Maailmanmestari. Torille!

Olen jo pitkään pohtinut, miten ottaisin seuraavan asian esille mutta koska en voi patoa sisällänikään pitää niin tässä tulee.

Vähän taustaa omasta kahvakuulaurheilijan taipaleesta.

Olen nostanut aina kahvakuulaa kilpailumielessä. Ensimmäisen salikisan 12 kilon biathlonissa (2011) nostin Kukka Laakson valmennuksessa kolmisen kuukautta sen jälkeen kun olin alkanut treenaamaan säännöllisesti. Osallistuin tästä noin parin kuukauden päästä ensimmäisiin SM-kilpailuihini. Taisin olla +68 kg biathlonissa 16 kilolla toinen. Tai kolmas, juuri nyt en enää muista.

Seuraavana keväänä veivasin edelleen 16 kilolla tempausta biathlonin +68 kg sarjassa niin, että lukemat olivat SM-kisoissa 234 toistoa. Saman vuoden syksyllä osallistuin veteraanien MM-kilpailuihin +68 kg temmaten edelleen 16 kilon kuulaa tuloksena 231, tai jotain sinne päin. Nämä olivat ensimmäiset ulkomaan kilpailuni kahvakuulaurheilussa. Samoissa kisoissa mm. Kaisa-Liisa Turunen (tuolloin Kaikkonen) nosti ensimmäisen naisten mestaruussarjan tempauksen (24 kg) mitalin Suomeen, väriä tai tulosta en muista, olen pahoillani tästä Kaisa!

Tämän jälkeen olen keskittynyt mestaruussarjan tempaukseen, joka on ollut ainoa naisten nostomuoto kv-kilpailuissa. Olen saavuttanut muutamia kansainvälisiä +68 kg mestaruussarjan (24 kg) arvokisamitaleita joko “lavalle nousemalla” tai “lucky looserina” mutta myös oikeasti nostamalla ja kilpailemalla. Olen hakenut vuosien ajan lajiosaamiseeni apua maailman parhaalta miesnostajalta Ivan Denisovilta ja käynyt loputtomia keskusteluja hänen ja muiden huippujen kanssa niin tempauksen, työnnön kuin rinnalleveto-työnnön (yhdellä tai kahdella kuulalla) biomekaniikasta. Tiedän kahvakuulaurheilusta ja valmentamisesta paljon ja tiedän pystyväni auttamaan maajoukkuetason mies- ja naisnostajia menestykseen. Opittavaa on silti vielä paljon enemmän enkä ole koskaan valmis valmentajana enkä urheilijana. Enkä ihmisenä.

Vähän taustaa suomalaisesta kahvakuulaurheilusta.

Suomea edusti ennen vuotta 2010 naisten amatöörisarjassa 16 kilon tempauksessa Kukka Laakso, ja hän voitti tuolloin ensimmäisen naisten kultamitalin. Miesten tuloksista alkuajoilta en muista, käykää katsomassa kisatietokannasta.

Sen jälkeen kun Suomen kahvakuulaurheilussa on ollut maajoukkue, on poikkeuksetta tullut menestystä amatöörisarjoissa sekä veteraanisarjoissa. Mestaruussarjoissa mitalin voittaminen on ollut aina harvinaisempaa ja vaikeampaa jo senkin takia, että sarjoissa saa olla edustettuna vain yksi nostaja per maa. Riippuen siitä minkä verran nostajia maailmalta on ollut niin menestystä on voinut tulla kuten itsellenikin eli joko palkintopallille nousemalla tai vähän tiukemmissa taistoissa.

IUKL (International Union of Kettlebell Lifting) on ollut liitto, jonka kilpailuissa Suomen maajoukkue on pääasiassa edustanut. Maratonkilpailuilla on ollut oma liittonsa ja joitain kisoja järjestää myös muut, pienemmät liitot, joista on käsittääkseni jokunen suomalaisnostaja tuonut jotain väriä kotiin.

Viimeistään siinä vaiheessa kun aloin harjoittelemaan tosissani 24 kilon tempausta (eli aika pian 2011 jälkeen), tuli selväksi, miten vaativasta urheilumuodosta on kysymys. Sitä ennen olin keulinut veteraanien maailmanmestaruudella. Taisin jopa vähän luulla, että kyseessä on helppo homma. Tai jos nyt en keulinut niin ainakin olen muistanut mainita olevani maailmanmestari, ja riippuen vastaanottajasta, on veteraanius joko muistettu mainita tai sitten ei. Ja olihan se hienoa olla maailmanmestari vaikka samalla arvellutti “huijata” kuulijaa, joka ei välttämättä ymmärtänyt asian taustaa. Toki, olen tyytyväinen tämän mestaruuden tulokseen, nostin päälle 230 toistoa sääntöjen mukaisesti. Olenkin ehkä ollut ylpeämpi tuloksesta kuin saavutuksesta enkä usko että olisin koskaan maininnut olevani maailmanmestari 150 toiston tuloksella.

Tällä maailmanmestaruudellani ei ole kuitenkaan paskankaan merkitystä tässä lajissa tai omalla nostourallani. Veteraanien maailmanmestari? Haloo.. Vaikka tuloskin on hyvä? Ei, merkitys on samaa luokkaa kuin SM-kisojen viestimitaleilla.

Entä miksi en alkanut nostamaan amatöörien sarjassa 16 kilolla tuon mestaruuden jälkeen?

Koska kahvakuulaurheilussa on oikeasti hyvä sitten jos on tempauksen, biathlonin tai longcyclen mestaruussarjan maailmanmestari tai mitalisti. Huipputuloksella.

Amatöörisarjat ovat IUKL:n kilpailuissa aloittelijoiden sarjoja. Nämä aloittelijoiden sarjat ovat olemassa, jotta aloitteleva nostaja pääsisi kokeilemaan kansainvälistä kilpailemista, jonka jälkeen seuraava kilpailu mestaruussarjalaisena ei olisi ensimmäinen lavakokemus. Tämän takia mestaruussarjalainen ei saa enää nostaa amatööreissä sillä, no, se olisi epäreilua aloittelijoita kohtaan (omituista, että pari viikkoa sitten EM-kisoissa sai kuitenkin naiset nostaa toista lajia amatöörinä, miehille tämä ei ole mahdollista).

Nykyään lajin päämaa Venäjä ei viitsi edes lähettää huippunostajiaan muihin kuin MM-kilpailuihin. Muissa kisoissa heillä on siis tavallaan mestaruussarjan amatöörit nostamassa sillä materiaalia on niin paljon. Menestys pienemmissä arvokilpailuissa ei anna huippunostajille juuri mitään. Syynä tietysti on ehkä myös erää muut syyt harjoitteluun liittyen. Huiput keskittyvät parantamaan maailmanennätyksiään ja antavat muiden hoitaa maalleen pienemmät mestaruudet. 

Minulla ei olisi päälle 230 tempaustuloksella ollut mitään järkeä nostaa amatöörinä vaikka todennäköisesti olisin joko voittanut tai ollut mitaleille jokaisessa kilpailussa mihin osallistun. En kuitenkaan tuloksen perusteella ollut enää aloittelija ja loogisesti urheilijan tulevaisuus tapahtuisi seuraavaksi mestaruussarjassa 24 kilolla. En myöskään halunnut olla aloittelija, amatööri. Halusin nähdä mihin minusta on oikeasti. Ja yli 22 minuuttitoiston tempauksessa ei ole mitään tolkkua.

Nyt tulemme hetkeen, jossa herne saattaa mennä nenään.

Suomen kahvakuulaurheilusta saa ulospäin sellaisen kuvan, että olemme lajissa huippumaa. Todellisuudessa mitalisade, jota kilpailuista toiseen tulee, on amatöörien eli aloittelijoiden aikaansaamaa. Meillä on todella onneton tilanne mestaruussarjan tulostasossa. Mestaruussarjan taso on kuitenkin se joka määrittää millä tasolla laji missäkin maassa on. 

Miksi kirjoitan tästä?

Sen takia, että tänä päivänä nostajat antavat ulospäin väärän kuvan Suomen kahvakuulaurheilusta.

Jokainen mitali ja lavalle nouseminen ovat upea juttu ja vaatii nostajalta aina jotain kapasiteettia. Mutta olen ihmetellyt jo monta vuotta, että missä vaiheessa amatööri eli aloittelija on alkanut hehkuttaa hulluna sillä, että on maailmanmestari tai mitalisti vuodesta toiseen eli antaa kuvan olevansa joka ikinen vuosi ihan helvetin hyvä. On kahvakuulan maailmanmestaria (missä vaiheessa kahvakuulasta tehtiin henkilö), hehkutetaan kävelymitaleja ja jätetään paikallislehdessä (myös isommissa) kertomatta, että sarjassa oli vain yksi tai kaksi nostajaa. Jos samalla paikkakunnalla on samassa maajoukkueessa ja samoissa kisoissa menestyneitä nostajia niin heitä ei mainita vaan mennään oma perse edellä lukijoiden aamukahvipöytiin.

Toimittajat eivät tiedä ja nostajat eivät kerro eivätkä oikaise riittävän ponnekkaasti, että aloittelijoiden tai veteraanien maailmanmestari tai mitalisti on vielä melko kaukana kahvakuulaurheilusta. Toisaalta jos ei ymmärrä tätä eroa niin hiljaisuus on ymmärrettävää. Tai jos ei halua oikaista vaan olla hetken valokeilassa niin mikä ettei. Ja toisaalta, jos vain mitali on tärkeää, niin ei kai siinä sitten.

Avaan naisten 16 kilon tempauksen harjoittelua niin ymmärrätte mitä tarkoitan. 

Ajatellaan, että otan valmentajana Prisman kassajonosta keskivahvan, suomalaisen naisen, joka on ehkä parisen vuotta tehnyt kuulajumppaa ja päässyt hieman jo päälle siitä, miten kuulan saa ylös-alasliikkeeseen. Alan tehdä hänelle ohjelmaa tavoitteena nostaa parin kolmen kuukauden päästä 16 kilon tempausta 10 minuuttia 20-22 toiston minuuttitahtia. Ensin tavoitellaan 6-8 minuuttia vaikkapa 16 pacella. Sitten 18-20 pacella. Kun tämä sujuu niin nostetaan välitavoite 8 minuuttiin samalla kaavalla ja höylätään tätä jotta itseluottamus otteeseen tulee. Kun treeneissä on tahkottu 6-8 minuuutin sarjoja viikossa noin 4-5 kertaa, niin nostaja on melko pian valmis nostamaan 10 minuuttia 20-22 toiston tahdilla. Ei siinä kuntopiirejä tai juoksulenkkejä tarvita vaan yksitoikkoista tahkoamista. Edistymiseen tietysti vaikuttaa se, antaako nostaja vaan mennä vai ajautuuko hän pohtimaan liikaa. 16 kilon tempauksessa ei tarvitse ajatella. Lihasvoima komppaa puutteellista nostotekniikkaa jos sitä ilmenee. 16 kilon kahvakuula on naurettavan kevyt jos on treenannut kuten yllä kerroin.

Noin. Siinä on tempauksen 16 kilon maailmanmestarin harjoitusohjelma.

Yhden käden rinnalleveto-työnnössä treeni on sama kuin yllä mutta kisoihin haetaan noin 14 toiston tahtia, jonka pystyy vielä sääntöjen mukaan nostamaan. Jos 14 tahdin yli nostaa niin pitää tehdä hauiskääntö sekä jättää ainakin heiluri, ehkä myös allemeno pois. Tämä ei ole sääntöjen mukaista. Tässä nostomuodossa voi kisata vaikka olisi harrastanut vasta hyvin lyhyen ajan sillä erityistä nostotaitoa ei vaadita.

Siinä on OALC:n 16 kilon maailmanmestarin harjoitusohjelma.

Mitä eroa sitten on naisten amatöörisarjan tempauksella ja OALC:llä nostomuotona?

Kuin yöllä ja päivällä:

Tempauksessa loppuu homma kesken jos ote pettää. Tämä voi tapahtua siis myös 16 kilolla, riippuu nostajasta, mutta 10 minuuttia saa kyllä täyteen vaikka nahat lähtisivät.

Rinnalleveto-työnnössä ei homma lopu koskaan – voi nostaa 16 kilolla 10 minuuttia, tai niin kauan kuin haluaa, kunhan saa happea vedettyä keuhkoihin sillä rinnalla otetta voi hetken lepuuttaa ja heiluri on superpieni. Jos nahat lähtevät rinnalleveto-työnnössä, minkä painoisen kuulan kanssa tahansa, niin nostotekniikka on pahasti pielessä. Mutta edelleen, pieni kipu ei orvaskesissä haittaa 16 kilon tulosta.

Saitte siis hieman tolkkua siitä, mitä 16 kilon nostomuodot lopulta vaativat. Eivät juuri mitään, anteeksi vain.

Seuraavaksi naisten mestaruussarjan eli 24 kilon vaatimukset:

Tempauksessa on sama kipupiste kuulakoosta riippumatta: jos ote loppuu niin loppuu nostaminenkin. Naisten 24 kilon tempauksessa ei kuitenkaan voi voimalla paikata nostotaitoa kuten 16 kilolla. Johonkin asti voi. Mutta jos et osaa nostaa niin jäät junnamaan ikuisesti noin sadan toiston kieppeille. 10 minuuttia ei pariin ensimmäiseen vuoteen välttämättä ole edes mahdollista. Riippuu jälleen niin nostajasta, treenin laadusta kuin valmentajastakin, miten homma etenee. Laatimassani lajianalyysissä asiasta tarkemmin.

Rinnalleveto-työnnössä 24 kilolla homma loppuu vain jos nostaja tekee toistoja liian nopeasti ja kunto pääse loppumaan. Tämä on kuitenkin melko epätodennäköistä jos on harjoitellut edellä mainitulla tavalla hakien ensin 6 minuuttia, sitten 8 minuuttia jne. Hitaalla tahdilla eli noin 6 toistoa minuutissa on mahdollista nostaa täysi 10 minuuttia kilpailuissa oikeastaan jo heti jos vartalon hallinta vähänkään toimii ja sietää isoa kuulaa räkkiasennossa. Sitten vaan kasvattamaan toistomäärää minuutissa. Kelpo tulos eli sadan kieppeillä OALC 24 kilolla ei siis vaadi suurta nostotaitoa mutta toki toistoihin pitää keskittyä.

Nämäkin kaksi nostomuotoa, naisten mestaruussarjan tempaus ja OALC, ovat kuin yö ja päivä.

Tänään luin Aamulehteä ja Latvian EM-kilpailujen osalta artikkelissa mainittiin Tampereelle tulleen historiallinen kahvakuulaurheilun OALC:n mestaruussarjan maailmanmestaruus. Riikka nosti tuloksensa hienolla tavalla ja on ehdottomasti mitalinsa ansainnut ja onnittelut naiselle ovat enemmän kuin paikallaan.

Onko silti oikein, että artikkelista jäi puuttumaan montako osallistujaa kaikissa naisten OALC:n mestaruussarjoissa oli? Suomihan voitti kaikki sarjat. Mikä on yleensäkään hyvien tapojen mukaista mainita kun annetaan haastattelua mediaan? Aamulehti ei ole muutaman viimeisen vuoden aikana huomioinut paikkakunnalle tulleita arvokisamenestyksiä vaikka kahvakuulavaliokunta on laatinut asianmukaiset tiedotteet. Mistä johtuu, että vain yksi henkilö saa silti palstatilaa? 

Tarvitseeko muiden edes saada palstatilaa vai riittääkö tämä artikkeli esimerkillään antamaan oikean kuvan siitä mikä on kahvakuulaurheilun tilanne Suomessa tai kuinka vaativaa missäkin nostomuodossa on saada menestystä? Olisiko minun pitänyt saada naisten +68 tempauksessa EM-pronssituloksellani ja omaa suomenennätystä parantamalla maininta Aamulehteen?

Mielestäni olisi. Pystyn kuitenkin pienen vitutuksen jälkeen jatkamaan elämääni varsinkin nyt kun sain painolastin purettua blogiin. Väittäisin, että minulle on nykyään melko samantekevää, huomioiko media harrastustani. Palkkaa en tästä saa, joudun käymään päivätöissä ja vanhalle naiselle ei sponsoreita saa edes posettamalla ilman paitaa. Nostaminen on minulle muutakin kuin menestys. Se on mm. syväluotaavaa analyysiä pienimmästäkin liikkeestä ja niiden yhdistämisestä. Siitä miten huipputulos saadaan. Tai itselleni  edes se 150 toistoa.

Se mikä minua haittaa, on tapa millä asioista puhutaan.

Voisimmeko pohtia viimein, mikä on jokaisen lajin parissa toimivan henkilön vastuu kun annamme tietoa marginaalilajistamme, jonka jokainen harrastaja toivoisi kuitenkin lopulta kaikessa hienoudessaan otettavan vakavasti?

Nyt on vielä aikaa harjoitella kaikkea tätä. Joskus kahvakuulaurheilu on toivottavasti myös olympialaji – jos vaan naiset ja miehet lopulta saavat samat nostomuodot.

Mikäli heräsi kysymys, miksi mestaruussarjoissa sitten ei ole kunnollista tulostasoa, niin vastaus löytyy valmennuksesta ja kahvakuulavaliokunnan sekä liiton satsauksesta. Siitä joskus toiste.