Tekniikkapiirakka muiden piirakoiden joukkoon vai?

Eletään aikoja, jolloin kahvakuulaurheilun SM-kilpailuihin on enää kuukauden päivät. Lähtölistoja nopeasti vilkaisin ja oli hienoa huomata, että naisporukka haluaa viimein nostaa myös 24 kilon kuulaa. Miesten mestaruussarjoissa tilanne on edelleen osallistujamäärän suhteen onneton.

Miten Suomessa saataisiin lisää nostajia painavien kuulien pariin? Ja vielä vakavampi kysymys, miten nostajat saadaan pysymään mestaruussarjassa terveinä ja motivoituneina?

Näihin kysymyksiin en lähde isommalla kauhalla vastausta hakemaan sillä mm. maajoukkuetoimintamme ei tällä hetkellä vastaa kilpaurheilun vaatimuksia juuri lainkaan. Mutta yksittäisen nostajan ongelmiin voisin sanoa pari sanaa.

Olen nyt valmentanut muutaman vuoden suomalaisia nostajia. Jotkut ovat olleet hetken tallissani ja joidenkin kanssa on tehty yhteistyötä jo muutaman vuoden. Lähes poikkeuksetta suurin ongelma kaikilla on kehittymisen suhteen ollut nostotekninen osaaminen. Moni nostaja on oppinut jäätävän huonon tekniikan joko itseoppimalla tai huonon ohjaajan/ valmentaja takia. Joillekin on tehty ainoastaan treeniohjelmia puuttumatta koskaan nostotekniikkaan. Sanotaanko vaikka niin, että suomalaisia nostajia ja ohjaajia vaivaa todella suuri tiedonpuute siitä miten kahvakuulaa nostetaan.

Kun valmennettavan kanssa aletaan ensimmäisen kerran miettimään, että mitäs tehtäis, niin yleensä olen joutunut lähtemään liikkeelle nostamisen perusteista. Perusliikkeet kuten heilautus tai pelkkä punnerrus, ovat tuottaneet vaikeuksia kevyellä kuulalla. Ja yleensä nostaja on jo siirtynyt  painavampaan kuulakokoon mutta ei juurikaan hallitse sitä sillä ei osaa hallita kevyttäkään. Painava kahvakuulahan ei loppupelissä ole kovin painava vaan sitä pystyy yllättävän kauan nostamaan täysin paskallakin tekniikalla.

Monen lajin kohdalla on mietitty urheilijan kehittymistä lapsesta nuoruuteen ja siitä nuoreksi aikuiseksi. 

Sen lisäksi, että nostajan perustekniikka on ollut puuttellinen niin valmennukseen on tullut haasteita lisää kun nostajan ego ottaa vastaan siinä vaiheessa kun pitäisi muutaman vuoden nostouran jälkeen opetella homma alusta. Kaikki suomalaiset kahvakuulaurheiijat ovat aloittaneet lajin aikuisena. Kaikki. Jos edellä linkkaamaani Urheilijan Polkua katsoo vaikkapa judon kohdalla niin alle 10-vuotiaat opettelevat lajin perusasioita. Yleensä lajeissa perusoppiminen tapahtuu kouluiässä tai ennen. Kun aikuinen kahvakuulaurheilija opettelee nostamaan niin hänen pitäisi ymmärtää, että riippumatta urheilutaustastaan, nostaja on “alle kouluikäisten ryhmässä” jonkin aikaa. Kun nostaja kehittyy oikein niin hän etenee pikkuhiljaa siihen vaiheeseen, että pystyy pitämään treenivoluumin kilpaurheilijan tasolla loukkaantumatta, sairastelematta, motivoituneena ja kehittyvänä. Jos kehittyminen ei ole tapahtunut oikein, niin ollaan 10-vuotiaitten lokerossa jälleen. Yleensä tämä tapahtuu siinä vaiheessa kun ihmetellään, että miksi tuloskehitystä ei painavalla kuulalla tapahdu. No, ei tapahdu kun ei ole pohjaa. Tai tietoa siihen, miten hankalasta vaiheesta aletaan kiipeämään eteenpäin.

Käsi pystyyn. Miten moni teistä, jotka nostatte joko kuntoilumielessä tai kilpailette kahvakuulaurheilussa, otatte kuulaa jo hetken veivanneena, ehkä arvokisamitalejakin saavuttaneena, mukisematta vastaan sen jos sanon, että nostotekniikkaasi pitää saada tehtyä perusta ennenkuin voit kehittyä? Tai kuka uskaltaa sanoa tämän nostajalle, joka tuskailee tekniikkansa kanssa? Miksi sitä ei saisi sanoa? Koska se menee tunteisiin?

Ja ei, asia ei muutu vaikka alkaisi painonnoston tai pesäpallon. Alle 10-vuotiaiden tasolla mennään silloinkin.

Olen itse joutunut opettelemaan uudelleen etukyykyn. Tai kahvakuulatempauksessa olen ehkä puolivälissä, jos sitäkään, nostajaksi, jolle 24 kiloinen kuula olisi peruskamaa. Kun jossain vaiheessa saan tempauksen asettumaan ja haluan keskittyä enemmän tuplakuuliin niin minun pitää aloittaa perusjutuista. En voi nostaa 24 kiloa tuplina vaan sen takia että voin. Tai edes 16 kiloisia tekemättä allemenoja, veivaamalla lantiota tai mitä tahansa muuta mitä ei pitäisi tehdä. Kenenkään ei pitäisi nostaa painavia tuplia tai temmata painavalla kuulalla “because I can”. Ja tämä sen takia, että laijivaatimuksena on nostaa 10 minuuttia. Jos jaksat joten kuten nostaa kilpailuissa jatkuvasti 5 minuuttia tai alle niin mistä ihmeestä on kyse? Because I can? Painava kuula ei opeta nostotekniikkaa. Kevyt kuula ja hyvät toistot opettavat. Kehittyminen ei tapahdu siten, että nostat treeneissä paperilla tehdyt toistot pää jäässä ja lähdet kotiin: jos teet 100 toistosta vain kolme hyvin niin olet mennyt 97 toistoa taaksepäin. Ongelma tietysti on myös se, että nostaja ei tiedä koska tekee hyvin tai huonosti. 

Nostaja ei tule koskaan saavuttamaan optimaalista suorituskykyään jos hän ei opettele perusasioita niin tekniikassa kuin harjoittelun ohjelmoinnissa, palautumisessa, syömisessä. Elämässä. Ja jos valmentajasi ei tiedä näitä asioita niin. No. Entä miksi kiire? Jos minä olen hyväksynyt sen, että nyt urheiluun ns. yli-ikäisenä osaan nostaa ehkä 20 vuoden päästä niin eikö minua paljon nuoremmat voisi ottaa myös ihan rauhassa.

Ehkä tässä samalla kun aloitin kirjoituksen kehumalla SM-kilpailujen osanottajamääriä, lyön tekstin edetessä kaikkia teitä vastapalloon. Luotan kuitenkin siihen, että ymmärrätte pointtini. Olen hieman turhautunut siihen, että asioita tehdään miten sattuu. Ajoittain olen erittäinkin turhautunut selittämään kahvakuulaurheijoille kerta toisensa jälkeen miksi kuulaa nostetaan jaloilla eikä lantiolla ilmaa veivaten. Laadin kahvakuulaurheilun tempauksen lajianalyysin sen takia, että siitä mahdollisimman moni tempauksesta epätietoinen saisi apua ja pontta harjoitteluunsa. Se on teille, käyttääkää sitä hyväksenne niin paljon kuin suinkin mahdollista ja opiskelkaa nostamista vielä lisää. Etsikää ja kokeilkaa erilaista valmennusta, jotta tiedätte mitä eroa asioissa voi olla ja mikä teille sopii. 

 
Lajimme tulevaisuuden kannalta, toivon, että mahdollisimman moni haluaa kehittyä nostajana ja urheilijana. Ei sen takia, että heiluttaa kuulaa miten sattuu ja lopettaa lajin sitten kun se ei ole enää helppoa ja kivaa. Kilpaurheilussa oppiminen ja kehittyminen ei aina ole kivaa. Kuntoilu on kivaa. Kuntoilussakin voi silti haastaa itseään äärettömiin ja tulla hyväksi nostajaksi, oppia uusia asioita ilman kilpailupaineita.

Nyt ei kuvia laitettu. Pitää lähteä opettelemaan kyykkäämistä.

 

Mainokset