Jos pipat osaisivat puhua

On ollut kaikenlaisia päähineitä, aikuisena liikunnan riemussa Liftaripipasta Rautapuumapipaan. Niitä pipoja kun ollaan kimpassa jotain ja halutaan kertoa se muille. Ei sellaisia urheilussa ennen ollut, paitsi Suomen hiihtomaajoukkueella. Marja-Liisalla oli valkoinen pipa ja otsakiharat taipuivat maaliviivan jälkeen pipan reunalle kun selostaja huusi telkkarissa kuinka hän antoi kaikkensa. Ajatella, nainen sillä tavalla kaikkensa antoi.

Hankkijalippis, tietenkin aitona, ja kaikenlaisia muitakin Rapalasta Osuuspankkiin. Kyllä meillä käyneet tietää. Erilaisia kypäriä: ratsastukseen, raviurheiluun, pesäpalloon, moottoripyöräilyyn ja -kelkkailuun, metsätöihin, pellolle, lasketteluun ja fillarointiin. Puhumattakaan siitä ketusta, joka oli jäänyt pyydykseen 70-luvun lopussa ja joka päätyi karvalakikseni. Isän kanssa hiihdettiin ansoja läpi, syötiin ruisleipää ja juotiin Airamin termarista kuumaa mehua. Hattu oli tyylikkäämpi kuin Mielensäpahoittajalla. Ja helvetin kuuma.

Jossain vaiheessa oli unelma aidosta cowboy-hatusta. Oikeastaan unelma taisi olla se cowboy. Mikään lierihattu ei sopinut naamaani ja ylioppilaslakkikin piti jostain syystä laittaa takaraivolle. Kai siksi että pystytykka ei olisi mennyt lyttyyn. Hädin tuskin kirjoituksista läpi ja piti se lakkikin laittaa sillä tavalla siinä rivissä.

Valkoinen isotupsuinen pipa oli suosikkini monta vuotta. Siinä oli valmistajan merkin lisäksi teksti “Puhtaasti paras.” Sopi urheilijan identiteettin, siihen, jota kerrotaan myös palautusjuomapulloilla. Ja niinkuin joku  kyseenalaistaisi keskivertoa suomalaista kahvakuulaharrastajaa kielletyistä aineista? Pipan tupsu joutui sittemmin erään koiran suuhun. Pelastin hetkellä ennen nielaisua. Yritimme äidin kanssa neuloa tupsua takaisin mutta pesuissa venynyt, vuoriton neulepipa ei enää jaksanut kannatella sitä kovin ryhdikkäästi.

Huivit oli joskus kova juttu. Kaikenvärisiä, yleensä pelikentällä päähän laitettuja, jotta pesiskypärä pysyi tiukasti kohdallaan. Huivejahan käytettiin, minä käytin, myös muutoin. Se oli coolia. Nykyään käytetään jumppatrikoita aina. Yhtä coolia.

Ala-asteella pojat olivat poikia. Yksi, johon olin sillä kertaa ihastunut, esitti Ramboa tummansininen kaulahuivi päässään ja yksi keksi jäädyttää pipan tupsun kohti taivasta. Sellaisen, joka oli langan päässä. Näitä lankatupsupipoja valmistettiin samalla kylällä ja kaikilla perheillä oli niistä erivärisiä malleja. Sellaisen heitin hankeen kun oli hiihtokilpailut. Opettaja huusi että ilman pipaa et hiihdä, palellut. Oli paljon pakkasta, aurinko paistoi ja oli julmettu hiki villapaidassa. Jäin toiseksi tytölle, joka ei koskaan urheillut. Vieläkin syytän häviöstä isän neverwax-suksia. En muista hainko ikinä ladulle viskattua pipaa . Rusinoita ainakin söin,  jotta palautuisin kovan urheilusuorituksen jälkeen. 

Karvalakkia ei pidetty enää viidennellä luokalla eikä viimeistään yläasteella mitään. Pipa oli päässä kun potkukelkkailtiin koulubussille mutta se laitettiin laukkuun ennen pysäkkiä. Kaivettiin taas kotimatkalle sillä olihan se kiva kun ei päätä palellut. Nykyään pidän pipaa jo kun lämpötila laskee alle kymmenen. 

Kerran yksi aikuinen mies heitti toisen aikuisen miehen pipan ravintolan nurkkaan ja siitä meinasi tulla tappelu. Mykkäkoulu ainakin tuli. Lippiksetkin on tärkeitä miehille. Pääkaupunkiseudulla suoralla lipalla ja maalla taivutettuna. Maahanmuuttajat ei koskaan taivuta. Ei niillä kyllä ole karvanoppiakaan. 

Pipoja on myös kuntosalilla. Naiset pitävät niitä päässään kun tekevät pakaraliikkeitä koska ulkomaillakin tehdään niin ja pipa ja pakarat nyt vaan kuuluvat yhteen. Miehilläkin on pipoja, niissä harvemmin lukee mitään, ovat näennäisen huolettomasti kallellaan kun ristiinkuntoillaan. Ymmärrettävää pukeutua pipaan, sillä jos miehen kaikki karva on leuan alla niin treenissäkin voi tulla kylmä.

Viimeisin pipahavainto oli juuri äsken kahvilan pöydässä. Yh-äiti 8-vuotiaan pojan kanssa, mummo mukana. Poika syö pitsanpalaa. Äiti plaraa kännykkää. Mummo yrittää viritellä keskustelua tyttärensä kanssa. Tytär ynähtelee välillä jotain, pitää plarata, ei ehdi nyt katsetta nostaa. Mummo yrittää vielä, olisi oikeasti jotain puhuttavaa. Katsoo sitten tytärtään hiljaa kun hörppii kahvia. Kovasti jälkikasvuaan rakastaa vaikkei toinen ole läsnä. Aikuisen naisen pinkki pipa takaraivolla lämmittää aivoja, joissa ei reagoida.

Melkein menin nostamaan pipan reunaa. Olisin huutanut että “Haloo, onko siellä ketään, ei se sunkaan äitis ikuisesti elä ja poikas naama on täynnä juustoa?”.

Mainokset