoropuhelu jatkuu)
  • No mä en vaa pysty.
  • Joo-o.. Nooh.. Mitä jos käyt tekemässä 20+20?
  • Ei pysty.
  • No.. 10+10?
  • Ei pysty. (Minna alkaa melkein itkemään)
  • .. 5+5…..?
  • Ei pysty..
  • Entä jos alkaakin sujua kun teet vaan muutaman toiston?
  • Ei pysty.
  • Okei.. No, tehdäänkö niin, että nostat muutamia toistoja vielä lämppänä ja sitten saat itse päättää, että menetkö lavalle? Minua ei haittaa jollet mene eikä se ole ollenkaan väärin. Nosta hetki ja sitten teet miltä tuntuu. Kuulostaako sopivalta?
  • Ok.

Laitoin nappikuulokkeet takaisin korviin, lähdin kävelemään toiseen suuntaan ja hengitin mahdottoman syvään muutaman kerran. Oli pakko saada oma keskittyminen uudelleen käytiin. En voinut tehdä enempää.

Sivusilmällä näin kuinka Minna, ehkä jopa ihan uudella ponnekkuudella kuin hetki sitten, teki tempauksia. Kun katseemme kohtasivat niin näytin tsemppipeukkua ja sanoin hiljaa, puolittain itsekseni: “Todella hyviä toistoja, todella hyviä.” Enkä fuskannut yhtään, Minna osaa teknisesti nostaa painavallakin kuulalla jo kelpotempauksia.

En sanonut Minnalle enää mitään vaikka hetken kuluttua näin, että hän oli jonossa odottamassa lavalle menoa enkä enää keskeyttäisi mitään kun nainen oli jo melkein nostamassa. Kävelin kuitenkin vielä lavojen eteen tuomareiden taakse näyttämään uudet tsemppipeukut, irvistin ja lähetin äänettömät sanat: “Anna mennä nyt saatana kun siellä olet ja homman osaat, luotan suhun ihan täysillä.”

Lähdin takaisin lämmittelyalueelle sillä oma nostoni olisi noin 10 minuutin päästä – ei se enää lavalta kehtaa pois tulla. Todennäköisesti olisin lähtenyt syrjemmälle vaikken olisi itse kilpaillutkaan.

Hetken kuluttua Minna tulee taas koputtamaan olkapäälle. Otan napit pois korvista ja käymme parin sanan mittaisen keskustelun:

  • Tein 58.
  • Eikä! Voi nyt helvetti.. (tajusin vaan luvun 50 jotain)
  • Voitin Teijan.
  • Hyvä.

Melkein hyppäsin Minnan kaulaan mutta oli pakko nollata samantien tilanne ja lähdinkin tylysti taas toiseen suuntaan. Hymyilytti kuitenkin vaikken oikein tajunnutkaan mitä Minna sanoi. 

Olimme puhuneet Minnan kanssa SM-kilpailuiden ja maajoukkueeseen pääsyn tavoitteista viime vuoden puolella ehkä ensimmäistä kertaa tosissaan. Itselläni on ollut selkeänä mielessä, että Minna nostaa tänä vuonna 24 kilon kuulaa mutta olisiko se tempaus vai rinnalleveto-työntö vai molemmat niin oli vielä alkuvuodesta avoinna.

Olin antanut Minnalle treeneissä melko paljon teknistä rauhaa tempauksen suhteen, sarjat olivat pitkiä ja kevyillä kuulilla. Jossain vaiheessa Minna totesi, että jotain on tempauksen suhteen loksahtanut kohdalleen. Päätin, että hän nostaa SM-kilpailuissa tempauksen päälajina ja rinnalleveto-työntö olisi ohjelmassa “for fun” koska siihen ei teknisesti tarvinnut juuri puuttua. Tämän takia en ehkä osannut eläytyä Minna pieneen pettymykseen lauantain rinnalleveto-työnnön jälkeen, jossa tulos jäi muutaman toiston alle maajoukkuepaikan tulosrajan.

En osannut myös ymmärtää, että tämä vaikuttaisi seuraavaan päivään niin paljon vaikka tulos 60 toistoa oli myös suomenennätys. Tempauksessa (linkin takaa kilpailu, jossa Minna kilpailee lavalla neljä vieressään Teija Rantanen) oli tavoitteena voittaa painoluokka ja katsoa sitten pitäisikö tulosta korottaa, jotta Minna valittaisiin maajoukkueeseen.

Olin toki valmentajana tietoinen, että Minnalla oli ollut rankka alkuvuosi ja henkinen epävarmuus oli lähes viikottain harjoituspäiväkirjoissa läsnä. Hengityskään ei meinannyt toimia nostaessa ja vaikutti varmasti tunteeseen siitä, että kuntoa ei ole. Ennen SM-kisojen tempausta, koko kisapäivän, Minna kävi todella ison taistelun itsensä kanssa.

Olen aina arvostanut Minna tapaa treenata ja järkevää asennetta elämään. Hän on nähnyt paljon maailmaa, tietää mikä on oikein ja mikä väärin. Kisaviikonlopun myötä kunnioitukseni häntä kohtaan on vielä suurempi.

Minnan maajoukkuepaikka varmistui äskettäin molempiin lajeihin vaikkei tulosraja toteutunutkaan ja hän nostaa seuraavan kerran EM-kilpailuissa Latviassa toukoukuun puolivälissä. Valmentajana opin sen, että vaikka itse luotan nostajaan täysin, koska tiedän mitä hän osaa ja mihin pystyy, niin hänen omasta tunnekokemuksestaan pitää olla vielä enemmän hereillä. Asiaa ei suinkaan helpota se, että itse kilpailee samoissa kisoissa tavoitteellisesti.

Minna kertokoon mitä SM-kisoissa tapahtui. Ei tämmösiä joka kylässä kasva.

 

Valmentaja ei oikeen ymmärtänyt mitä oli tapahtunut.

************

Päälimmäisenä tunteena on helpotus; se on ohi. Viimeiset kuukaudet ovat olleet henkisesti hyvin rankkoja johtuen monesta seikasta. Työstä johtuvat asiat ovat luoneet todella painostavan ilmapiirin ja se on vaikuttanut kaikkeen jaksamiseen. Pari viikkoa ennen kisoja minulla oli pari työhaastattelua ja sain kuin sainkin uuden työpaikan. Tieto uudesta työstä tuli kilpailuja edeltävänä torstaina, samalla hetkellä tunsin kuinka henkinen paine alkoi purkautua ja tilalle tuli osittain suuri helpotus mutta samalla myös tyhjyys. Takki oli ihan tyhjä ja keskittyminen kisoihin oli todella vaikeaa. Kisaviikonloppuna en ollut vielä sanonut itseäni irti vanhasta paikasta ja lauantai-sunnuntaiyönä unissani otin lopputilin ainakin kahdesti.  Ylipäätään olen hyvä luomaan itselleni paineita ja jotenkin niitä pääsi kertymään näiden kisojen ympärille ennätyspaljon.

Fyysinen valmistautuminen oli kohtuullisen hyvää. Dieetistä johtuen muutaman päivänä tuntui että energiat oli vähissä, mutta pääsääntöisesti rankemmatkin nostot sujuivat hyvin. Tekniikka on selvästi parantunut ja kroppa tuntuu toimivan ihan mukavasti. Tempauksen tekniseen tasoon nähden kunto on riittävä, rinnalleveto-työnnössä saisi olla parempi. Viime syksyn hengitystieongelmien jälkeen kestävyyskunto on palautunut toivottoman hitaasti, suunta on kuitenkin oikea.

Siinä missä aamupainot olivat pienimmillään olleet 2,2 kiloa yli luokan, oli se keskiviikkona kolme kiloa painoluokan yläpuolella, johtuen kuukaudenajasta. Ilman hikipukua nesteet olisivat tuskin lähteneet. Perjantai-iltana puntarille saavuttaessa paino oli 580g yli, puku takaisin niskaan ja jumpalle. Tässä vaiheessa päälle puski jonkinlainen survival moodi, sillä tunnin jumppa meni yllättävän kivuttomasti (mutta myös ajatuksettomasti). Ruokaa tai nestettä oli tuossa vaiheessa viimeksi työnnetty kitusiin edellisenä iltana, miinus kuppi tiukkaa expressoa yhtä protskupatukkaa ja muutamaa pähkinää ja fruktoositablettia.

 

 

 

Palautuminen painonvedosta meni hyvin, en usko tällä olleen ratkaisevaa vaikutusta nostotulokseen.

Viikonlopun nostot eivät fyysisinä suoritteina olleet osaltani mitenkään huippuluokkaa, mutta en niitä varsinaisesti häpeäkään. Tuntuu että ylsin tasolleni mutta missään nimessä en sitä ylittänyt. Rinnalleveto-työnnössä en löytänyt itsestäni minkäänlaista taistelutahtoa tai puristusta. Noston aikana pää petti siinä mielessä että en pystynyt puskemaan töitä epämiellyttävyysaluella. Aikaisemmin tämä ei työntöä sisältävissä lajeissa ole ollut mikään ongelma. Viestin otin löysin rantein ilman minkäänlaisia paineita. Olin hämmentynyt miten hyvin se lähti suorituksen aikana rullaamaan. Ajattelin lähteä nostoon 8 pacella tai kuunnellen mitä tulee, tuli 10 pace ja nopeampikin mutta tuomari hyllytti liian nopean yläpysäytyksen takia. En tiedä johtuiko siitä että olin jo kerran laittanut kroppaan kierroksia kunnolla. Tästä tulee ottaa opiksi lämmittelyiden kohdalla, kroppaa pitää puskea ainakin hetkellisesti korkeisiin sykkeisiin ja kunnon hengätysmisen tilaan. Seuraavana päivänä kaivoin hyppynarut esiin ja vedin muutaman minuutin tuplahyppyjä; hykkeet nousevat nopeasti, mutta tämä ei väsytä käsiä.

 

Kuva: Tommi Laurila

En ymmärrä miksi en ollut ottanut huomioon sitä vaihtoehtoa että pettyisin ensimmäisen päivän suoritukseeni niin paljon että seuraavasta päivästä suoriutuminen olisi niin vaikeaa kuin se oli. Tempauspäivänä fiilikset olivat todella synkät, aamu vielä jotenkin meni, mutta kisapaikalle saavuttaessa rintaa pakotti ja pala nousi kurkkuun. Pötköttelin hetken aikaa pukuhuoneessa ja yritin keräillä itseäni. Kellon tikittäessä jouduin pakottamaan itseni lämmittelyalueelle. Vedin pitkän hitaan lämmittelyn kevyillä kuulilla, hyppynaruilla ja mobaten. Yritin samalla hakea kisa- ja nostofiilistä mutta kauhea tunne sisällä vain kasvoin. Nostin muutaman lyhyen tempaussarjan ja päästessäni 24 kilon kuulaan ja tuntiessani kuinka kroppaa kivisti ja kuinka huonolta se tuntui, joku sisällä hajosi. En mä pysty tähän tänään!

Olen kovin kiitollinen, että Kirsi pystyi tsemppaamaan minut lavalle. En edes oikein muista mitä hän sanoi, ei kai sen väliäkään.

 

Kuva: Ville Liimatainen

 

Jotenkin onnistuin turruttamaan ahdistuksen tunteen siihen pisteeseen että sain käveltyä lavan taakse. Muistan kun noston alkaessa tartuin kahvaan ja kauhukseni totesin sen olevan järkyttävän karhea. No tää ei kestä pitkään eikä ole mitään väliä jos kädet aukeaa, päässä tykitti. Seuraavalla kerralla pitää mankata itse. Nostosta en muista juuri mitään, en miltä tuntui, en miten se meni, ei mitään muistikuvaa tuomarista. Jossain vaiheessa tajusin että vieressä nostanut Teija vaihtoi kättä, ennen mua…? Seuraava mielikuva on että Teija lopettaa, vilkaisin sen tulostaulua, tasoissa. Jos ei muuta niin sisulla perkele, 5 toistoa B-rajaan. Huono ote kahvasta ja kuula lipesi käsistä kahta toistoa vajaana. Mutta hei, kuula lipesi ylöspäin, ei eteen.

Tässä vaiheessa olin varsin ymmälläni, tavoite oli saavutettu, olin painoluokkani paras. Aivan käsittämätöntä, varsinkin siinä mielentilassa. Kyyneleitä nieleskellen jäin katsomaan seuraavaa lähtöä, sekin jännitti, Kirsi nosti siinä Taijan kanssa. Katsoin noston ja samalla pieni tyytyväisyys tehdystä alkoi hiipiä alitajuntaan.

Kisojen suurin anti oli ehdottomasti henkinen. Opin paljon omasta psyykkeestäni ja siitä että minussa on potentiaalia silloinkin kun en siihen itse enää jaksa uskoa. Kroppa toimii vaikka pää ei, ja jos pään saa mukaan, pystyn varmasti vaikka mihin.

Mikäli tästä nyt maajoukkuepaikka irtoaa, pitää miettiä onko minusta nostamaan kahta lajia. Fyysisti ehkä, aikaa on, mutta henkinen puoli on toinen asia. Toisaalta miten asiat voisivat enää olla huonommin kuin näissä kisoissa?

 

Yhdistetyt painoluokat toivat  24 kilon tempauksen hopeasijan.

Kuva: Tommi Laurila

***********

Vielä olisi muutama SM2017- kisatarina kirjoitettavana. Ovat vaan niin hienoja selviytymisjuttuja, että pitää huilata jokaisen jälkeen!

 

 

Mainokset