Aloin pohtimaan nostamista, taas kerran, kun luin vuosikatsauksen 2017 seuramme Lift me upin blogista. Tunnen suurta ylpeyttä siitä, että olen saanut olla lajissa mukana Liftareiden kanssa. Kerron miksi.
Oma valmentajuuteni perustuu todella paljon siihen ajatukseen, että kahvakuulaurheilijan ja -kuntoilijan pitää osata nostaa. Se, että osaa teknisesti hallita kahvakuulaa, on oikeasti tie onneen. Räpiköimistä toki kaikilla on matkan varrella mutta mikäli edes perusnostaminen ei ole hallussa niin se vaikuttaa niin motivaatioon kuin fyysiseen kehittymiseen. Ja mikäli ei hallitse perusnostamista, ei voi kehittää itselleen omaa, tehokasta ja turvallista nostotyyliään.
Olen nyt itse pari vuotta Ivanin kanssa opetellut tempausta. Nostin sitä ennen neljä vuotta. Nämä kaksi viimeistä vuotta olen ensinnäkin opetellut lopettamaan vanhaa tekniikkaa itseltäni pois. Toiseksi, olen opetellut pitämään uutta tekniikkaa yllä mahdollisimman pitkalle toistojen myötä. Kolmanneksi, olen joutunut hyväksymään sen, etteivät kaksi edellistä asiaa tapahdu kuukaudessa tai puolessa vuodessa. Neljänneksi, minun on pitänyt kehittyä henkisesti todella paljon, jotta olen luottanut siihen, että nostotekniikka on menossa eteenpäin vaikka jo pari vuotta olen sitä räpiköintiä tehnnyt. Viidenneksi, muista nostotekniikkaan vaikuttavista asioista saisi näkökulmasta riippuen joko dokkarin, novellin, bestsellerin tai komedian. Mutta se viides kohta on olemassa myös.
Hauskaksihan kahvakuulaurheilu tulee siinä vaiheessa kun nostaja tai valmentaja ajattelee, että nostajan ei tarvitse kehittää tekniikkaansa vaan panostetaan kuntoon. Eihän se oikeasti hauskaa ole jos polla hajoaa kun nostaja turhautuu, paikat ei kestä eikä valmentajakaan välttämättä tiedä, mitä asioita pitäisi korjata. Omassa tempaustekniikassani ei varsinaisesti ole koskaan ollut mitään vikaa. Monella muullakaan ei ole. On kuitenkin väistämättä selvää, että perusvoimakas nainen nostaa 16 kilon kuulaa helposti kehittämällä kuntoa mutta 24 kilon kuulaa ei pelkällä kunnolla nosteta. Tai no, nostetaan mutta jossain vaiheessa nostaja ei vaan enää kehity. Lajianalyysia tavaamalla saa käsityksen miten pitäisi nostaa. Se ei tee valmista nostajaa kenestäkään. Mikä edes tekeeja missä vaiheessa nostaja on valmis?
Opettelen edelleen tempaamaan siksi, että valmentajani sanoi suoraan, etten tule koskaan saamaan kuin päälle sadan tuloksia silloisella tekniikallani. Hän myös sanoi, että se on mahdottoman yleinen tilanne koko maailmassa. Olisi hölmöä olla uskomatta maailman parasta kahvakuulaurheilijaa. Eiköhän hän tiedä mistä puhuu. Toisaalta, jos tyytyisin semituloksiin niin voisin nostaa vaikka ilman valmentajaa. Tavoittelen kuitenkin 150 toiston rajaa, joten minun pitää opetella nostamaan.
Miten Liftarit sitten tähän liittyy? Meillä seurassa ymmärretään hallitusta ja sitä yhtä kaukaisinta jäsentä myöden se, että tie nostajaksi on pitkä. Seurassamme on paljon lupaavia nostajia, urheiljoita ja kuntoilijoita, joilla on perustekniikka kunnossa. Tämä ei välttämättä näy ulospäin. Kilpailuista muistetaan yleensä ne, jotka voittavat tai saavat mitalin. Joskus se mitalin saaminen on niin tärkeää, että tulee mieleen olemmeko ihmisiä vai harakoita. Jos nostaja pääsee sinuiksi itsensä kanssa siitä, että tulee vielä ja näyttää mitä osaa, niin silloin hän antaa itselleen myös rauhan kehittyä. Koskaan ei pitäisi urheilla kenellekään muulle kuin itselleen.
Ja kuinka moni urheiluseura tässä maassa saa työskennellä maailman parhaiden kanssa? Kuinka usein Usain Bolt tulee kertomaan pikajuoksijoille omia näkemyksiään? Ivan Denisov tulee ensi viikolla, jälleen, Helsinkiin ja auttaa nostamisen opettelussa. Miten voi edes olla mahdollista, että kahvakuulaurheilija, joka harjoittelee tavoitteellisesti, tai valmentaja, jolla on valmennettavia, jättäisi osallistumatta miehen kurssille? Oletko jo niin hyvä ettei sinun tarvitse?
“Tavoittelemalla numeroita, jossain vaiheessa tuloksesi pysähtyvät, koska et osaa nostaa. Kun haluat kehittyä nostajana, vain taivas on rajana numeroille.”
Photo: Max Käär
150 