Urheilua ja kuntoilua.

Mietin otsikoksi ensin “Urheilua vai kuntoilua?”.

Toivon kuitenkin, että vastakkainasettelu jo loppuisi. Mielestäni “ja” kuvaa huomattavasti paremmin sitä kimppaenergiaa, joka jokaisessa urheilulajissa pitäisi olla. Siihen ei silloin kuulu myöskään kysymysmerkki.

Kirjoitan nyt kuitenkin kahvakuulaurheilusta, jossa noin kymmenvuotisen kisaharrastelun ja kosteiden ulkomaanmatkojen jälkeen osa on alkanut kilpailemaan ihan tosissaan ja se on tuonut jostain syystä mukaan omituisia käytöstapoja.

Henkilökohtainen mielipiteeni on, että kun on olemassa kahvakuulaurheilu niin on olemassa myös kahvakuulakuntoilu. Urheilussa tavoitellaan korkeimmillaan palkintosijoja maailman huippujen kanssa ja jos oikein lykästää niin myös haastetaan heitä. Kuntoilija taas saa harrastaa terveysliikunnan muodossa samaa lajia, joko huippujen kanssa tai itsekseen. Seurassa tai ilman. Pikkukisoja käyden tai olohuoneessa nostaen.

On olemassa lajiliitto. Jokaisessa urheilulajissa on lajiliitto, pitäisi olla, ja sen tehtävä on toimia niin urheilijoiden kuin kuntoilijoiden mutta myös lajin hyväksi. Kahvakuulaurheilussa toimitaan Suomen Painonnostoliiton kanssa. Liiton kanssa taas tekee yhteistyötä kahvakuulavaliokunta. Liiton johtokuntaan on mahdollista hakeutua kuka vain ja johtokunnan kokouksissa olisi vähintään oltava lajin ja valiokunnan edustaja paikalla, jotta avoimuus ja selkeys, ja kaikki mitä nyt kommunikoinnissa tarvitaan, säilyy. Kuntoilijoiden, lajin ja urheilijoiden hyväksi.

Huomaatte varmaan, että sanajärjestyksen voi muuttaa.

Simple as that.

Tätä kaikkea pyörittää ihmiset. Tässäkin vaiheessa ollaan vielä hyvässä pössiksessä.

Sen jälkeen kun ihmiset ovat tekemisissä toistensa kanssa alkaa väistämättä kolisemaan. Kolina johtuu siitä, että meillä kaikilla on oma historiamme ja siitä muodostuneet asenteet ja mielipiteet ja mitä kaikkea. Se on normaalia ja se on elämää. Ilman erilaisuutta oltaisiin jotain muuta kuin ihmisiä. Näillä matkan varrella saaduilla avuilla joko tulemme toimeen toistemme kanssa tai emme. Siitä seuraa väistämättä lisää kolinaa, suuntaan tai toiseen. Useimmiten vedetään vielä mukaan niitä, jotka kolinaan helposti on vedettävissä. Osa ihmisistä osaa enemmän kuin toiset, niin itseilmaisussa kuin virkkaamisessakin. Kaiken voi kuitenkin oppia – jos haluaa. Elämänkoululainen ja kaikenkoululainen.

Pelottavinta mielestäni kaikessa on mustavalkoisuus. Kun ajatellaan että on olemassa joko urheilu tai kuntoilu niin ollaan metsässä. Minkä takia urheilua ja kuntoilua ei voisi kehittää yhtäaikaa? Jos huipulle tavoittelevat urheilijat koetaan uhkana niin miksi? Kokeeko kuntoilijat, tai jopa lajiaktiivit, että he jäävät paitsioon? Paitsioon mistä? Kuntoilija on kuntoilija niin kauan kuin sitä itse haluaa. Hän voi olla myös urheilija ja kokeilla miltä se tuntuu. Moni urheilija taas kaihoaa kuntoilun perään kun tavoitteet tuntuvat lohduttomilta saavuttaa.

Niin kauan kuin kahvakuulaurheilun parissa toimivat näiden kysymysten riivaamina – niin kauan kolisee. Kun kolinassa on kyse kateudesta, vittuilusta, seläntakana dissaamisesta, silmien pyörittelystä, tervehtimättä jättämisestä, kannustamatta jättämisestä, superfeminismisyydestä, kusipäisyydestä, neitimäisyydestä, suvaitsemattomuudesta, vastuuttomuudesta, pikkumaisuudesta, munattomuudesta, lapsellisuudesta, tykkäysnappuloista, kostamisesta, marttyyrinviitoista ja ennenkaikkea, yhteen hiileen puhaltamattomuudesta, kaikilla on paha olla. On kuitenkin inhimillistä tuntea näitä tunteita, jopa käyttäytyä siten. Mutta kun se mitä olet, mitataan käyttäytymisen eikä sanojen perusteella.

Opin tämän yhdestä Batman- elokuvasta kun krapulainen Batman sai hotellin aulassa viisaalta naiseltaan pari valittua sanaa.

Kun kilpaurheilija tai huippu-urheilija haluaa menestyä niin hän laittaa siihen paljon enemmän paukkuja kuin kuntoilija omaan harrastukseensa. Tätä faktaa ei voi poistaa vaikka miten haluttaisiin ja jos tätä näkökulmaa pelkästään katsotaan niin urheilija ja kuntoilija ei silloin ole samalla viivalla. Mitä sitten?

Lopulta urheilussa ei kuitenkaan ole kyse urheilusta vaan ihmisenä kasvamisesta. Siihen kuuluu kaikki päinvastainen mitä aiemmin luettelin. Kaiken sen vahvistaminen ihmisessä itsessään. Silloin kuntoilijasta voikin tulla urheilijan esikuva ja aiemmin mustavalkoisena ajateltu muuttuu sateenkaaren väreiksi ja mahdollisuuksiksi.

Ei sillä maailma vielä pelastu mutta aika pitkälle jo päästään.

Se mitä omissa Rautapuumissani arvostan paljon, on ensinnäkin heidän käsityksensä siitä, mikä on oikein ja väärin mutta myös ymmärrys pitkästä matkasta. Enkä se ole minä joka valmentajana on heitä aivopessyt. Olen vain ollut onnekas, että olen saanut valmennukseen aikuisia ihmisiä. Olen otettu siksi, että saan auttaa heitä eteenpäin unelmissaan ja kunnioitan paljon kaikkien unelmia: joku haluaa olla maailman paras kahvakuulaurheilija ja toinen saada kuntoilun avulla elämänsä järjestykseen.

Painonnostoliiton johtokunta päätti kokouksessaan 26.8.2017, että SM-kilpailuista ei poisteta naisten ammattilaissarjoja (suokaa että sanon “ammattilainen” niin saadaan edes vähän uskottavuutta tähän touhuun) vuonna 2018 vaikka kahvakuulavaliokunta esitti asian toisin. Laadimme muutaman kymmenen henkilön kanssa vastineen valiokunnan esitykselle ja oli huojentavaa huomata, että moni muukin ajatteli lajipoiston olleen tässä kohtaan väärin.

Tulevaisuus lopulta näyttää missä vaiheessa naisten ja miesten lajit ovat samanlaiset – edelleen se on edellytys mikäli olympiahaaveet lajin parissa elää. Toistaiseksi mennään niin, että kansainvälisissä arvokisoissa olevat lajit saavat pitää myös SM-arvon.

Samalla voimme kuitenkin kehittää olympiahaavetta ja toivotaan, että se tapahtuu ilman mustavalkoisuutta. Ilman, että ne tunteet, joita emme vielä osaa käsitellä, vaikuttaa lajin parissa viihtymiseen.

Mainokset