Tapaan loppuviikosta viimein valmentajaani. Ajelin iltapäivällä Tampereelta Helsinkiin ja loppuviikon olen myös koiravahtina, irlanninsusikoira Hippu ja irlanninsetteri Tessa hoitavat koirakaipuutani. Sen verran intensiivisesti, että on ihanaa viimein päästä omaan kotiin yksin. Lempo-kissa taas siedättää henkistä kissa-allergiaani ja on siinä erittäin hyvä. Lempo nimittäin näyttäytyy vain kun laitan sille kuppiin ruokaa.
Meillä Ivanin kanssa on etävalmennussuhde. Hän asuu jossain kaukana Venäjällä, siis oikeasti todella kaukana, tai reissaa ympäri maailmaa ja minä olen Tampereella. Etävalmennus on syvältä. Se on sitä jo itsessään mutta kun soppaan lisätään vielä yhteisen äidinkielen puuttuminen, kulttuuriero, sukupuoliero sekä ikäero niin välillä tuntuu, että voimia menee enemmän valmennussuhteen ylläpitämiseen kuin itse treeniin. Hommahan menee jotakuinkin tavatessamme aina niin, että kun on alkuhassutukset ja halaukset saatu tehtyä niin alkaa rallienglannilla kommunikointi. Siinä sitä sitten yrität selittää, että “kun musta tuntuu tää ote näin ihan parhaalta” samalla kun toinen kyseenalaistaa jokaisen liikkeesi ihan koko ajan. Välillä Ivan puhuu venäjää (sama reaktio kai kun turistille aletaan puhua kovempaa, jotta se ymmärtäisi vierasta kieltä paremmin) ja minä kiroan suomeksi. Tuijotetaan toisiamme, pyöritellään silmiämme ja etsitään epätoivoisesti hymiöitä jostain siihen tilanteeseen, niillähän muutenkin keskustellaan. Eikä tajuta mistä on kyse. Mutta sitten kun molemmat on hiljaa niin homma toimii. Liike ja keho oppivat kun niille annetaan rauha oppia
Pidän valmentamisessa siitä, että puhetta ei juuri tarvita. Vaikka oltaisiin ihan suomalaisiakin. Joitain vuosia sitten juttelin äitini kanssa, joka tuolloin oli opetuskeittiössä töissä, opettamisesta. Hän totesi, että vaatii opettajalta paljon osata olla hiljaa. Pitää antaa oppilaan tehdä virheitä. Valmentajana ajattelen juuri samoin. Tänään viimeksi sivuttiin asiaa kun Joni Jaakkolan kanssa lyhyesti käytiin yhteisen valmennettavamme tekemistä läpi. Minusta on hienoa saada valmennettavat oppimaan ja oivaltamaan itse. Perusjutut kun kertoo niin loppu on nostajasta itsestään hyvin paljon kiinni. Jos ei pelkää oppimista eli uskaltaa huomata asioita ihan itse. Ehkä yritämme peittää oman epävarmuutemme jatkuvalla puheella ja samalla välttää samalla virheiden tekemisen. Virhe, erehtyminen, väärä valinta, kuolema. Kaikki tuntuu olevan nykyään sama asia.
On siis vaikeaa olla koko ajan neuvomatta. Ehkä eniten ärsyttää, että kun on aina ottanut vastaan vaikka omalta isältään jatkuvaa, ärsyttävää neuvomista, asiassa kuin asiassa, niin yhtäkkiä huomaa tekevänsä sitä samaa myös itse. Mehän opimme myös käytöstapamme vanhemmiltamme. Kerran huusin entisen miesystäväni ratsastustunnin aikana neuvoja lähes koko tunnin ajan kentän ulkopuolelta vaikka hänellä oli yksityistunti ja ammattiopettaja. Näin jälkeenpäin, ja etenkin silloin, voiko olla mitään nolompaa? Varsinkaan kun en edes ymmärrä ratsastuksesta juuri mitään. Kun nyt muistaa hävetä tapahtunutta yli kymmenen vuotta sitten niin se vaikuttaa monessa tilanteessa tänä päivänä. Ymmärrän kyllä hyvin neuvojia. Mutta me kasvamme. Meille on annettu kasvunpaikkoja tässäkin suhteessa.
Kerron teille tositarinan Oscarista.
Oscar asui Uudessa-Seelanissa. Tapasin Oscarin 10 vuotta sitten ja sillon Oscar oli aikuinen, jonkuntyyppinen työhevonen ja asui laukkatallilla. Olin siellä töissä ja pääsin tutustumaan Oscariin ajan kanssa. Kyseisellä tallilla oli laukkahevosia kalliimmasta päästä. Niistä maksettiin sellaisia summia, joita ei ainakaan Liha-Heinonen aikanaan meille maksanut edes koko tallin tyhjennyksestä. Nuoria hevosia oli myös paljon ja tallin pitäjä Sally opetti ne kilpahevosiksi ennen myyntiä.
Oscar oli ainoa laatuaan ja hänellä oli selkeä tehtävä: kun nuoria hevosia vietiin ensimmäisiä kertoja radalle niin Oscar oli mukana. Tallista lähdettäessä Oscar laitettiin autoon ensin ja nuoret perässä. Ratavarikolla se sai samanlaiset varusteet, no, mahavyön pituudessa oli eroa. Sitten, auringon nousun aikaan siinä viiden maissa muutaman hevosen ryhmä ratsastettiin rataan tutustumaan. Rata itsessään oli kaikista helpoin juttu mutta lähtökarsina, siinä oli Oscarin prinsiipin paikka.
Oscar näytti miten karsinaan mennään, kuinka siinä ollaan ja kuinka siitä lähdetään. Ihan tärkein juttu koko lajissa. Eikä siinä mitään puhuttu. Hiljaista valmentamista.
Oli mahtava seurata, miten nuoret hevoset saivat Oscarista turvaa. Tyhjäpäisille lämminverisille lähtökarsina voi todellakin olla hermoromahdusen paikka. En tiedä miten yleistä tämänlaatuinen opettaminen laukkamaailmassa on. Voisin veikata, että melko ainutlaatuista. Ja kuinka mitään pelkäämätön iso työhevonen sai kokea olevansa maailman nopein kun se sai olla timmien kiitäjien tärkein lenkki. Ainakin uskon, että se tunsi niin. Oscar oli varmasti erittäin ylpeä työstään.
Mitä Oscarilta voisimme oppia? Ehkä sen, että jos sinulla ei ole mitään sanottavaa mikä auttaa asioiden eteenpäin viemiseksi, niin yhtä hyvin voit olla hiljaa. Mutta myös sen, että kun kohtaat jonkun vanhemman ja viisaamman niin ala seurata häntä. Ota vastaan opetus, hiljainenkin. Kuuntele mitä hiljainen neuvo sinulle sanoo. Viisastut ja kaikkien mielestä olet kovin mukava ihminen.
Ja yhtäkkiä lähtökarsinasta pääseekin liikkeelle silmänräpäyksessä.
150 